sunnuntai 10. syyskuuta 2017

IVALO SARJAN 6. OSA - HILJAISUUS

Muuttaessamme todelliseen Pohjoiseen, Inarin Lapin Nellimin kylään, oli meillä Kirsin kanssa kristallinkirkkaana tiedossa, että täällä pärjäävät vain ne jotka ovat itsensä ja ympäröivän luonnon kanssa sopusoinnussa. Vuosi on kulunut ja hetkeäkään emme ole katuneet. Kirjoittaessani tätä varmistin edellisen lauseen paikkansapitävyyden Kirsin osalta. Hän mietti hetken ja sanoi että ei, ei ole kaduttanut. Jatkoi sitten että kampaajalle ei tosin pääse yhtä helposti kuin etelässä ja nauraa kihersi sydämellisesti päälle.

Kävin viikolla keskiviikkona hammaslääkärissä ja perjantaina hammaspuhdistuksessa. Tämä tarkoitti että ajoin Ivaloon menneellä viikolla poikkeuksellisesti kaksi kertaa - yhteensä 168 km. Muita palveluita kun kotikylässä kirjastoauton, erähotellin ja vierailevan terveydenhoitajan lisäksi ei ole. Keskimäärin käymme kerran viikossa Ivalossa kaupassa ja liitämme tähän käyntiin muut asiat soveltuvin osin.
Käydessäni perjantain käynnillä kaupassa ihmettelin levotonta oloani. Suuhygienisti oli kehunut kotihoitoni tasoa ja muutenkin olin normaalin rentoutuneessa tilassa mutta jokin pyrki esiin pinnan alta. Vasta ajellessani kotiin keksin sen yhtäkkiä katsellessani tuttuja Nellimintien erämaisemia ja poroja Vellivaaran rinteellä - hiljaisuus oli Ivalosta puuttunut kokonaan.

Asuimme etelässä haja-asutusalueella mutta sinne tuli sekä valtatie kolmosen liikennekohinoita että valosaastetta lähikaupungeista. Nellim on pääosin vaiti. Läsnä ovat vain luonnon omat äänet ja luonnon vuosittaisen kierron valot, kesällä yötön yö ja talvella mystinen sinisyys. Vain lumettoman ajan alku on tummaa mutta ei mustaa kuraa kuten etelässä vaan Pohjoisen tuulen raikastamaa, talveen nukahtavan luonnon pakkasen kajoa.

Hiljaisuus on katoava luonnonvara maailmasta. Täällä olevaa hiljaisuutta myydään ulkomaille, josta seurauksena on moottorikelkan pärinää ja nuotiolla palelevia turisteja. Kaira on kuitenkin siksi laaja että häiriötä ei synny. Oma lukunsa on revontuliturismi. Nellimissäkin hotellilla on igluja, joihin majoittuvat matkailijat saavat ihastella taivaan tulia. Itse suosin revontulten tarkkailua ulkona, jossa ne voi myös kuulla. Luitte aivan oikein - ne voi todellakin oikeanlaisella säällä kuulla.

Luonnossa voi yleensäkin kuulla mitä erikoisempia asioita jos pysähtyy kuuntelemaan tai ylipäätään kykenee rauhoittumaan kaikesta siitä hermoja kiristävästä kiireen hälinästä mitä elämä suurissa asutuskeskuksissa tarjoaa. Meillä kotona, mutta etenkin mökillä, on jatkuvasti läsnä vain yksi ääni : veden solina. Kotona Nellimjoki virtaa vaihtelevalla intensiteetillä kotirannan ohi Inariin, yleensä ääni on vaimeaa kohinaa. Mökillä Talvituvalla kosken kohina on erilaista riippuen mistä kohtaa tonttia sitä kuuntelee. Joko se hallitsee kohinallaan tai jää taustalle enemmän solisevana. Molemmissa joissa äänen taso ja taajuus riippuu olennaisesti veden määrästä.
Sanotaan että hiljaisuutta voi kuunnella. Tämän voi yleensä tulkita hiljaisuuden etsimiseksi. Luonto harvoin on täysin vaiti, jos muu ei muistuta kuolevaisuudesta niin ainakin korvia kiertävä tuuli. Kun hiljaisuuteen tottuu voi kyetä erottamaan jopa hiljaisuuden eri tasoja. Tämä kuulostaa pelottavalta sille, joka ei uskalla edes kokeilla onko maailmassa muutakin kuin pelkkää keinotekoista kohinaa.
Näin syksyllä luonto alkaa hiljentyä. Metsissä voi kuulla putoavien lehtien havinan lisäksi kuukkelien tirskahduksia tai porohirvaiden puhinoita. Joku satunnainen tiainen jossain oksiston suojissa hakee talvenvaraa sirauttaen vaimeasti . Vesi virtaa uomissaan solisten ja suon ylittävän hirven sorkista kuuluu turpeen moiskahduksia. Lompololla vesilintupoikue tekee viimeisiä lentoharjoituksia vedenpintaa räpsytellen ja kaiken kruunaa kuikan surumielinen nyyhkäisy.  

Juostessani vaaroilla ilman ennakkosuunnitelmaa siirryn automaattisesti vaistonvaraiseen liikkumiseen. Tarkkailen ympäröivää. Valtava maakotka liitelee äänettömästi taivaalla, puiden oksilla on naavaa. Pystysuoran pahdan nousussa polveni kastuvat ja upotan sormeni paksuun, vihreään sammaleeseen ponnistellessani nousumetrejä ylöspäin. 
Askel toisensa jälkeen taittuu kunnes huipulla herään kuuntelemaan. Pysähdyn ja hengityksen tasaannuttua kuulen vain sydämeni lyönnit ja sitten nekin painuvat taustalle. On täysin hiljaista ja juuri sillä hetkellä tavoitan itseni ja oman sopusointuni luonnon kanssa. Välttämättä tähän kokemukseen ei nykyisin aina enää tarvita edes juoksua ja olen siitä sekä hiljaisuudesta hyvin kiitollinen.

---

VIIKKO 36. HARJOITTELU

Ma-Lepo
Ti-11,10 km- 1:13
Ke-Lepo
To-28,41 km- 3:55, illalla kävelyä Kirsin kanssa 5,5 km - 1:13.
Pe-14,31 km- 1:48
La-Lepo
Su-7,61 km- 50:20

yhteensä 61,6 km - 7 tuntia ja 14 min. Detaljit Garmin Connectista tai Stravasta.

Kevyt viikko. Vanha vaiva on tallella eli jos harjoittelen kurinalaisemmin kolme viikkoa niin homma alkaa väsyttämään liikaa (unentarve yli kymmenen tuntia...) tai sitten muuten kyllästyttää. Olo on kuin ylensyöneellä ja juoksu aiheuttaa pahoinvoinnin kaltaista etovuutta. 
Balanssin löytäminen on hankalaa - kuitenkin tiettyyn rajaan saakka nautin vieläkin, joten ei edelleenkään väkisin. Siis ei enää koskaan väkisin.



Palo-Pyhävaaran laella hiljaisuudessa.

Ystävän vneelle telakantekoa Keskimöjärvellä.

Keskimöjärven uittoränni ja koski kuohuu taustalla.

Seuraavan kerran kun pääsen kirjastoon kyselen seuraavien tekijöiden teoksia :

Herta Müller, Annie Proulx ja Vladimir Sorokin

2 kommenttia:

  1. Sitä hiljaisempaa tuntuu olevan mitä vähemmän ihmisiä ympärillä. Pimeään aikaan liikkuessa saa olla suht hiljaisuudessa, mutta tuo lentomelun haitallisuus on vaikeaa ymmärtää sellaisille jotka eivät ulkona liiku. Sitä ei taida teillä päin olla.

    -- T.

    VastaaPoista
  2. Ei ole lentomelua, mitä nyt joskus rajavartioston kopteri pörrää.

    VastaaPoista