Kuulokkeissa soi Joan Baezin The Night They Drove Old Dixie Down.
Palasin juuri Nellimin kirkosta kotiin, iltapalvelus ja suuri paasto - Pyhän Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni.
Minä en ole ortodoksi enkä myöskään tyhmä - tekstin joka on kestänyt yli 1500 vuotta täytyy pitää jotakin elämää suurempaa sisällään. Pystyisinpä joskus itse samaan omilla teksteilläni!
Siivosin työpöytäni tänään. Lähetin aiemmin kirjani käsikirjoituksen kustantajalle ja olen nyt käynyt sähköpostikirjeenvaihdon palautteen osalta loppuun. Sain yllättävän pian vastauksen ja yllättävn hyvän palautteen. On aika alkaa työstää uutta versiota heille, jonka he kertomansa mukaan lukevat mielellään. He löysivät paljon hyviä asioita käsikirjoituksestani mutta myös ongelman rakenteesta. Korjataan, tämä on käsityöläisyyttä tämä kirjoittaminen.
Kirjoittaja on yksin, minun tapauksessani yksin nurkassa. Olen yksin työpöytäni ääressä mutta minulla on taustalla kaksi alan ammattilaista lukemassa kirjani tekstejä, tavallaan kolmekin, mutta kukaan heistä ei sano miten minun pitää kirjoittaa eikä mitä minun pitää kirjoittaa. Kiitosten aika on sitten jos tavoite täyttyy, samalla selviää keitä he ovat ja samalla kiitoksen saavat kaikki ne ihmiset jotka ovat vuosien varrella uskoneet minuun ja olleet mukana taipaleella - minä en unohda milloinkaan ystäviäni.
Kustannustoimittaja miettii voiko käsikirjoitusta viedä eteenpäin kustantamon sisällä, mentorini lukevat tekstiäni kertoakseen kokonaisuudesta ja sen hallinnasta, puutteista rakenteessa. Mentorit löytävät kirjasta kirjan punaisen langan ja etenkin sen pysyykö lanka yhtenäisenä vai katkeaako se välillä.
Silti olen yksin. Aivan kuin ultrajuoksussa. Minä vastaan kirjoittamisessa sanoista ja ultrajuoksussa liikkeestä. Molemmat vaativat periksiantamattomuutta mutta kirjoittaminen myös kykyä pukea vaikeakin ajatus sanoiksi niin että se kiinnostaa tai on sanottu uudella tavalla.
Kirjani suhteen olen yhtä kunnianhimoinen kuin ultrajuoksun suhteen. Osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani on haastava kirjoitettava ja etenkin esikoisteoksena. Kunnianhimo ei tarkoita itseni nostamista esiin vaan tarinan nostamista. Tiedän että pystyn siihen mutta joudun kaivamaan tekstin todella syvältä.
Kirkossa kanttori Anneli kysyi onko kaikki hyvin, kaksikin kertaa. Ehkä hän sensitiivisenä ja välittävänä ihmisenä näki kasvoistani väsymyksen, vakavuuden? Ortodoksisuudessa mutta myös Lapissa ja etenkin meidän pienessä yhteisössämme ihmisestä välitetään, muistetaan ja pidetään huolta. Kerroin että on ollut raskas talvi, osittain johtuen kirjoittamisesta.
Kirjan kirjoittaminen ei ole mitään kevyttä hupailua, kuten ei ole tämänkään kirjoittaminen. Arvostan lukijoitani myös täällä, enkä aina pysty kirjoittamaan kiinnostavasti saati uudistuen muutta rehellinen yrittäminen palkitaan - näin uskon.
Juoksin tänään 8 km talvisilla poluilla - 59 minuuttia. Kaunis ilma. Aurinkoa ja miinus 6 pakkasta.
Päiväkirjablogi jatkuu huomenna.
Sammutan koneen ja laitan valot pois, ikkunan takana on pimeää.
Pitäkää huolta toisistanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti