tiistai 5. syyskuuta 2017

IHAN PIKKUISEN VAAN

LUKIJALLE :

Tervehdys ! Jos luet blogiani ensi kertaa niin ethän tee päätelmiä pelkästään tämän allaolevan tekstin perusteella vaan tutustut kirjoitelmiini laajemminkin.

IHAN PIKKUISEN VAAN

Niin ihan pikkuisen vaan olen katkera. Hiukan olen yllättynyt löytäessäni katkeruuden itsestäni mutta olen sen verran rehellinen, että uskallan julkisesti siitä kirjoittaa. Tänään on yrittäjän päivä almanakassa, joten on tullut aika ylimääräiselle blogikirjoitukselle. Yrittänyttä ei laiteta - ei kai sitten ?

Jotta tulisin ymmärretyksi on kerrottava kaksi esimerkkiä. Ennenkuin kerron yhtäkään valotan tämän kirjoituksen tausta-ajatuksia. 

Olen lukenut viime aikoina monta kirjoitusta, joissa on käsitelty Suomen huippu-urheilun suurta surkeutta tai suomalaisten tasoeroja maailman kärkeen eri urheilulajeissa. 
Kirjoituksissa on selitetty Suomalaisten huippu-urheilijoiden vähyyttä tai tulostasoa sekä yleensä tasoeroa usein mielikuvituksellisista näkökulmista, jopa lapsellisten, täysin sinisilmäisten ajatusten valossa.
Ultraurheilu ja huippu-urheilu ovat osa elämää, joten niistä rehellisesti kirjoitettaessa on otettava elämän kaari laajemminkin käsittelyyn. Suomessa on vasta viimevuosina ymmärretty, että urheilija on ihminen ja menestyäkseen ihminen tarvitsee - niin, mitä ihminen tarvitsee menestyäkseen ?

Amerikassa on mahdollista elää vapauttaan haluamallaan tavalla. Yksilö voi esimerkiksi asua matkailuvaunussa ja tehdä töitä vain juuri senverran että saa sairasvakuutuksensa ja muut välttämättömät menot kuitattua. Tällä tavalla eläen jää aikaa toteuttaa itseään intohimossaan.
Ultrajuoksumaailma tuntee useita urheilijoita, jotka ovat vapautensa kautta nousseet kansainvälisiksi tähdiksi ja luoneet elämälleen puitteet rakastamansa lajin avulla. On voitu opiskella stipendillä tai tehty töitä esimerkiksi kahvibaarissa vain välttämättömimmän eteen. Muu aika on juostu vuorilla ja kehitetty lahjakkuutta kunnes on menestytty kilpailussa sillä tasolla että sponsorit ovat yksilön noteeranneet. Tämän jälkeen tie tähtiin on ollut helpommin saavutettavissa, etenkin kun yksilön henkisen kasvun pohjana on ollut nöyrä asenne ja tyhjästä liikeelle lähteminen. Harrastuksesta on ensin tullut elämäntapa, sitten työ ja lopulta on voitu kokea elämää juuri niin kuin on haluttu.

Toisena esimerkkinä käytän itseäni. Minut munittiin 40-lukulaisten ristisiitoksena kultaiselle kuusikymmentäluvulle jolloin vapautta alettiin Suomessakin arvostaa. Sodanjälkeinen sukupolvi kuitenkin painotti tavallista elämää ja työtä. Piti saada ammatti, auto, perhe, oma asunto ja kesämökki sekä ainakin Aaltovaasi, 24 jakoavainta ja kuusi moottorisahaa. Piti vielä rakentaa yhteiskuntaakin siinä sivussa.
Kasvoin ilmapiirissä jossa ei seikkailtu vaan mentiin virran mukana yleisesti hyväksyttyjen normien mukaan. Isäni tutustutti minua jo varhain kestävyysurheiluun hiihdon merkeissä. Äitini mielestä tennis tai laskettelu olisi ollut hienompaa.
Kamppailin aikani normaalilla elämäntiellä kunnes sairastuin syöpään 28-vuotiaana. Toivuttuani vihelsin pelin poikki ja ryhdyin yrittäjäksi saadakseni valita aikani ajassani. Rakkaasta harrastuksesta, pitkänmatkan juoksusta, tuli pikkuhiljaa elämäntapa ja ohessa vieraannuin minulle tuputetuista elämänarvoista ja osittain myös ympäröivän yhteiskunnan oravanpyörästä valiten oman tieni.

Olen pikkuisen katkera etten saanut valita vapautta aiemmin. Tai ymmärtänyt. Sensijaan en ole yhtään katkera syövälle. Syöpää en koskaan selättänyt vaan toivuin siitä ja opin elämään sen jälkeistä aikaa. Jos joku lukijoista ajattelee : "taas se kirjoittaa siitä syövästä", niin kehotan juoksemaan ensin edes senverran kuin minä ja samalla myös luopumaan uraputkista. Senjälkeen onkin sitten hieman toisenlaiset ajatukset - toivottavasti...

Tänään yrittäjän päivänäkin työtätekevät maksavat palkastaan huomattavasti isompia eläkemaksuja kuin menneet sukupolvet. Suuret ikäluokat sanovat puolustukseksi usein että ennen oli aina työtä tarjolla. Minä lisään siihen että niin oli  ja oli myös riittävästi hulluja, jotka uhrasivat elämänsä pelkkään työntekoon.
Suuret ikäluokat peräänkuuluttavat yhteiskuntavastuuta. Suomessa on iso joukko poliitikkoja, jotka kokevat että koko Suomi ja suomalaiset ovat eräänlainen keskeneräinen markkinoille päästetty sovellus, jota pitää jatkuvasti kehittää niin että se palvelee yhteistä etua.
Minä kysyn että mitä yhteistä etua ? Ystävä jäi etelässä työttömäksi, ilmottautui työnvälitykseen ja työvoimatoimisto otti ensikerran yhteyttä kolmen kuukauden päästä. Suomessa on tällähetkellä ainakin 15000 turvapaikanhakijaa odottamassa maasta poistamista, kuka maksaa lomamatkasta laskun ? Hoitotakuu ei toimi. Tieverkko rapistuu ja julkinen liikenne takkuaa syrjäseuduilla. Poliisille ei mahdollisteta tehtäviensä tasalla pysymistä edes lainsäädännön keinoin. Kiinteistövero nousee. Jatkanko ?  En. Mitä helvetin yhteistä etua ?

Huippu urheilu ja ultraurheilu elämäntapana vaatii kaiken. Ei ole olemassa mitään muuta elämää kuin elämä, joka palvelee yksilön urheilullisia tarpeita jos aiotaan voittaa. Huipulla ei eletä kauniista kuvista huolimatta normaalia elämää vaan ainoastaan urheilijanelämää.
Suomen "kaikki pelaa"- ja "oijoi tuliko pipi"- asenteilla lahjakkuuksista ei kehity huippuja. Lahjakkuuden on annettava yrittää olla paras. Häntä on tuettava ja hänelle on luotava sellainen asenneilmapiiri jossa hänellä on mahdollisuus kehittyä urheilijana. Ihmisenä hän kehittyy siinä sivussa jos se hänelle suodaan tai sitten ei mutta ennenkaikkea hänen tehtävänsä on voittaa.
Suomessa ei ymmärretä että koko maailman huippu-urheilun taso tai tulostaso yleensä perustuu poikkeuksellisten lahjakkuuksien kykyjen täysmittaiseen hyödyntämiseen. Urheilijan on annettava urheilla. Siviilityöuran, opiskelun tai vaipanvaihdon tulee tapahtua urheilun ehdoilla. Kaikkea ei maailmasta voi saada yhtäaikaa, joten parhaiden vuosien kuluessa kaikkien on oltava hereillä.

Suomen huippu-urheilijoista suurin osa tekee töitä urheilunsa ohella ultraurheilijoista nyt puhumattakaan. Ultrajuoksua ei edes noteerata liittotasolla huippu-urheiluksi vaikka se sitä vaativuudessaan on joskus enemmänkin kuin perinteinen pesäpallo tai muu menneen talven Suomi-Ruotsi ottelu. Raha jää liittoihin ja niiden byrokratiaan eikä kohdennu urheilijan urheilun tukemiseen. 
Yleinen kansallinen ilmapiiri Suomessa urheilua kohtaan ei ainakaan kaikilta osin tue yksilön kehitystä urheilijana. Osa vanhemmista uhraa kaiken junioriensa hyväksi kun taas osa laittaa einestä mikroon ja muu aika ollaan porukalla sohvalla persettä leventämässä tositeeveen ääressä. Tarkoitan tällä rivoudella, että suomalaiset eivät enää ole todellakaan mitään ulkoilukansaa isolla joukolla, urheilukansasta nyt puhumattakaan.
Liikkumisen kansanterveydelliset hyödyt ovat kuitenkin kiistattomat. Eihän tätä normaalielämän kikypaskaa kukaan jaksa jos ei välillä haukkaa happea hikiliikunnan muodossa. Ja esikuvia liikkumiseen tarvitaan. Tässä kohtaa huippu-urheilijat ja muut elämäntapaliikkujat nousevatkin esiin osittain käyttämättömänä voimavarana.

Tänään yrittäjän päivänä olen myös pikkuisen katkera ettei minulle yrittäjänä suoda mahdollisuutta työllistää ihmisiä jatkossa haluamallani tavalla. Ajatellaan että tulevaisuudessa itse yksin tekisin pitkää päivää ja se siitä, kun taas tähän mennessä olen kyennyt tarjoamaan työtä kahdelle muulle itseni lisäksi.
Minua ei kuitenkaan enää kuseteta eikä viedä kuten litran mittaa tai pässiä narussa. Minä jo kauan sitten otin tavoitteekseni että vähemmän on enemmän. Olen kuitenkin pikkuisen katkera vanhemmilleni siitä asenneilmapiiristä jossa minua koitettiin tukahduttaa nuorena. Pikkuisen katkera siitä että minulle esiteltiin työ-, tavara- ja urakeskeinen maailmankatsomus. Sanottiin että mitä sitä semmoista, että ei siten voi elää ja että töihin vaan tai lukioon ainakin, niin saat paremman ammatin. Ammatin ? Elämän minä halusin !

Kaikki on osallani ollut jo kauan hyvin. Saan tehdä mitä haluan enkä totuuden nimessä voi unohtaa vanhempien minulle jättämää henkistä perintöäkään. Äiti sanoi että pärjään aina ja isä sanoi että poika tekee mitä haluaa. Sinänsä hyviä lähtökohtia, vaikka heiltä jäljelle jääneitä Aaltovaaseja ja jakoavaimia ei syödä voikaan.

Eräs yrittäjätuttuni harmitteli kauan sitten että "kun ei saa enää sitoutunutta työvoimaa". "Kaikki haluavat tehdä töitä kuusi kuukautta ja lopun ajan kiipeillä Himalajalla." Voi kun olen onnellinen että monet nuoret ovat tämän ymmärtäneet ! Rohkaisen heitä tekemään omat valintansa ja voi ne valinnat tehdä onnistuneesti vielä hiukan vanhempanakin teuraana.
Kuuden päivän juoksuissa olen tavannut tunnettuja ultraurheilijoita joiden taustaa Suomessa ei tunneta tai ymmärretä, nähdään vain tulokset. He eivät omista juuri mitään muuta kuin vaatteet päällään ja tekevät satunnaisia töitä rahoittaakseen kilpailumatkansa. Näinkin voi elää ainakin niin kauan kun siitä kokee jotakin saavansa. Elämässä onnistumiseen ei siis ole olemassa yhtä yksittäistä sapluunaa tai kaavaa vaikka monet ihmiset niin uskovatkin.

Olen siis ihan pikkuisen vaan katkera ja sen myöntäminen tekee hyvää. Kaikki kokemani lujittaa uskoa että olen oikealla tiellä ja aion sillä myös pysyä.

Blogini nimi on sanaleikki, ymmärtääkseen täytyy ajatella itse.

2 kommenttia:

  1. Poikani aikoo huippu-urheilijaksi, joukkuelajissa. Läpilyönti on vaikeaa, mahdollisuutta ei ole tarjottu vuosiin. Nyt on kaikki pelissä, ei opiskelua ei työtä häiritsemässä.

    -- T.

    VastaaPoista
  2. Onne pojalle matkaan ja kaikki peliin vaan rohkeasti !

    VastaaPoista