KUUSI PÄIVÄÄ TULEVAISUUTEEN

Kuuden päivän ultrajuoksussa on kahdenlaisia kipuja. On kipuja, jotka pysäyttävät sinut kerrasta ja keskeyttävät kilpailusi siirtäen sinut katsomoon kannustamaan muita kilpailijoita.
Sitten on kipuja joille sanotaan että tulkaa mukaan, mennään kuusi päivää yhdessä juosten ja katsotaan. Kun kilpailuaika sitten vihdoin loppuu, on osa näistä kivuista jäänyt matkan varrelle, osaa kannat kehossasi vielä päivien päästä taistelun tauottua.

Johan Steene juoksee vierelleni. Kello on viisi viimeisen kilpailupäivän aamuna. Seitsemän tuntia ja sitten tämä on ohi. Hinaan hitaasti, mutta niin hinaa Steenekin. Hän tulee voittamaan ellei ihmeitä tapahdu, minä voitan myös, mutta en tätä kilpailua.
- Pasi, is everything allright ? Steene kysyy, katsoo minua silmiin, ja näen helvetin tuskat.
- I´m okay but we are fading all together. It is common hurt now, vastaan ja tiedän että omat silmäni näyttävät samoilta - sattuu, en enää muista minne ei sattuisi.
- I´m not okay, Steene sanoo ja kuulostaa astmaiselta. Hän yskii vähän verta välillä. Näyttää keuhkojaan ja selittää että ilmassa on jotain joka ärsyttää, menee tukkoon.
Selvitän että minulla on sama tunne mutta en yski verta. Kuulostan kyllä keuhkotautiselta. Epäilen jonkinlaista siitepölyä tai majoituksen ilmalämpöpumpun suodatinta. Kirsikin on joutunut ottamaan allergialääkkeen. Kirsi sanoo että tyynyissä on höyheniä eli kananpaskaa ja ilmanvaihtoritilöissä kaupan päälle isoja hämähäkkejä. Kun menee tauolle nukkumaan niin naama alkaa punoittamaan ja yskittää.
- You got to beat Olivier and You know why, sanon Steenelle.
- Yes, I got to, Steene vastaa.
Juoksemme hetken yhdessä. Lahjakas 40-vuotias Tukholmalainen omaa komean askeleen. Ruotsin Krupicka on tullut ensimmäisen kuuden päivän asvalttinsa komeasti, mutta kuten kaikilla, askel alkaa lopulta sammua.
- You know Johan, there is mistake. This is ten day race. There is four more to go, vitsailen.
- Pasi, I kill You ! Johan sanoo ja kiertää käsivartensa kurkkuni ympärille leikillään.
Nauramme hetken yhdessä vedet silmissä ja sitten tiemme eroavat.

Kisan aikana on liikkunut tietoja infuusion käyttämisestä. Syyttäviä katseita on käännetty Ranskan ja Italian suuntaan, mutta konkreettisia todisteita ei ole - paitsi luonnottomat taukojen jälkeiset ihmetoipumiset.
On aivan eri asia syödä ja juoda itse kuin että keinotekoisesti nesteytetään suonensisäisesti taukojen aikana. Absurdia on, että jos kilpailun lääkäri määrää ja tekee nesteytyksen, niin sitten se on sallittua. Mutta jos joku muu antaa sen sinulle, se on ehdottomasti kiellettyä, vaikkei olekaan varsinaista dopingia.

Aihe etoo minua ja myös muita. Totesimme Johaninkin kanssa että tekojensa kanssa joutuu elämään loppuikänsä. Olemme amatöörejä, ei tässä iso raha liiku. Meille merkitsee jotain vain reilu peli ja avoimet suhteet muihin ultraajiin.

Muistot elävät vielä senkin jälkeen kun voitot ja ennätykset on unohdettu - vain itse tietää onko niiden kanssa hyvä olla.

Lähdin kilpailuun erittäin hyvällä mielellä. En muista koskaan pystyneeni keskittymään kuutta päivää näin positiivisesti juosten kuin nyt.
Etukäteen oli selvää, että kun harjoitusmäärä on puolet normaalista niin jossain vaiheessa alkaa sattua. Ei niinkään lihaksiin vaan niveliin koska aliharjoitetut lihakset päästävät juoksuaskeleen iskut perille asti. Odotin ongelmia myös energiahuollon puolella koska jos lihasta ei ole harjoitettu riittävästi ei hiusverisuonisto eikä energiantuotto voi onnistua näin pitkässä juoksussa tasaisesti.
Ensimmäisenä päivänä puristin koemielessä nukkumisen minimiin. Ei ole minun juttuni. Näen että toipuminen kokonaisuutena hidastuu kun ensimmäisenä päivänä ei lepää yhtäjaksoisesti tarpeeksi. Kilometrejä toki kertyi kiitettävästi. Juoksin koko ajan ilman kelloa pelkästään tunteella. Kirsi kertoi ensimmäisen neljän tunnin kilometrilukeman ja sitten aloin säätämään vauhtia hitaammaksi. Ei ole järkeä juosta liian hitaasti alussa ja mennä tukkoon.

Minä en pidä kävelystä. Tulen monipäiväkisoihin juoksemaan hitaalla, lähes barefoottimaisella hiipivällä ja matalalla askeleella. Toki joitakin kohtia radasta riippuen tulee käveltyä ja esimerkiksi tasoittamaan kehoa ennen huoltoa mutta pääosin hinaan hitaasti päivä kerrallaan.

Toisena päivänä kärsin kovista vatsasäryistä, en siis ripulista. Syyksi paljastui liika kivennäisveden juominen. Kaikista juomistani on hiilihapot pois mutta aina ei voi ennustaa mikä uppoaa tai ei uppoa. Juon muutakin, esimerkiksi soija- tai riisimaitoa öisin.
Vatsavaivojen parannuttua kärsin tietenkin energiahukasta mutta sekin saatiin kuntoon huolellisella tankkauksella. Järjestäjien ruoka on osittain kelvollista mutta annokset ovat huikean suuria ultrajuoksijalle. Syön kunnolla neljän tunnin välein mutta erittäin vähän kerrallaan ja mielellään vaihtelevasti.
Laktoosivaivaisen on oltava muutenkin tarkkana koska kaikkeen Unkarissa ängetään kermaa tai maitoa. Laktosemente on paikallinen sana, jota kaikki paikalliset eivät kuitenkaan itsekään ymmärrä. Jos haluaa saada laktoosittoman jäätelön on sanottava mamalle soppatykin taakse että sorbette, kösenöm - niin homma voi onnistua tai sitten tulee kauhasta.

Erittäin henkilökohtainen kuva omasta huollosta, ette usko kuinka sattuukaan mutta syötävä on.

Jossakin kolmannen päivän iltana minulle alkoi hahmottua että joudun kivunsiedon kanssa kovemmalle kuin koskaan. Uusi kilpailurata kun on osittain kalteva ja pitää sisällään nousuja sekä yhden pitkän alaspäinviettävän suorankin. Korkeusero on vain kaksi metriä mutta lähdetäänpä vetämään...
Lisäksi tiukat käännökset ja pientä epätasaisuutta sisältävät asvalttiosuudet vaativat veronsa niveliltä. Polvi ja akillesvaivoja oli muilla. Minulla lähinnä muita kipuja nivelissä ja jänteissä. Lisäksi tuore musta asvaltti keitti tossut lämmössä eikä armoa varpaille juuri antanut.
Viidennen vuorokauden puolella olin ottanut tavoitteeksi säilyä ehjänä juoksusta. Vasemman jalan isovarpaaseen olin kynnen alle työntänyt neulan jo kolmantena päivänä saadakseni nesteet ulos puristamasta. Viimeistelin homman potkaisemalla varpaan mökin vessassa allaskaapin oven alakulmaan. Jouduin puremaan suihkuletkua etten olisi herättänyt naapureita mutta tähtisade oli silmissä komea.

Sää vaihteli ja kulutti. Oli kaikkea mutta ei lumisadetta. Kylmin yö lähes nolla. Lämpimin päivä vain 25 astetta. Vaatteidenvaihto vie aikaa. Vessassakäynti vie aikaa. Syöminen vie aikaa. Aivosumussa nukkuminen vie aikaa ja jäykistää koko touhun. Keskipohjanmaalta peräisin olevien vöytiäisten (vompatin alalaji) tarkkailu vie aikaa.

Japanin Sumie kannettiin lääkäriin ja latvialaiselta Aidakselta tuli kolme päivää verta nenästä mutta perille pääsivät kaikki. Jesper huolsi tehokkaasti Tanskan joukkuetta maailmanympärijuoksijan mentaliteetilla ja Don Winkley käveli muistellen menneitä haastattelijoille. Martinia Australiasta ei huvittanut ja legendat Hausmann ja Schwerk naureskelivat koko touhulle. Eniten iloitsen Peter Molnárin puolesta, siksi kovan työn puolitoistakätinen mies on juoksunsa tasapainon kanssa tehnyt ja on aina yhtä iloinen taiteillessaan lautasensa kanssa.

Liveseuranta antaa kotikatsomoon vain suuntaviivoja ja kysymykset miksi siellä nysvätään eikä juosta tasaisesti voikin jättää omaan arvoonsa. Tulemalla paikalle yrittämään alkaa vessapaperia kulua ajan lisäksi huomattavasti enemmän kuin näyttöpäätteen edessä jossittelemalla tai dissaamalla johonkin lyhyemmän aikajakson kuluessa suoritettuun ultrakokemukseen vedoten.

Olisin pystynyt juoksemaan juuri ja juuri 500 km rajan rikki mutta en nähnyt siinä mitään järkeä. Olen ylittänyt rajan kahdesti aiemminkin mutta nyt juuri parempaan ei olisi ollut kykyäkään. 
Käytän kilpailussa nykyisin vain kylmäpakkausta ja joskus harvoin disperiiniä päänsärkyyn. Mobilaatti- ja peräpuikkourheilijat ovat erikseen. Hyväksyn itsensä rikkomisen ennätyksen ollessa kyseessä, mutta siinäkin on rajansa. Joku saattaa kysyä että mistä sen rikkimenemisen rajan tietää - juoskaapa samanverran kuin minä olen elämässäni juossut niin ehkä tiedätte tai sitten ette - ehkä minäkään en aina tiedä.
Viimeisen tunnin ajaksi laitoin mustan surunauhan vasempaan käsivarteeni. Tämä kuusi päivää meni isä-Paavon muistolle. Minulle se edusti kuutta päivää kohti tulevia uusia ultrajuoksuja. Olen päättänyt jatkaa, koska en löydä yhtään riittävän painavaa syytä lopettaa jo nyt - vasta 53-vuotiaana.

Tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan yksityiskohtaisemmin kuuden päivän juoksusta. Siihen tarvittavasta harjoittelusta ja kilpailun aikaisesta ravinnosta ja muusta mukavasta mutta myös erittäin epämukavasta kulissien takana.

Järjestäjien painovirhe, kyllä tämä seitsemäs emu 6-days oli...

Monipäiväjuoksuissa olen monessa asiassa samaa mieltä kuin Wolfgang Schwerk. Olen tavannut hänet nyt kolme kertaa kilpailujen yhteydessä ja keskustellut hänen kanssaan varsin pitkään ja perusteellisesti ennen kilpailua. 
Tällä kertaa Schwerk sortui kertomansa mukaan yliharjoitteluun koska halusi vielä yhden ennätyksen itselleen. Hänen säärensä tulehtuivat kilpailun aikana pahoin, mutta hän palasi radalle kuten niin usein ennenkin. Hän kertoi nyt 66-vuotiaana lopettavansa monipäiväjuoksut tähän kilpailuun. Katsotaan pitääkö päätös tällä kertaa.
Schwerk oli juossut tätä kilpailua varten perusharjoitteluksi 150 km viikossa paljain jaloin maastossa monta kuukautta peräkkäin. Paras harjoitusviikko oli ollut 400 km, tässä olivat kengät jo jalassa ainakin osittain. Hän ei syö eikä juo viidenkään tunnin lenkillä koskaan mitään. Lenkin jälkeen sitten kylläkin. Kilpailua lähestyttiin 200 km ja edeltävän 100 km viikon voimin. Se siitä lepäämisestä...
Kaikenlaista voi jutella, mutta Schwerkin tuloshistoria on murhaava. "That man is the machine"- sanoi kilpailun voittanut Steenekin. Schwerk on kuitenkin menettänyt historiassaan kisoja vaivojen ja virheiden takia, mikä tekee hänestä hieman inhimillisemmän. Vanhemmiten hän on pahoillaan, kun kukaan ei ole Saksassa tullut hänen luokseen kysymään kokemuksia ja ohjeita. Minä ainakin olen ja kerron tiedon sitten aikanaan eteenpäin niille jotka sen ansaitsevat.

Vuoden 2017 vaivaiset 961 harjoituskilometriä ennen kilpailua ja kuitenkin kilpailussa 476 kilometriä kuudessa päivässä ? Miten se on mahdollista ?
Olen juossut kauan, yli 25 vuotta enemmän tai vähemmän systemaattisesti. Olen myös ollut näinä vuosina juoksematta, enemmän tai vähemmän pakon sanelemana.
Olen päässyt henkisen keskittymisen tiellä varsin pitkälle, eli olen oivaltanut kuinka alussa sillä saralla vasta olen, mutta jotakin olen itse-transsendenssistä ehkä oppinut.

Tärkein kolmikko ultrajuoksuni takana on pysyvä. USKO - TOIVO - RAKKAUS. Erittäin yksinkertaista. Usko itseesi ja tekemisiisi. Toivo, että aina voit toipua, vaikka teetkin virheen. Rakasta elämääsi, niin luot ympärillesi positiivisuuden, jota ilman et monipäiväjuoksuja juokse.

Kun sitten juoksu on päättynyt saavat nuo kolme sanaa aivan erilaisen merkityksen. Silloin ne ovat niinkuin ne on Raamattuun kirjoitettu. Emme koe kuuden päivän juoksua todellisuuspakona kuplaan jos emme elä kuplassa, vaan ymmärrämme mitä elämä on ja mikä sen perusta on.

Viikot 18 - 19.

Ma- 15 km - 1.37.
Ti- 8 km - 1.00.
Ke- Lepo
To- Ke - 6-päivän kilpailu yhteensä 476 km
To- Lepo
Pe- Pyöräilyä Kirsin kanssa Tihanyn niemimaalle ja takaisin yht. 15 km.
La- Su- Lepoa ja pientä liikettä.

Yhteensä 499 km ja aikaakin meni ainakin 6 päivää ja 2 tuntia plus 37 minuuttia ja vielä vähän päälle pyörällä. 

Perinteisen tylsän ja urheilijamaisen kisaraportin kirjoittamisen jätän kaikille niille jotka eivät muuta keksi kuin miettiä tuliko mäkihyppelyä sittenkin liian vähän vai jäikö edeltävän harjoituskauden Tammikuussa suoritetun tuhannen metrin vedon aika kolme vai kaksi sekuntia alle tavoitteen.

Koittakaa nyt isot ihmiset kehittyä !