YLEINEN TIE PÄÄTTYY
Hiekkatie kiemurtaa ohi Paksuvuonon. Isolta Inarilta ei nyt tuule mutta tiedän kokemuksesta järven olevan paitsi myyttinen myös erittäin pahapäisen sitten kun se sille päälle sattuu. Oikeastaan on hämmästyttävän tyyntä ja kirkas keli enteilee jälleen revontulia illaksi.
Istuimme Kirsin kanssa edellisenä iltana pääoven ulkokuistilla tuhansien tähtien alla. Oli aivan kuin jokin valtava peto olisi kynsillään raapinut taivaankannen mustille naarmuille. Näiden naarmujen välissä paloivat taivaan tulet yhtyen lakipisteessä aaltoilevaksi vihertäväksi valohehkuksi. Sanoja ei tarvittu. Oli vain hämmästynyt, hiljainen rauha yhteisessä hetkessä.
Juoksen hitaasti ja käyn läpi mielessäni viimeisen puolentoista kuukauden tapahtumia. Kaikki tapahtunut on päässäni sekavana vyyhtinä joten en edes yritä saada siitä tolkkua, tolkun aika tulee jos on tullakseen. Täällä Pohjoisessa kaikki tulee aikanaan jos on tullakseen, perspektiivi aikaan on aivan toisenlainen kuin jossakin etelässä, vaikkapa rannikon pienessä kalastajakylässä eli Helsingissä tai kolmen ällän Tampereen malllilla.
Terva-Pekka sanoi että länsituuli on pahin, se kaataa puut ja myllää maat. Asuttuaan vuosikaudet Vätsärin erämaassa luonnon ehdoilla Tsurnu-nimistä tilaansa Pekka viimein muutti Nellimiin. Hän on yli 80-vuotias mutta edelleen täyttä terästä vaikka askel hieman jo lyheneekin. Isoisäni Mauno taas sanoi että periaatteestakaan idästä ei tule mitään hyvää. Tähän lausuntoon vaikuttivat eittämättä ne kaksi isompaa retkeä itärajan taakse. Hän jätti rajan taakse konkreetisti osia itsestään itsenäisen Suomen puolesta - oikean käden ja osan mielenterveydestään. Itse olen etelässä syntynyt ja kasvanut, sen kaiken nähnyt ja siihen läpeensä kyllästynyt. Ei siis ihme että olen nyt tässä ja etenkin täällä Pohjoisessa. Tämä on ensisijaisesti ihmisen nimeltä Pasi Koskinen valinta.
Hetken mielijohteesta poikkean tieltä vasemmalle johtavalle uralle joka johdattaa minut Inarin rantaan. Rannassa on vielä joitakin veneitä ja näkymä avautuu kiemurtavalle vuonolle. Veden rasvatyynen rikkovat vain satunnaiset kalan tuikit. Minulta on jo kahdesti kylällä kysytty kalastamisesta. Paikalliset haluavat tietää miten suhtaudun pyyntiin koska muuttaessani tänne saan varsin mittavat kalastusoikeudet omistamieni kiinteistöjen kautta. Olen naurahtanut että kyllä me Kirsin kanssa ruokakalaa verkostellaan mutta ei tyhjätä ja saanut hyväksyviä katseita.
Tyhjäämisellä tarkoitetaan sitä että jostakin etelämpää tullaan kylmäauton ja veneen kanssa metsäjärvelle ja verkotetaan se täysin mottiin jolloin kaikki kalat saadaan satimeen. Saalis myydään sitten ja niinsanottu roskakala jätetään rannalle riuttojen nokittavaksi ja osin myös mädäntymään. Tälläinen tyhjääminen on varsin lyhytnäköistä ja tympeää toimintaa mihin muissakin yhteyksissä täällä Pohjoisessa aina joskus valitettavasti törmää.
Jos ajatellaan perinteistä saamelaiskulttuuria ihan sieltä hihnaporojen ajoilta niin he ottivat luonnosta vain sen mitä tarvitsivat. Ei yhtään ylimääräistä. Liekö sitten se paljonpuhuttu kehitys tehotalouksineen ja muine muoveineen tehnyt osasta Pohjoisenkin ihmisistä kärsimättömiä ja vain yhden päivän päähän katsovia. Onhan täälläkin päivä vielä huomennakin ?
Palaan lenkiltäni kohti tulevaa kotikylääni Nellimiä. Kylä ja uusi kotitaloni Kotala on tuntunut heti aluksi kodilta. Pohjoisessa mieleni on aina tyyntynyt ja nyt se tyyntyy kaksinverroin koska täältä ei ole kiire minnekään. Nellimissä asuu noin 200 ihmistä. Marraskuun lopussa vakituisten määrä kasvaa kahdella kun minä ja Kirsi liitymme virallisesti joukkoon. Lupaan tarkistaa luvun täsmälliseksi teille, ihan kiusallanikin.
Nellim eli Nellimö on kolmen kulttuurin kylä. Kylässä asuu inarinsaamelaisia, kolttasaamelaisia ja suomalaisia. Itärajan tuntumaa vahvistaa Virtaniemen rajavartioasema ja Paatsjoen silta. Näin ajattelee turisti. Minä lakkaan olemasta turisti ja ajattelen täysin toisella lailla. Itärajan tuntumaa vahvistavat mökin pihassa vierailevat karhut ja mahdollinen rajavyöhykelupa, jonka aion anoa paikkakuntalaiseksi muututtuani. Sittenpä pääsemme Kirsin kanssa rajavyöhykkeelle kalaan ja marjaan. Tuolle alueelle ei ole ilman lupaa mitään asiaa ja sitä myös valvotaan tehokkaasti. Ähäpäs siis, rauhaa oikein luvan kanssa. Ja hirveitä kala- ja marjasaaliita ! Kateus ja varsinkin kalakateus on sairauksista pahimpia. Katellaan tärppääkö.
Sataman kohdalla paluumatkalla ajattelen että jonkun mielestä juoksijalle Pohjoinen saattaa kuulostaa oudolta valinnalta elinpiiriksi. Näin ajattelee se joka mieltää juoksemisen pelkästään aurinkoisella kesäkelillä shortseissa tapahtuvaksi vilkutteluksi. Pohjoisessa on kuitenkin hyvät puolensa. Loska-aikaa on näillä korkeuksilla vähän. Tiet aurataan kunnolla ja liikennettä on vähän. Maastoon on kodistani matkaa kolmesataa metriä. Ensin valaistua kuntorataa ja sitten ihan mitä vaan jalka tai suksi syö.
Katulamppuja Nellimissä on 47 kappaletta ja ne kaikki palavat. Olen pahoillani jos niitä on vain 45. Oletteko koskaan lenkillä yrittäneet laskea kotikaupunkinne katulamput ? Saatatte seota laskuissa mutta minä sentään olen lähellä totuutta. Matkaa kertyy näiden lamppujen alla juostuna kuusi kilometriä. Eli ei tämä mikhän persheen silimä ole. Asvalttiakin on tuo sama matka tässä kylällä.
Etelässä jouduin juoksemaan kolme kilometriä ensimmäiselle lampulle. Täällä reilu parisataa metriä. Kyllä näiden tosiasioiden valossa tarkasteltuna olen elänyt siellä etelässä ihan helvetin pimeää elämää. Oikein itseänikin säälittää ajatella mitä kaikkea joudutte siellä kokemaan. Mutta - elämähän on valintoja täynnä.
Juostessani lenkin viimeistä kilometriä Siikajärventiellä muistelen kun aiemmin elokuussa Paksuvuonon kohdalla tiellä tuli neljä urosporoa vastaan täyttä laukkaa. Saakelin kisurat ajattelin, nyt en väistä. Joukon johtaja tölväsi silmä palaen kärjessä ja tyhmyys tiivistyi muiden kolmen seuratessa. Välimatka hupeni kunnes ryhmä säntäsi edestäni penkalle. Johtaja jäi vielä uhittelemaan kuseskellen etualalle kunnes antoi periksi. Tästä esimerkistä näette mitä viidentoista vuoden kokemus Lapista ihmiselle tekee. Sitä osaa odottaa rauhassa kun luonto päättää puolestasi.
Terva-Pekka sanoi viimeksi minulle kylällä kun tavattiin että ei kannata mennä liian kauas varsinkaan jos ei ole mitään asiaa. Ultrajuoksijana ajattelen tässä olevan suuren viisauden. On ihan helvetin tyhmää matkustaa esimerkiksi Unkariin juoksemaan kilometrin kierrosta kuudeksi päiväksi yötä päivää. Silti aion edelleen keväällä tehdä niin. Isän kuoleman jälkeiset ajat ovat ajaneet juoksuni rutiinin erittäin alas. Ajattelen että Pekan lausuma pätee harjoitteluuni ainakin näin aluksi ihan täsmälleen. Lappilaisittain ehtiihän tuota keveemmälläkin.
Lenkki loppuu uuteen kotipihaan. Venyttelen puisella karhupatsaalla ja yritän ymmärtää miksi isä halusi muuttaa tänne. Hänhän sanoi että Pohjoisessa on ihmisen helvetin hyvä olla. Minä jätän tuon helvetin toistaiseksi tuosta pois mutta ajattelen muuten samoin.
Katselen alapihalle joen rantaan. Lintulaudalla kävi aamulla tundraurpiainen ja kuukkeli tiaisten kiusaksi. Lapintiainen on minun uusi suosikkini. Vesi virtaa kohti Inaria sekoittuen Koskelan suvannossa pyörteiseksi kuohuksi. Tiedostan hyvin että näin alussa kaikki on uutta mutta arki tulee ja olemme siihen Kirsin kanssa kumpikin valmiita.
Sisällä tuli palaa puuhellassa. Kirsi on tehnyt ruispuuroa. Yleinen tie on päättynyt ja surun keskelläkin maistan todellisen elämän joka ei keinotekoisesti lisättyä todellisuutta kaipaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti