ITSEKKYYS

En kirjoita seuraavia rivejä harmistuneena enkä huonolla tuulella vaan apeana. Iloa kesti yksitoista viikkoa ja nyt olen sairas. Kovan kurkkukivun kautta nuhaan ja hevosen, vanhan hevosen yskään.
   Ultraurheilijan ja elämäntapajuoksijan elämänvalinnoista ei syvällisesti ymmärrä muut kuin aivan lähipiirin ihmiset, minun tapauksessani oikeastaan vain Kirsi, joka joutuu kärsimään silloin kun valmistaudutaan kilpailuun ja aika takaiskujen myötä loppuu. Elämänvalintojen vaihtoehtoja on näissä tilanteissa vain yksi vaihtoehto - minun vaihtoehtoni. Muusta ei edes keskustella.
   Super Peppiin, Suomen pisimpään 171 km polkujuoksuun on aikaa pari kuukautta, aika ei kohdaltani vielä ole loppumassa mutta rajalla ollaan. Pääsin edellisellä viikolla yhdellä lepopäivällä 117 kilometrin viikkoon ja tarkoitus oli toistaa sama tällä viikolla ja sen jälkeen nostaa määrää ilman rajoitteita huippulukemiin jaksamisen rajoissa. Olin tai olen yli vuoteen parhaimmassa nousukunnossa, harjoitus alkoi tarttua hyvin ja keho vastasi käskettäessä oikein hyvin.
   Lähipiiri ei oikein ymmärrä miltä tuntuu kun kaikki tehty työ vedetään pönttöön hetkessä. Tällä kertaa kohtalokseni koitui etelän lomalaisten mukanaan tuoma tauti johon myös Kirsi sairastui. Olimme viimeisen kahden viikon aikana ystävieni varasto- ja liiterirakennuksen rakennustalkoissa sekä toisen ystävämme tulipalon tuhoaman talon raunioiden siivoustalkoissa. Talkoot yhdistettynä etelän tarttuvaan tautiin ja juoksun rasituksiin mursivat vastustuskykyni vaikka ensin näytti että vain Kirsi sairastuu.
   Elämää ei ehkä voi elää eristäytymällä mutta ehkä joskus pitäisi. Olisin raivoissani jos kyse olisi esimerkiksi puolen vuoden ehjän harjoittelujakson tuhoutumisesta. Ehkä silloin olisin sanonut ei kaikille ja eristäytynyt itsekkyyden muurin taakse juoksemaan päivästä toiseen hyvin tietoisena että sekään ei aina auta ehkäisemään sairastumista.
   Minun kohdallani huippuharjoittelun käynnistyessä on usein kyse ajoituksesta. Juoksen harjoituksen juuri silloin kun tuntuu hyvältä eli joskus myös kun tuntuu riittävän huonolta, syön, nukun ja elän muutenkin täysin oman aikatauluni mukaan. Kaikki muu on rekvisiittaa, on vain tavoite jota kohti menen. Tämä kaikki vaatii itsekkyyttä, joka on osittain vastoin elämänarvojani. Ystävää autetaan, etenkin hädässä, mutta muutenkin.
   Jos tämä olisi nykyisen trendin mukainen blogi, lopettaisin kirjoittamisen edellisen kappaleen loppuun ja saisin kommenttikenttään suitsutusta siitä kuinka osaan tehdä oikeita, sydämellisiä valintoja tai kuinka ultraurheilullani on oikeanlainen arvo verrattuna todellisiin inhimillisiin näkökohtiin. Pahoittelen kuitenkin kaikille: ultraurheiluni valinnoilla ei ole mitään tekemistä inhimillisyyden tai muiden elämän arvojen kanssa. Valinnat ovat täysin itsekeskeisiä ja vain minun tavoitteitteni toteutumista edistäviä.
   On aikoja jolloin ei ole mitään muuta kuin minä ja juoksu - sellainen aika alkaa välittömästi kunhan ensin tulen terveeksi.

VIIKKO 24.

Ma- 16 km Vaaroilla, märkää - 2.04.
Ti- 11 km väsynyttä juoksua - 1.17. Illalla pehmeällä barefoottia 5 km - 36.13.
Ke-"Lepo", talkoissa tiilien kärräystä kottikärryillä ja purkutöitä.
To- 12,5 km - 1.31. Rakennustalkoiden jälkeen myöhään illalla, ens. tunteet kurkkukivusta.
Pe- Sairas, kova kurkkukipu.
La-Sairas, kurkkukipu ja nuha.
Su- Sairas, nuha ja hevosen, vanhan hevosen yskä.

Yhteensä 44,6 km - 5:28 - 646 vertikaalista nousumetriä.

Montrail (Columbia) Mountain Masochist IV

Posti toi paketin. Luin Mountain Masochist-kengästä ensimmäisen kerran 2006 Geoff Roesin blogista. Olen vuosikausia halunnut testata kenkää omassa käytössäni ja Nellimiin muuton myötä entistä enemmän.
   Roes kehui kenkää lumella ja oli muutenkin adaptoitunut klassikkoon Juneaun jyrkillä vuorilla ja Boulderissa. Minä taas halusin Inovin muinaisille vanhan linjan paksupohjaisille Rocliteille jatkajaa. Halusin kengän johon voi harjanteilla ja kivikossa luottaa, jossa on riittävä tukevuus yhdistettynä riittävään vaimennukseen. Droppi lienee kahdeksan eli on minulle ihanteellinen.
   Mistään muusta nykykengästä ei ole siihen mihin Mountain Masochist pystyy: riittävä vaimennus takana, keskellä kiertojäykkä ja kova kengän keskiosa, edessä tunnokas päkiä. Kunnolliset kiveniskusuojat, pikanauhat ja leveä lesti. Parasta kengässä on pito. Ehdin ennen sairastumistani juosta vain yhden lenkin mutta pidosta ja vaimennuksesta olen vakuuttunut, sekä tasapainoisista juoksuominaisuuksista yleensäkin. Lisää kokemuksia myöhemmin ja varmasti vaikeasta maastosta.
   Columbia on tehnyt Oregonissa kenkiä kohta sata vuotta, joten mistään muoti ilmiöstä ei ole kyse. Muuan UTMB-niminen kilpailu pitää Columbiaa virallisena kisakenkänään. Suomessa saatavuus kivijalasta on miltei mahdotonta, verkosta sitten helpommin ja turvallisesti ainakin Columbia Sportswearin, Paypalin ja Upsin kautta suoraan kotiin, jopa tänne rajalle asti varsin ripeästi standarditoimituksena.