KAHDEN VUODEN AJATUS

Lähtiessäni kilpailemaan Unkariin oli ennakolta selvää että yritän juosta siellä myös vuonna 2018. On siis kahden vuoden ajatus ja näinollen henkisesti helppoa toteuttaa kun on jo etukäteen päätöksen tehnyt. Ehkä. Kyllä.
Jos joku lukijoista odottaa malttamattomana kuuden päivän kilpailua tai harjoittelua käsittelevää tekstiä niin ne tulevat aikanaan. Kärsivällisyys on monipäiväjuoksuissa voimavara mutta ei ehtymätön. Aikaahan vuoden 2018 kilpailuun valmistautumiseen on runsaasti vai luuliko joku että monipäiväjuoksuihin paahdetaan taulukko kaulassa harjoitellen koko vuosi ? Sitäkin voi yrittää - toivotan onnea varsinkin terveenä pysymisen sarkaa kynnettäessä.
En ole vieläkään päässyt kotiin mutta kotisuomeen sentään ja sekin on jo jotain. Etelän mökillä puuhastellessa tunnen oloni hauraaksi mutta terveeksi ja kivuttomaksi. 
Olen käynyt juoksemassa muutamia lenkkejä lähinnä saadakseni elimistöni toimimaan. Elän aikaa jolloin haluaisin juosta paljon mutta kokeneena tiedän sen toistaiseksi hyödyttömäksi. Sensijaan yllättävän lähellä tuntuu olevan aika jolloin elimistö alkaa saamaan talteen edes osan sille syötetystä levosta tai ravinnosta. Vuosien kokemus ja perusharjoittelu palkitsee tekijänsä.
Jälkikäteen itse omaa kilpailusuoritustani arvioidessa tunnen nöyryyttä. Pidän käsittämättömänä että pystyin niin vähäisellä harjoituksella juoksemaan noin hyvin. Harjoituskuukaudet ennen kilpailua 178-242-247-271 kilometriä sisältäen yhden pahan virustaudin. Tuohan näyttää ihan viihteeltä eikä ultrajuoksulta. Ensi keväänä tuon voisi yrittää kertoa kolmella. Ehkä. Kahdella. Kyllä.

MATKAILUAUTON TAIPALEESTA

Matkailuautoilijoita on monenlaisia. Statuspöhköjäkin löytyy. Nämä ostavat kalleinta mitä rahalla saa ja käyvät sitten esittelemässä autoaan suomalaisilla leirintäalueilla - ulkomailla heitä ei juurikaan näe. Joskus näiden autojen huoltajien kanssa keskustellessa hymy syvenee kun tieto siitä että suunnilleen samat paskat osat voi ostaa 50.000 - 150.000 euron paketissa mutta eri merkin alla. Suuri raha ei siis automaattisesti edistä matkantekoa - illuusiota kylläkin. 
Autoissa on toki eroja. Yksinkertainen toimii parhaiten ja oma tarve riippuu paljolti käyttömäärästä ja etenkin vuodenajasta jolloin autoa käyttää. Ainoa oikea talviauto on Kabe. Lmc ja Dethleffs tulevat sitten. Laadukkaalla Artolla toki pärjää myös. Sunlight on erittäin paljon valmistettuna yksinkertaisen toimiva. Paljon jäi mainitsematta. Bürstner. Mutta kalliit Concorde tai Carthago eivät automaattisesti merkkinä takaa onnistuneita matkoja. Loukkaannuitko ? Osanottoni. Samoja paskoja ne on kaikki JOS niitä käytetään oikeasti asumiseen läpi vuoden.

Tällä matkalla ajoimme ulkomailla noin 4000 km. Jos matkan jakaa reissupäivillä luku jää alle sadan kilometrin per päivä. Asumme siis autossa ulkomailla emmekä vimmaisesti kerää kilometrejä. Kilometrien keräämiseen meillä on jalat ja kaksi taittopolkupyörää mukana matkassa ja sitten kaupan päälle eri maiden julkinen liikenne.

Yksi rengasrikko (Korjaus ilmainen koska korjaaja piti suomalaisesta hevistä). 
Asuinosan vesipumppu hajosi, haimme uuden (uudet, yksi varalle). Asennettu itse Balatonführedissä. 
Fiatin (vuosimallia 2008)  ilmastointi lopetti toimintansa paluumatkalla. Testautimme järjestelmän Puolassa (20 euroa). Tuloksena oli että lauhduttaja vuotaa. Uusi osa on tilattu tiivisteineen (220 euroa). Asennan sen itse kotona paikalleen ja käyn sitten korjaamolla täyttämässä kaasut järjestelmään. 
Suomeen tultaessa asuinosan akkujen elinkaari päättyi. Toinen niistä kuumeni liikaa eli meni oikosulkuun. Kävimme Tampereella loistavan palvelun Caravan Erälaukolla hakemassa uudet tilalle. ( 2 X 100 Ah akkua asennustöineen maksaa ainakin 250 euroa, käyttöikä seuraavat viisi vuotta - ainakin).
Tuulilasista paikattiin kaksi kiveniskemää poraamalla (Vakuutus maksaa ja minä maksan vakuutuksen; uusi tuulilasi maksaa 2500 euroa, siksi vakuutus siihen).

Artisti siis maksaa. Kohtuullista, jos vertaa vapauteen ja hotellihintoihin. Ensi vuonna auton moottoriin on vaihdettava jakopään hihna ja vesipumppu sekä apulaitehihna kiristimineen. Akku sekä ehkä jarrulevyt, palat ainakin eteen. Saamme näin vielä neljä vuotta matkailuaikaa ja sitten on auto vaihdettava käytettyyn, hieman pienempään ja vähemmän ajettuun.
Ei siis illuusioita, ei rooleja eikä vatsavaivoja pienistä naarmuista vaan täyttä elämää ja riemukasta matkailua.

ALTRA A-1623-1

Näillä kilometreillä alkaa kaivata juoksuunsa uusia tuulia. Monipäiväjuoksuissa kengät keventyvät. 

Voittaja Steene juoksi Unkarissa Niken Free-tyyppisillä kengillä. Minä Hokalla ja Merrellin Bare Accessilla. Schwerk pelkästään Merrelin Bare Accesseilla.
Kyse on askeleen luonnollisuuden palauttamisesta kaikkien geeli- ynnä muiden pakottavien tukien jälkeen. Altra antaa tähän tilan ja mahdollisuuden juosta monella tavalla. Aika näyttää tuleeko siitä todellinen vaihtoehto 2018 kisakengäksi. Jokatapauksessa pitkillä matkoilla jalkojen näissä kengissä tulee olla huippukunnossa.




VIIKKO 20. LISÄPÄIVITYS  

21.5. viikolla 20. juoksin sittenkin vielä toisen lenkin Suwalkissa Puolassa; 7 km - 44 min.

VIIKKO 21.

To- 2 km kävelyä barefoot tossuilla metsässä Kirsin kanssa.
La- 9 km juoksua maastossa palautellen - 1.09.
Su- 6 km tiellä Altran barefooteilla - 43 min.

VOILEIPÄÄ

Ne teistä, jotka ette koskaan ole tehneet pitkiä matkoja, olleet kauan poissa kotoa syystä jos toisesta - teille voi olla haasteellista tavoittaa niitä tunteita mitä nyt kuvaan. Mutta kehotan edelleen uskaltamaan ja lähtemään elämän mittaiselle matkalle, välillä pois tutusta ja turvallisesta, sillä niin paljon sielunrauhaa ja ymmärrystä se antaa.

Olemme pyöräilleet joenrantaa kohti Krakovan vanhan kaupungin juutalaiskortteleita. Edellisenä päivänä ajoimme taksilla Wawelin katedraalille ja kävelimme historiaa ristiin rastiin. Hirveä liikenne, koululaisia ja rihkamakauppoja. Ukkossateen pakottamana juoksimme Galleria Krakovskan ostoshelvettiin. Neljä kerrosta pelkkää illuusiota mutta sentään Samar Khanaferin Libanonilainen ravintola ja huikeaa ruokaa. Make hummus, not war.
Nyt on toisenlainen tunnelma. Puolitoista kilometriä Oskar Schindlerin tehtaaseen. Asetehtailija pelasti tuhansia juutalaisia toisen maailmansodan aikaan mutta itse pelasi, joi ja huorasi. Sanotaan että ristiriita mahdollisti toiminnan jonka panoksena oli oma henki. 
Joen toisella puolella Ulica Mostowan muurin kivinen vihreys ja vastapäätä katukahvila. Koskinen viihtyy. Latte on iso. Omenapiiras vielä isompi. Aurinko paistaa ja mittari väpättää kolmeakymmentä.
Elämä soljuu silmien edessä verkkaisesti. Kaiuttimista tulee ensin Sweet Dreams ja sitten Elon Rain Is Falling. Muistot palaavat jonnekin Unkarin yöhön jossa kylmähorkkaisena tauon jälkeen tungen luureja korviini ja kuin ihmeen kaupalla saan jalkani toimimaan.
Kirsi katsoo sivusilmällä pitkään. Hän tietää miten paljon sieluuni sattuu mutta ymmärtää että olen toipumassa. Olen pannut kuuteen päivään kaiken ja nyt on aika toipua. Hitaasti mutta erittäin onnellisesti.

Moottoritien laidalla meluaidan takana on ihmeen hiljaista. Olemme pysähtyneet kahvitauolle. Asetelma on erikoinen, koska jos katson oikealle näen pittoreskin Puolalaisen kylän takapihoja. Huivipäisiä mummoja ja kuopsuttavia kanoja. Omenapuut kukkivat, ihmiset arkiaskareissaan yrittävät jäädä henkiin maassa missä talouden mitalla mitattuna Suomen pienituloinen on kuningas.
Jos katson vasemmalle näen neljä pysäköityä rekkaa. Lämmintä on kolmekymmentä astetta ulkona ja auton sisällä kolmekymmentä kaksi. Automme ilmastointi ei toimi, joten auton ikkunat ovat nyt kaikki auki. Ruoholle jätetty vaippa ei enää haise ja lämpö väreilee lohduttomassa asvalttikentässä.
Juon hitaasti kahvia. Punarinta lennähtää auton vierelle hyönteisiä etsimään. 
Tavoitan samanlaisen tunteen kuin pienenä rintamamiestalon keittiössä. Olin kaatunut ulkona ja polvesta tuli vähän verta. Kiipesin rappuset yläkertaan itkien. Äiti pyyhki polven puhtaaksi, laittoi siihen laastarin ja antoi käteeni voileivän. Mussuttaessani voileipää katselin ikkunasta ulos poikasiaan ruokkivia pääskysiä, jotka asustivat muuratuissa pesissään räystäämme alla. Yhtäkkiä en enää itkenyt vaan turvallisuuden tunne palasi.

Kun otan matkoillani valokuvia on ihminen niissä turha. Jos kuvassa on ihminen niin hänet on siihen tarkoituksella jätetty. Historia kertoo tarinansa ilman ihmistäkin. Luonto on ja pysyy - me olemme läpikulkumatkalla. Saamme hetken ihastella ympäröivää ja sitten kaikki on ohi.
Osalta meistä kaikki on ohi ennenkuin mitään ehti tapahtuakaan. On aivan eri asia lentää ultrajuoksukilpailupaikalle, kiertää kehää kuusi päivää ja lentää välittömästi takaisin kotiin väsyneenä ja kipeäjalkaisena, kuin että kilpailun jälkeen lepää sananmukaisesti radan varrella muutamia päiviä. Näkee kuinka järjestäjät purkavat kaiken pois. Näkee kuinka kilpailuradasta tulee pelkkä merkityksetön ja mittaamaton kiemura jossakin vailla sen suurempaa tarkoitusta.
Minäkin olen mielestäni turha. Omissa kuvissani olen vailla merkitystä. Se mitä koen ja opin matkoillani jää kuitenkin minuun itseeni. Vain sillä on merkitystä. Sitten kun aikani on ohitse kokemukseni jäävät minulle. Muut saavat itse kokea jos uskaltavat olla avoimia kokemaan. Kokeminen ei ole yksipuolista. On annettava itsestään pois jotakin jotta saa uutta tilalle. Muutenhan olisi se vanha sama !

Pyörät ovat kääntyneet kotimatkalle. Kirjoitan tätä 53. syntymäpäivänäni Puolan Suwalkissa. Olemme Zajazd Privatessa Jan Leszczyńskin vieraana. 
Valitettavasti joitakin vuosia sitten suomalaisen Autoliiton eräät karavaanarit joivat täällä itsensä sikakuntoon. Jan joutui rauhoittelemaan heitä ja käskemään heidät nukkumaan jo peräti kahdelta yöllä, jotta muut vieraat saisivat yörauhan. 
Episodista seurasi armoton palstakirjoittelu Suomessa ja joukolla paikan dissaaminen perisuomalaisine huhupuheineen. Kanta-asiakkaat kuitenkin ovat palanneet - ympärivuoden avoinna oleva paikka on edelleen pittoreski ja erittäin siisti.
Metsä vastaa Puolassakin niin kuin sinne huudetaan. Täällä joen rannalla täydellisesti hoidetun puutarhan keskellä kukaan, joka elämästä edes jotakin ymmärtää, ei ainakaan sikaile, vaan ottaa rauhan ja tilaisuuden levätä kaukana asvalttiteiden nokipölystä kiitollisena vastaan.
Suomalaisena, karavaanarinakin, haluaisin suomalaiset muistettavan jostakin muustakin kuin pelkästään öykkäröivinä karvanaamareina.

Jokaisella pikällä matkalla, tehtiin se sitten juosten tai matkailuautolla, tulee hetkiä jolloin tekisi mieli lähteä kotiin. Toisista hetkistä selviää voileivällä ja toisista sillä, että opettelee ymmärtämään omaa elämäänsä ja elämänsä suuntaa. Ja jatkaa matkaa.

Zajazd Private  

VIIKKO 20.

Ma - Krakovassa 7,5 km tunnustelua juosten 1.00.
Ti-Su-Lepoa,pyöräilyä ja kävelyä maan päällä ja alla. 

14.5. viikolla 19. juoksin Unkarin kisaradan Garminin kanssa kerran ympäri. Kiinnostuneet näkevät sen nyt Garminin profiilistani, linkki sivupalkin yläkulmassa.

6-päivän juoksun jälkeen käytyjä paikkoja : Unkari ; Tihanyn niemimaa, Vesprem. Tsekin Hranicea. Puola ; Krakova; vanhakaupunki ja juutalaiskorttelit sekä esikaupunkia, Wielickan suolakaivokset 135 metriä maan pinnan alla, Pyhän Ristin luostari; Nowa Slupia ja esihistoriallinen rautakaivosalue ja osa Pyhän Ristin kansallispuistoa. Kielceä ja Augustowia silmäilty autolla ajaen.

Nights in white satin...take care. We are coming home.

 

KUUSI PÄIVÄÄ TULEVAISUUTEEN

Kuuden päivän ultrajuoksussa on kahdenlaisia kipuja. On kipuja, jotka pysäyttävät sinut kerrasta ja keskeyttävät kilpailusi siirtäen sinut katsomoon kannustamaan muita kilpailijoita.
Sitten on kipuja joille sanotaan että tulkaa mukaan, mennään kuusi päivää yhdessä juosten ja katsotaan. Kun kilpailuaika sitten vihdoin loppuu, on osa näistä kivuista jäänyt matkan varrelle, osaa kannat kehossasi vielä päivien päästä taistelun tauottua.

Johan Steene juoksee vierelleni. Kello on viisi viimeisen kilpailupäivän aamuna. Seitsemän tuntia ja sitten tämä on ohi. Hinaan hitaasti, mutta niin hinaa Steenekin. Hän tulee voittamaan ellei ihmeitä tapahdu, minä voitan myös, mutta en tätä kilpailua.
- Pasi, is everything allright ? Steene kysyy, katsoo minua silmiin, ja näen helvetin tuskat.
- I´m okay but we are fading all together. It is common hurt now, vastaan ja tiedän että omat silmäni näyttävät samoilta - sattuu, en enää muista minne ei sattuisi.
- I´m not okay, Steene sanoo ja kuulostaa astmaiselta. Hän yskii vähän verta välillä. Näyttää keuhkojaan ja selittää että ilmassa on jotain joka ärsyttää, menee tukkoon.
Selvitän että minulla on sama tunne mutta en yski verta. Kuulostan kyllä keuhkotautiselta. Epäilen jonkinlaista siitepölyä tai majoituksen ilmalämpöpumpun suodatinta. Kirsikin on joutunut ottamaan allergialääkkeen. Kirsi sanoo että tyynyissä on höyheniä eli kananpaskaa ja ilmanvaihtoritilöissä kaupan päälle isoja hämähäkkejä. Kun menee tauolle nukkumaan niin naama alkaa punoittamaan ja yskittää.
- You got to beat Olivier and You know why, sanon Steenelle.
- Yes, I got to, Steene vastaa.
Juoksemme hetken yhdessä. Lahjakas 40-vuotias Tukholmalainen omaa komean askeleen. Ruotsin Krupicka on tullut ensimmäisen kuuden päivän asvalttinsa komeasti, mutta kuten kaikilla, askel alkaa lopulta sammua.
- You know Johan, there is mistake. This is ten day race. There is four more to go, vitsailen.
- Pasi, I kill You ! Johan sanoo ja kiertää käsivartensa kurkkuni ympärille leikillään.
Nauramme hetken yhdessä vedet silmissä ja sitten tiemme eroavat.

Kisan aikana on liikkunut tietoja infuusion käyttämisestä. Syyttäviä katseita on käännetty Ranskan ja Italian suuntaan, mutta konkreettisia todisteita ei ole - paitsi luonnottomat taukojen jälkeiset ihmetoipumiset.
On aivan eri asia syödä ja juoda itse kuin että keinotekoisesti nesteytetään suonensisäisesti taukojen aikana. Absurdia on, että jos kilpailun lääkäri määrää ja tekee nesteytyksen, niin sitten se on sallittua. Mutta jos joku muu antaa sen sinulle, se on ehdottomasti kiellettyä, vaikkei olekaan varsinaista dopingia.

Aihe etoo minua ja myös muita. Totesimme Johaninkin kanssa että tekojensa kanssa joutuu elämään loppuikänsä. Olemme amatöörejä, ei tässä iso raha liiku. Meille merkitsee jotain vain reilu peli ja avoimet suhteet muihin ultraajiin.

Muistot elävät vielä senkin jälkeen kun voitot ja ennätykset on unohdettu - vain itse tietää onko niiden kanssa hyvä olla.

Lähdin kilpailuun erittäin hyvällä mielellä. En muista koskaan pystyneeni keskittymään kuutta päivää näin positiivisesti juosten kuin nyt.
Etukäteen oli selvää, että kun harjoitusmäärä on puolet normaalista niin jossain vaiheessa alkaa sattua. Ei niinkään lihaksiin vaan niveliin koska aliharjoitetut lihakset päästävät juoksuaskeleen iskut perille asti. Odotin ongelmia myös energiahuollon puolella koska jos lihasta ei ole harjoitettu riittävästi ei hiusverisuonisto eikä energiantuotto voi onnistua näin pitkässä juoksussa tasaisesti.
Ensimmäisenä päivänä puristin koemielessä nukkumisen minimiin. Ei ole minun juttuni. Näen että toipuminen kokonaisuutena hidastuu kun ensimmäisenä päivänä ei lepää yhtäjaksoisesti tarpeeksi. Kilometrejä toki kertyi kiitettävästi. Juoksin koko ajan ilman kelloa pelkästään tunteella. Kirsi kertoi ensimmäisen neljän tunnin kilometrilukeman ja sitten aloin säätämään vauhtia hitaammaksi. Ei ole järkeä juosta liian hitaasti alussa ja mennä tukkoon.

Minä en pidä kävelystä. Tulen monipäiväkisoihin juoksemaan hitaalla, lähes barefoottimaisella hiipivällä ja matalalla askeleella. Toki joitakin kohtia radasta riippuen tulee käveltyä ja esimerkiksi tasoittamaan kehoa ennen huoltoa mutta pääosin hinaan hitaasti päivä kerrallaan.

Toisena päivänä kärsin kovista vatsasäryistä, en siis ripulista. Syyksi paljastui liika kivennäisveden juominen. Kaikista juomistani on hiilihapot pois mutta aina ei voi ennustaa mikä uppoaa tai ei uppoa. Juon muutakin, esimerkiksi soija- tai riisimaitoa öisin.
Vatsavaivojen parannuttua kärsin tietenkin energiahukasta mutta sekin saatiin kuntoon huolellisella tankkauksella. Järjestäjien ruoka on osittain kelvollista mutta annokset ovat huikean suuria ultrajuoksijalle. Syön kunnolla neljän tunnin välein mutta erittäin vähän kerrallaan ja mielellään vaihtelevasti.
Laktoosivaivaisen on oltava muutenkin tarkkana koska kaikkeen Unkarissa ängetään kermaa tai maitoa. Laktosemente on paikallinen sana, jota kaikki paikalliset eivät kuitenkaan itsekään ymmärrä. Jos haluaa saada laktoosittoman jäätelön on sanottava mamalle soppatykin taakse että sorbette, kösenöm - niin homma voi onnistua tai sitten tulee kauhasta.

Erittäin henkilökohtainen kuva omasta huollosta, ette usko kuinka sattuukaan mutta syötävä on.

Jossakin kolmannen päivän iltana minulle alkoi hahmottua että joudun kivunsiedon kanssa kovemmalle kuin koskaan. Uusi kilpailurata kun on osittain kalteva ja pitää sisällään nousuja sekä yhden pitkän alaspäinviettävän suorankin. Korkeusero on vain kaksi metriä mutta lähdetäänpä vetämään...
Lisäksi tiukat käännökset ja pientä epätasaisuutta sisältävät asvalttiosuudet vaativat veronsa niveliltä. Polvi ja akillesvaivoja oli muilla. Minulla lähinnä muita kipuja nivelissä ja jänteissä. Lisäksi tuore musta asvaltti keitti tossut lämmössä eikä armoa varpaille juuri antanut.
Viidennen vuorokauden puolella olin ottanut tavoitteeksi säilyä ehjänä juoksusta. Vasemman jalan isovarpaaseen olin kynnen alle työntänyt neulan jo kolmantena päivänä saadakseni nesteet ulos puristamasta. Viimeistelin homman potkaisemalla varpaan mökin vessassa allaskaapin oven alakulmaan. Jouduin puremaan suihkuletkua etten olisi herättänyt naapureita mutta tähtisade oli silmissä komea.

Sää vaihteli ja kulutti. Oli kaikkea mutta ei lumisadetta. Kylmin yö lähes nolla. Lämpimin päivä vain 25 astetta. Vaatteidenvaihto vie aikaa. Vessassakäynti vie aikaa. Syöminen vie aikaa. Aivosumussa nukkuminen vie aikaa ja jäykistää koko touhun. Keskipohjanmaalta peräisin olevien vöytiäisten (vompatin alalaji) tarkkailu vie aikaa.

Japanin Sumie kannettiin lääkäriin ja latvialaiselta Aidakselta tuli kolme päivää verta nenästä mutta perille pääsivät kaikki. Jesper huolsi tehokkaasti Tanskan joukkuetta maailmanympärijuoksijan mentaliteetilla ja Don Winkley käveli muistellen menneitä haastattelijoille. Martinia Australiasta ei huvittanut ja legendat Hausmann ja Schwerk naureskelivat koko touhulle. Eniten iloitsen Peter Molnárin puolesta, siksi kovan työn puolitoistakätinen mies on juoksunsa tasapainon kanssa tehnyt ja on aina yhtä iloinen taiteillessaan lautasensa kanssa.

Liveseuranta antaa kotikatsomoon vain suuntaviivoja ja kysymykset miksi siellä nysvätään eikä juosta tasaisesti voikin jättää omaan arvoonsa. Tulemalla paikalle yrittämään alkaa vessapaperia kulua ajan lisäksi huomattavasti enemmän kuin näyttöpäätteen edessä jossittelemalla tai dissaamalla johonkin lyhyemmän aikajakson kuluessa suoritettuun ultrakokemukseen vedoten.

Olisin pystynyt juoksemaan juuri ja juuri 500 km rajan rikki mutta en nähnyt siinä mitään järkeä. Olen ylittänyt rajan kahdesti aiemminkin mutta nyt juuri parempaan ei olisi ollut kykyäkään. 
Käytän kilpailussa nykyisin vain kylmäpakkausta ja joskus harvoin disperiiniä päänsärkyyn. Mobilaatti- ja peräpuikkourheilijat ovat erikseen. Hyväksyn itsensä rikkomisen ennätyksen ollessa kyseessä, mutta siinäkin on rajansa. Joku saattaa kysyä että mistä sen rikkimenemisen rajan tietää - juoskaapa samanverran kuin minä olen elämässäni juossut niin ehkä tiedätte tai sitten ette - ehkä minäkään en aina tiedä.
Viimeisen tunnin ajaksi laitoin mustan surunauhan vasempaan käsivarteeni. Tämä kuusi päivää meni isä-Paavon muistolle. Minulle se edusti kuutta päivää kohti tulevia uusia ultrajuoksuja. Olen päättänyt jatkaa, koska en löydä yhtään riittävän painavaa syytä lopettaa jo nyt - vasta 53-vuotiaana.

Tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan yksityiskohtaisemmin kuuden päivän juoksusta. Siihen tarvittavasta harjoittelusta ja kilpailun aikaisesta ravinnosta ja muusta mukavasta mutta myös erittäin epämukavasta kulissien takana.

Järjestäjien painovirhe, kyllä tämä seitsemäs emu 6-days oli...

Monipäiväjuoksuissa olen monessa asiassa samaa mieltä kuin Wolfgang Schwerk. Olen tavannut hänet nyt kolme kertaa kilpailujen yhteydessä ja keskustellut hänen kanssaan varsin pitkään ja perusteellisesti ennen kilpailua. 
Tällä kertaa Schwerk sortui kertomansa mukaan yliharjoitteluun koska halusi vielä yhden ennätyksen itselleen. Hänen säärensä tulehtuivat kilpailun aikana pahoin, mutta hän palasi radalle kuten niin usein ennenkin. Hän kertoi nyt 66-vuotiaana lopettavansa monipäiväjuoksut tähän kilpailuun. Katsotaan pitääkö päätös tällä kertaa.
Schwerk oli juossut tätä kilpailua varten perusharjoitteluksi 150 km viikossa paljain jaloin maastossa monta kuukautta peräkkäin. Paras harjoitusviikko oli ollut 400 km, tässä olivat kengät jo jalassa ainakin osittain. Hän ei syö eikä juo viidenkään tunnin lenkillä koskaan mitään. Lenkin jälkeen sitten kylläkin. Kilpailua lähestyttiin 200 km ja edeltävän 100 km viikon voimin. Se siitä lepäämisestä...
Kaikenlaista voi jutella, mutta Schwerkin tuloshistoria on murhaava. "That man is the machine"- sanoi kilpailun voittanut Steenekin. Schwerk on kuitenkin menettänyt historiassaan kisoja vaivojen ja virheiden takia, mikä tekee hänestä hieman inhimillisemmän. Vanhemmiten hän on pahoillaan, kun kukaan ei ole Saksassa tullut hänen luokseen kysymään kokemuksia ja ohjeita. Minä ainakin olen ja kerron tiedon sitten aikanaan eteenpäin niille jotka sen ansaitsevat.

Vuoden 2017 vaivaiset 961 harjoituskilometriä ennen kilpailua ja kuitenkin kilpailussa 476 kilometriä kuudessa päivässä ? Miten se on mahdollista ?
Olen juossut kauan, yli 25 vuotta enemmän tai vähemmän systemaattisesti. Olen myös ollut näinä vuosina juoksematta, enemmän tai vähemmän pakon sanelemana.
Olen päässyt henkisen keskittymisen tiellä varsin pitkälle, eli olen oivaltanut kuinka alussa sillä saralla vasta olen, mutta jotakin olen itse-transsendenssistä ehkä oppinut.

Tärkein kolmikko ultrajuoksuni takana on pysyvä. USKO - TOIVO - RAKKAUS. Erittäin yksinkertaista. Usko itseesi ja tekemisiisi. Toivo, että aina voit toipua, vaikka teetkin virheen. Rakasta elämääsi, niin luot ympärillesi positiivisuuden, jota ilman et monipäiväjuoksuja juokse.

Kun sitten juoksu on päättynyt saavat nuo kolme sanaa aivan erilaisen merkityksen. Silloin ne ovat niinkuin ne on Raamattuun kirjoitettu. Emme koe kuuden päivän juoksua todellisuuspakona kuplaan jos emme elä kuplassa, vaan ymmärrämme mitä elämä on ja mikä sen perusta on.

Viikot 18 - 19.

Ma- 15 km - 1.37.
Ti- 8 km - 1.00.
Ke- Lepo
To- Ke - 6-päivän kilpailu yhteensä 476 km
To- Lepo
Pe- Pyöräilyä Kirsin kanssa Tihanyn niemimaalle ja takaisin yht. 15 km.
La- Su- Lepoa ja pientä liikettä.

Yhteensä 499 km ja aikaakin meni ainakin 6 päivää ja 2 tuntia plus 37 minuuttia ja vielä vähän päälle pyörällä. 

Perinteisen tylsän ja urheilijamaisen kisaraportin kirjoittamisen jätän kaikille niille jotka eivät muuta keksi kuin miettiä tuliko mäkihyppelyä sittenkin liian vähän vai jäikö edeltävän harjoituskauden Tammikuussa suoritetun tuhannen metrin vedon aika kolme vai kaksi sekuntia alle tavoitteen.

Koittakaa nyt isot ihmiset kehittyä !