Seison ajamallani moottorikelkan jäljellä kurun pohjalla. On täydellinen hiljaisuus valkoisessa erämaassa. Edessäni nousee Hukkamorosto kohti taivaita ja sen takana lymyää ujona Akalauttapään tunturi.
Elämässäni on hetkiä jolloin saan ajan pysähtymään, joskus juostuani kilpailussa kuusi päivää melkein tauotta tai sitten täällä missä kukaan ei vaadi minulta mitään. Päinvastoin, erämaa antaa jokaisen olla omillaan niin hyvässä kuin pahassa.
Juon kaakaota termospullosta kelkan päällä ja jatkan alaspäin. Kurun pohjalla virtaa kapea mutta kohtuullisen syvä joki mutkitellen. Umpihankea kelkalla puhkottaessa on syytä keskittyä ellei halua uimaan sillä joki virtaa piilossa osittain petollisten lumikansien alla.
Katson kelkan matkamittaria ja muistelen karttaa. En ole koskaan ollut täällä. Etenen vaistonvaraisesti ja nousen ajatuksissani liian ylös oikealle rinteelle hirven jälkien päälle. Lasken vilttorinnettä liekojen seassa varovasti takaisin alemmas. Kelkka sukeltaa ja kallistuu, nokka peittyy lumeen ja suksien kärjet katoavat näkyvistä. Roikun ohjaustangon remmissä ja saan juuri ja juuri oikaistua. Palaan takaisin alkuperäiseen suuntaan.
Yritän ymmärtää etäisyyttä. Kotiin takanani on neljäkymmentä kilometriä erämaata. Kelkan tavaratelineelle olen köyttänyt lumikengät ja teleskooppisauvat varoiksi. Tulee pitkä kävely takaisin jos jotakin hajoaa ja jos minä hajoan niin entä sitten? Jokatapauksessa jäädyn kauniiseen paikkaan lopullisesti. Tarkoitus täyttyy - täällä on sydämen horjumaton vapaus.
Lopulta pääsen perille. Kämppä on tyhjä. Vieraskirjassa joku on kertonut näädänpyyntireissusta alkukuusta. Tähän aikaan kaira on hiljainen. Rajamiehet, poromiehet ja sitten ne harvat kaltaiseni, pöpelikköpöhköt.
Teen tulet kamiinaan ja kiitän mielessäni metsäveljiä. Hienon kämpän rakensivat tänne palaneen tilalle talkoilla. Tällä menolla minusta tulee pian yksi heistä ja hyvä niin. Juon lisää kaakaota ja syön tekemäni eväsleivän. Paistan makkaraa sivistyneesti paistinpannulla.
Hiljaisuus on käsinkosketeltava. Minä iätön ja iätön erämaa ympärillä. Ikä ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään. Kenenkään ei tarvitse selittää minulle, etten voi muka tehdä tiettyjä asioita, koska olen tietyn ikäinen. Teen asioita joista pidän ja juuri niin kauan kuin pystyn. Toivottavasti pystyn ampumaan itseni ennen joutumista vaippoihin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Tämä on minun elämäni ja minun päätökseni.
Istun haalareissa kämpän portailla ja meditoin. Juoksin tammikuun lopulla hieman kurinalaisemmin noin kymmenen päivän jakson kaikkien sairastelujen jälkeen. Sitten, varoittamatta, unirytmi sekosi ja aloin tuntea ikäänkuin oksettavaa oloa. Lopulta tuttu kysymys nousi tajuntaan : "Miksi helvetissä teen taas tätä näin?" Keho, eikä etenkään mieli, eivät kumpikaan ole valmiit harjoitteluun. On syytä odottaa vielä. Ei saa suorittaa, elämä eikä harjoittelu eivät saa olla minulle suorittamista.
Aika odottaa. Katselen paksuja ikihonkia ja niiden lupon peittämiä kiemuraisia oksia.
Mieleeni tulee puhelinkeskustelu hyvän ystäväni kanssa. Hän sanoi tekevänsä mieluummin hieman töitä tutun porukan kanssa vaikka taloudellista pakkoa ei välttämättä olisi. Aika käy muuten pitkäksi. On totta, että aikuinen aikansa lorvittuaan etelässä tai pohjoisessa alkaa kaipaamaan lopulta elämäänsä mielekästä tekemistä. Toiset löytävät sen harrastuksista ja toiset ihan tavallisesta hyvästä arjesta.
Hyvässä elämässä lähdetään ihan perusasioista. Pääset aamulla ylös sängystä, syöt aamiaisen ja pukeudut. Sitten menet ulos. Palaat ja käyt suihkussa. Syöt ja lepäät. Olet jo pitkällä. Tuohon kun lisätään mielekäs tekeminen ihmisten parissa tai yksin, naiminen ja muu ilonpito, niin jo alkaa värejä löytymään elämään. Yksinkertaista? Ei kuulemma.
Meillä Lapissa kaamoksen aikaan on sanonta että "kaksi pimeää vastakkain". Samoin on ihmisen mielessäkin. Harhaluulo, että suorittaminen on pakollista. Kaikki eivät suorita. Minä suoritin aikani ja sitten tajusin, että on kyse elämänmittaisesta matkasta - minun tapauksessani osittain juosten.
Uhoa minulta löytyy edelleen - ihan liikaa. Johonkin kirjoitin että "vedän tappiin asti sitten kun terveys kestää". Tarkoitin tuolla harjoituksen määrää. En vedä ainakaan vielä. En pysty. Nautin rehellisyydestä itseäni kohtaan ja pitkistä päivistä ilman juoksua. Hiihtäen, lumikenkäillen tai muuten luonnossa liikkuen tai liian kylmällä sisällä askarrellen.
Päivä alkaa taipua siniseen. Nousen portailta kankeasti ylös ja pakkaan kamat kelkkaan. Haen puita seuraavalle ja lakaisen kämpän. Pihalla on pari kuukkelia, annan niille leipää. On aika palata kotiin.
Erämaa on puhunut - jälleen kerran.
VIIKKO 5.
Ma- Kaitavaaralle juoksu tietä ja umpihankea, -25 pakkasta. 15 km - 1.49.
Ti- Kävelyä Kirsin kanssa metsässä 4,8 km - 1.20.
Ke- Juoksu Virtaniemeen tietä 18,1 km - 2.02.
To- Lepo
Pe- Lepo/ ystävän muuttotalkoot Ivalossa.
La- Umpihankihiihto 2,5 metrin suksilla 5,1 km - 1.01. Ei luistanut, -21 pakkasta.
Su- Juoksua poluilla metsässä 6 km - 48.26. Pakkasta -24.
Juoksua 39,3 km - 4:40
TAMMIKUU
31 tuntia liikuntaa eteenpäin - 225 kilometriä joista juoksua 177 km.
KÖYHÄ KOTITARVEKALASTAJA RAKENTAA
Pilkkimiehen paras kaveri on kaira - ainakin talvella. Monella lienee samanlainen nuukuus ja ongelma kuin minulla; harmittaa kun on monta hyvää kairaa ja kaksi akkukonetta, molemmat koneet ilman sivukahvaa eikä yhtään akkukairan terää!
Aikani käsin veivattuani hankin Tonarin valmistaman laakerillisen kahvan. Ostin kapineen paikallisesta S-marketista, enkä osaa kertoa siitä muuta koska kaikki muu teksti paketissa on kyyrillisillä kirjaimilla. Kahva maksoi hieman yli viisikymppiä ja sen laakeri on huollettava eli tarvittaessa avattava.
Rakentelin alla kuvissa olevan version. Tähän käy teräosat kaikista kairoistani. Jätin jatkoputken maalaamatta ja en vielä kiinnittänyt sen yläosan ympärille solumuovia jäällä käsittelyä varten, jotta näette yksinkertaisen rakenteen selvemmin.
Keltaisessa laakeroidussa kahvassa poikittaisreiällinen, umpinainen alaistukka on noin 22 milliä, minulla ei ollut sellaista putkea täällä korvessa, joten tein avarreviillot rautasahalla ja porasin 8 mm reiät kiinnityksiin.
Meillä Lapissa neljän tuuman kaira on vitsi - miettikää miksi. Myös varressa tulee olla pituutta, kuvan laite ei sekään riitä Inarinjärvellä paksun jään aikaan välttämättä mutta yritetään nyt tällä ensin.
Tässä versiossa toinen käsi on konetta huomattavasti alempana, joten ei pitäisi lipsahtaa ja seurata niitä peukalovammoja. Varoa täytyy tälläkin. Kuvassa on Ryobin keltainen kone mutta käytän jäällä Hitachia, molemmat ovat 18 V akuilla.
Saa matkia.
HYVIÄ ONKIA ASIANTUNTIJALTA SOPIVASTI : KIRPUNVAPA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti