Suomen historia on täynnä tarinoita miehistä, jotka ensin tekivät liikaa töitä ja keikkaa, urheilivat liikaa. Sitten masentuivat tai väsyivät ja alkoivat juomaan. Erosivat puolisostaan, joutuivat vankilaan tai muuten suurien vaikeuksien kautta ainakin sairaalaan. Palasivat entistä ehompina ja raittiina, voittivat ja olivat suosionsa kukkuloilla kunnes löytyivät hotellihuoneesta tai muusta yksinäisyydestä kuolleina oman käden kautta tai muiden överien jatkumona. Minulta ei löydy empatiaa näille mollivoittoisille sankaritarinoille. Minuun ei ole koskaan vedonnut elämänhallintansa menettäneiden urpojen nostaminen sankareiksi.
-Näin voi käydä meille jokaiselle.
-Mitä sitten, pitäisikö?
-Ei mutta on helpompi ymmärtää.
-Omia epäonnistumisiako? Paskapuhetta!
Ultraurheilu perustuu liiallisuuksiin. Rajat katsotaan menemällä tavanomaisesta yli ja vieläpä erittäin kauas. Ultraurheilijan elämänhallinnan kulmakivi on henkinen kasvu, ymmärrys siitä mikä on muille liikaa on minulle vielä normaalia. Mikä sitten on minulle liikaa? Siinäpä kysymys!
Olen juossut kohta kolmekymmentä vuotta ja vain itselleni. Olen elänyt läheisilleni mutta juossut itselleni. Samalla olen juossut pois läheisteni luota enemmän kuin keskimäärin olisi ollut soveliasta. En koskaan ole juossut kerätäkseni peukutuksia sosiaalisessa mediassa tai näyttääkseni että tänäänkin pystyn tähänkin. Vain kilpailut ovat olleet näyttöjä ja mikä onkaan kasvattavampaa kun ennen kilpailua terveen uhoamisen jälkeen niin sanottujen epäonnistuneiden tulosten selittäminen.
Virheiden myöntäminen julkisesti tekee terää itselle. Kun kaikki ennen kilpailua harjoituksissa on helppoa ja naurettavan kevyttä ja sitten itse kilpailussa ei onnistu, voi kysyä itseltään että onko nyt varmasti kartalla itsensä kanssa. Onko kusi päässä vai alapäässä?
Ultrajuoksumaailmassa on tälläkin hetkellä lahjakkaita nuoria joiden soisi kuuntelevan meidän setien selittämisiä. Emme ole aina oikeassa, mutta turhauttaa kun jokainen sukupolvi hakkaa päätään seinään tehden samat virheet ylikuormituksen ja kaikkivoipaisuuden luulossaan kuten mekin teimme aikanamme. Kärsivällisyyttä lapset, kyse on kestävyysjuoksusta - nimimerkillä yli 30 vuotta juossut setä. (Juoksee vieläkin.)
Kevät on Lapissa. Lumet sulavat vauhdilla ja muuttolinnut ovat saapuneet. Nellimin perspektiivistä näkyy siis peippoja, järripeippoja, haapanoita, hanhia, joutsenia, telkkiä ja merikotkakin pistäytyi tontilla joen rannassa maassa varisten ahdistamana. Viikonlopun sateiden myötä silmut ovat alkaneet pullistua, maa on syvältä jäässä vielä, joten ei kiirehditä.
Juokseminen Nellimin maastoissa on todellista polkujuoksua. Läsnä on aina suo, juuret ja kivikot sekä löysä hiekka. Maaston kaikki urat ovat epätasaisia puhumattakaan vaarojen louhuisista rinteistä.
Täytän tässä kuussa 55 vuotta ja huomaan sen kehossani. Vanhat vaivat ja jaksaminen eivät ole talven sairastamisen jäljiltä ainakaan parantuneet. Harjoituksen olisi oltava jatkuvaa, tauot aiheuttavat aineenvaihdunnan häiriöitä ja palautumattomuutta.
Viikolla sain kasaan 78 kilometriä. Nousumetrejä tuli enemmän kuin edellisellä viikolla eli harjoitus oli hiukan raskaampaa. Pidin torstaina lepopäivän, edellinen olikin kahden viikon takaa. Viikolla testasin itseäni ensi kerran kunnolla alkuviikon kolmen päivän lenkeillä. Maanantaina ensin kunnolla vaaroilla ylös ja alas, tiistaina hiukan liian lujaa tiellä ja keskiviikkona harjun rinteillä lopullinen energian tyhjennys. Palautuminen sujui mutta ei ihan niin kuin olin odottanut. Sunnuntain jätin suunniteltua kevyemmäksi. Onnistunut viikko juoksun kannalta.
Polttopuiden tekemisen kannalta viikko ei onnistunut. Sirkkelin halkaisukartion alle kiilautui koivu ja saatuani kalikan pois sirkkeli aloitti pienen kolinan. Purin akselin onneksi esiin, etummainen laakeriyksikkö oli murtunut, jos töitä olisi jatkettu se olisi saattanut tulla silmille.
Hankalin osuus oli saada halkaisukartio irti akselin päästä. Loppujen lopuksi Kirsi väänsi metrisellä jatkovarrella koko painollaan kun minä pidin putkitongeilla kiilatusta kartiosta kiinni. Aukesi. Tilasin osat matkahuoltoon ja nyt odotellaan.
Eikö ole kirvestä kysytte. On ja mänty halkeaa sillä helposti mutta tervetuloa koittamaan Lapin mutkaista koivua. En muuten erityisemmin pidä halkaisukartiosta. Se on hiukan epäturvallinen ja käyttö vaatii jatkuvaa huolellisuutta. Harkinnassa on ostaa pieni sähkökäyttöinen halkaisukone. Se olisi kätevä siirtää sähköttömälle mökille agrekaatin perään.
Kun juoksee ensin pari tuntia maastossa, vaihtaa sitten 17 rengasta autoihin, peräkärryyn ja kottikärryyn, pesee renkaat ja kärrää ne varastoon, tekee siihen päälle vielä puita, on koossa jo hyvä päivä. Ei siinä tarvitse todistella kylillä "että minä hakkaan puut kirveellä" tai "olipas juoksu kevyttä".
Oli ihan saatanan väsyttävä viikko ja mikään ei ollut hassun hauskaa tai helppoa hupailua saati kevyttä. Mutta sellaisen viikon saa kuin itse valitsee.
Minun viikkoni oli hyvää elämää, eihä se o ku tehä!
VIIKKO 19.
Ma- Todellista polkujuoksua Nellimin vaaroilla 14 km - 1.50.
Ti- Tiellä 20,2 - 2.05. Liian kovaa vauhtia.
Ke- Kehon tyhjennys rinteillä 11 km - 1.33. Kaivamista.
To- Lepo
Pe- 11 km illalla polttopuunteon jälkeen - 1.14.
La- Haapakurun 14 km - 1.59. Kiipeilyä osittain.
Su- Kevyttä palauttelua 8,4 km - 1.01. Hiekkaa ja polkua.
Illalla kävelyä Kirsin kanssa reilu tunti.
Yhteensä juoksua 78,8 km - 9:45 - 1249 m vertikaalista nousua.
Saivartelua aiheesta harjoittelenko jo? Ehkä harjoittelin, ehkä en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti