sunnuntai 23. lokakuuta 2016

PAS MAL



Laiva keinuu. Herään yöllä janoon ja kuumuuteen vaikka hytin lämpö on säädetty minimiin. Istun hetken sängynlaidalla ja mietin voiko ylensyöntiin kuolla. Puolentoista tunnin Superior päivällinen viineineen täyttää edelleen tajunnan lisäksi myös vatsan.
Laiva on Finnstar ja se vie meidät Travemundeen. Alun perin suunnitelma oli mennä Portugalin Faron lämpöön asti ja palata vasta Tammikuun alussa. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja vei ensin isäni ja sitä myötä reissumielen. Valmiiksi ajateltu vuosien unelma talvehtia Etelässä muuttui nyt lyhennetyksi matkaksi Saksan Trieriin ja sieltä Moselin laaksoa myötäillen Puolaan. Puolasta palaamme tuttua Via Balticaa Tallinnan kautta kotiin. Laivalipun olin ostanut jo toukokuussa edullisesti – vailla palautusoikeutta, joten mennään sitten. Pyyhitään ikäviä matkanvarren pölyjä pois. Pas Mal – ei huono ?
Nilkkaa särkee. Taas viikko juoksematta edessä ja mennyt kohta takana. Sika turpoaa liikkeessä ja minä liikkumatta, näin siis kaksi sikaa yhdellä nyrjähdyksellä – nilkka ja minä. Ultrajuoksun merkillisyys avautuu vasta vuosien puurtamisen jälkeen. Lopputulos on aina sama. Liikkumattomuus. Harjoittelit tai et niin lopulta liike lakkaa. Tunnet olevasi vanha ja etenkin tunnet että sinulla ei ole enää annettavaa.
Eräs nuorempi ystäväni kirjoitti sähköpostissaan minulle että uudet ympyrät Pohjoisessa voivat toimia ponnahduslautana. Hän koki että paikka missä elää ei ole merkittävä vaan tapa miten siellä elää. Tämä on totta mutta jos pyrkii kehittymään ihmisenä sillä tavalla kuin minä pyrin niin ympäristönvaihdokset motivoivat niitä vaikeaselkoisia ajatusprosesseja mitä minä päivittäin läpikäyn.
Kehittymiseen ihmisenä liittyy olennaisena osana kohtuuttomuuden hallinta. Aiheesta on julkaistu kirjakin hiljattain. Minä en sitä aio lukea koska mielestäni on täyttä paskaa jotenkin rajoittaa kokemuksiaan. Jos omakohtaiset kokemukset menevät jonkin rajan yli ja siitä ei selviä voi syyttää vain itseään. Vahvoista pitkien juoksujen jälkitiloista selviäminen on osa juoksua. Ultrajuoksu kun ei ala lähtöviivalta eikä pääty maaliviivalle.
Kohtuuttomuuden hallintaan kuuluu loppuunpalamisen ehkäisy. On nähtävissä että aikamme kulku kohti dystopiaa kiihtyy ja sen myötä liiallinen oman elämän ohjelmointi kokemuksien keräilyssä menee yli yksilön sietorajan. Minusta näin pitää tapahtuakin. On nähtävissä  myös että työn määrä yhteiskunnassa vähenee tai siihen käytetty aika vähenee. Vapautunut uusi aika pitää käyttää jotenkin. Tässä yksilö törmää vaikeuksiin. Syömisen, naimisen ja lepäämisen oheen on keksittävä jotakin mielekästä tekemistä tai muuten turtuu.
Matkustaminen ja uusiin kulttuureihin tutustuminen on juuri tällaista mielekästä tekemistä. Matka itseen helpottuu jos ensin on nähnyt toisenlaisten ihmisten arkea ja historiaa edes pikaisesti ulkoapäin. Olen siis jälleen matkalla mutta myös jatkuvalla matkalla itseeni ja aina paikasta riippumatta.
Aiemmin pohdin sitä onko minulla annettavaa ultrajuoksun kautta itselleni. Minulle ei pelkkä tulos tai uusi ennätys riitä, pikemminkin oma kohtuuttomuuden hallintani on rajojen kohtaamista niitä ylittäen. On helppo palata normaaliin ylitettyään rajat koska lopputulemana pitäisi olla että normaali on sitä parasta arkea. Toisaalta kotiinpaluu tässä minun tilanteessani on uusi kokemus koska koti ja elämisen ympyrät vaihtuvat täysin. Niinpä tutun ja turvallisen raja katoaa. Pas Mal – ei huono tämäkään.
Dystopiaan me ajaudumme. Virkamiehet ovat päättäneet että 2017 alusta kouluissa ei poikia saa enää sanoa pojiksi eikä tyttöjä tytöiksi vaan on käytettävä nimiä. Sukupuolineutraalimpaan ilmaisuun pyritään opetuksessa esimerkiksi niin että enää ei ole olemassa suurmiesten historiaa vaan merkkihenkilöiden historiaa. Miettikääpä käytänön elämää tästä eteenpäin.
Nythän ei siis tarvita erikseen poikien eikä tyttöjen puhuoneita saati vessoja. Pienestä pitäen pienet Matit ja Maijat tottuvat olemaan yhdessä omina itseinään. Ongelman muodostaa se että luoja jo järjesti niin että uuden ihmisen syntyyn tarvitaan aina nainen ja ainakin miehen tavarat. Jos uudet sukupolvet naivat keskenään kaikkea sekaisin niin voi olla haastavaa miten seksuaalinen identiteetti kehittyy ja näkemys omasta minästä ja sen suhteesta kehoon. Virkamiehet – siis virkahenkilöt eivät aina täysin ymmärrä miten kauaskantoisia ovat nämä viisaat päätökset.
Kirjoittajana näen haasteellisena ilmaista itseäni kun suomen kielestä puuttuvat suvut. Siis onko lautamies nyt lautahenkilö ja jos on nainen niin onko se solvaus jos nainen joka toimii lautahenkilön virassa on pienirintainen. Eittämättä leskirouva Widegrenille syntyy myös ongelmia kun hän taloyhtiön huoltoon soittaessaan pyysi apua fyysiseen ulottuvuuksia vaativaan tehtävään asunnossaan. Pitäisikö rouva Widegrenin rohkaistua ja tilata huoltohenkalu ? Ja mitä jos paikalle saapuikin näinä sukupuolineutraaleina aikoina huoltohenkolo. Saiko rouva tarpeensa tyydytettyä eli onnistuiko huoltomies- tai -nainen spesifisessä voimaa vaatineessa tehtävässä näin vanhentuneilla ilmaisuilla ilmaistuna ? Sukupuolineutraaliuteen pyrittäessä syntyy ikäviä tilanteita kun ja jos nimenomaan johonkin tehtävään vaaditaan miehisiä avuja tai toisaalta eritoten naisen avuja.
Kuten kaikesta ylläkerrotusta huomaatte niin matkailu avartaa ja joutenolo täydellä vatsalla keikkuvassa laivassa josta ei pääse minnekään tekee ihmiselle ja etenkin hänen lausepituudelleen hyvää. Ajatuksen lento on lähes sanoinkuvaamattomalla tasolla ja itseilmaisua värittää liikkumattomuuden mukanaantuoma raikas pysähtyminen kun taas toisaalta ympäröivän merielementin luoma vimmainen tyhjän tilan täyttämisen tarve.
Eittämättä jossakin vaiheessa marraskuista kaamosta palaa harjoitusrytmiin erittäin hyvin levännyt juoksija erittäin tavoitteellisena. Pas Mal – Ei huono – todellakaan !

Kun päivitän tätä niin Lyypekissä soivat kirkonkellot. Vanha kaupunki lepää silmiemme edessä. Aamukävely on tehty ja kohta on aika nostaa kytkintä ja suunnata hieman etelämmäksi.
Laivalla tapasimme 80-vuotiaan pariskunnan henkilöautolla matkalla koiran kanssa talvehtimaan Torreviejan lähelle. Suomessa yksiö odottaa kesää tyhjänä. Älkää siis milloinkaan tulko sanomaan minulle että ei muka voi - niinkauan voi aina jotakin kun edes jokin liikkuu... 

---

Koska sain hyvää palautetta tekstistä niin lisään linkin jonka kautta pääsette tähän tyttö-poika-juttuun käsiksi.
Kuten huomaatte niin minäkin jatkoin tahallista väärinymmärrystä tai toisintulkintaa.
Miksi sitten ?
Tietenkin siksi että jos kaikki on niin neutraalia ja ihan helvetin säännönmukaista ja tasaista niin mikään ei maistu miltään eikä oikea hyvää tuottava rehellisyys saa jalansijaa. Kaikki määräykset, päätökset tai säännöt eivät todellakaan estä maalaisjärjen käyttöä.
Koska juuri nyt olen Saksan vanhimmassa kaupungissa Trierissä otan esimerkin täältä Saksasta. Tarjoilija oli ennen Herr Ober tai Fraulein sukupuolesta riippuen. Nyt sanotaan ravintolassa vaan että Hallo ! Aina vaan Hallo. Ainakin minä olisin ylpeä jos minua kutsuttaisiin herr oberiksi työssäni...

Linkki  

 
VIIKKO 42.
Ei juoksua – nilkkaa parannellessa…







Jos siis kirjoitat tai luet niin ainakaan laivan vessaan et siis voi heittää ulkomaisia artikkeleja...


lauantai 15. lokakuuta 2016

SUORIA KULMIA

Suomen kieleen otetaan virallisesti 600 uutta sanaa mukaan ensivuoden alusta. Käytännössä kyse on ilmaisuista jotka ovat jo vakiintuneet. Yksi tälläinen uusi sana on perseillä. Kantasana perseestä johdettu verbi joka tarkoittaa huonoa käytöstä. Huono käytös ei välttämättä ole asiatonta mutta joukossamme on kestoperseilijöitä jotka seisovat asiansa takana ymmärtämättä että juuri heidän itsensä tulisi tehdä asialleen jotakin eikä olettaa että muut hoitavat hommat kuntoon heidän perseilynsä jäljiltä.
Erään perseilyn mukaan perintörahoilla on kiva rällätä. Niin olisi minustakin mutta se perintövero ! Ihmisen elämäntyö kun rahastetaan moneen kertaan hyvinvointisuomessa - myös sen viimeisen kerran. Joten töihin siis.
Toisen perseilyn mukaan poika peri komeat kiinteistöt Lapista ja nyt on helppoa. Tämä vaatii hieman syventävää tutkiskelua ja taustatiedon jakamista.
Etelän nyt jo myyty kotimme, Käpykolo, on erittäin hyvässä kunnossa. Pohjoisen uusi koti, Kotala, on sekin kunnossa mutta kaukana sellaisesta mitä minä kutsun erittäin hyväksi. Helppoa ei siis tule olemaan ja tähän vaikuttaa eniten kiinteistön sijainti. Jos pohjoisessa jotain korjaan niin kaikki tavara on tuotava 42 kilometrin päästä Ivalosta paikalle. Eli ei kannata perseillä tässäkään asiassa, muuttamalla pohjoiseen sain lähinnä kättenvoiteita ja muita vaikeuksia mutta korostan että valintamme oli harkittu.
Isän voimien ehtyessä kehotin häntä usein ottamaan apua vastaan siivoukseen ja muihin talon töihin, myös rakentamiseen liittyviin. Suurten ikäluokkien tyypillisenä edustajana isä tyrmäsi kaiken sanomalla että kyllä minä itse. Lopputuloksen lapioimme me Kirsin kanssa pohjoisessa ja lapioiminen jatkuu vielä pitkään.
Suomen vanhustenhoidon on sanottu olevan mitä suurimmassa määrin perseestä. Hoitajia on liian vähän ja rahaa puitteisiin vielä vähemmän. Asia on ja ei ole noin yksioikoinen. Paikkakuntakohtaiset erot ovat valtavia mutta eittämättä kädestä kiinni pitämiseen ja rauhalliseen seurusteluun vanhuksen kanssa hoitohenkilökunnalla ei ole aikaa, ainakaan riittävästi.
Kokonaan toinen tarina on sitten se että vanhus ei aina ole välttämättä kovin myötämielinen hoidettava. Suurien ikäluokkien asenne on usein se että heidän mielestään vanhustenhoidolla rahastetaan. Tästä voisi vetää karun johtopäätöksen että rahaa siis on kun sillä kerta rahastetaankin. Yhteiskunnanko pitäisi maksaa viulut alenevista verorahoista ja yrityksen joka tuottaa hoivaa pitäisi olla hyväntekeväisyyttä ? Hankitaanpa taas elämä.
Isoisäni Mauno hoiti asiansa kuten minusta pitääkin. Kuollessan vaarilta jäi vuokra-asuntoon tohvelit ja kasa vanhoja vaatteita muutaman huonekalun lisäksi. Hän käytti tai lahjoitti kaiken pois. Näin olisi ehkä isänkin pitänyt tehdä jolloin lapioitavaa olisi jäänyt hieman vähemmän.
Lukijan mielestä saatan perseillä kirjoittaessani näin suorasta kulmasta. Karu totuus on että emme elä ikuisesti joten täällä olosta voisi yrittää nauttiakin. Minulla on nyt esimerkiksi yhteensä 23 jakoavainta ja 13 pilkkivapaa. Hyvä niin mutta en voi syödä niitä. Ylenmääräinen tavaran hamstraus ei auta jälkipolvia yhtään koska ajat muuttuvat. En käytä jakoavaimia vaan hylsysarjaa ja kiintoavaimia joita niitäkin omat mukaanlukien on hirveä määrä.
Menetyksen kokeneena ihmisenä annan tilaa myös negatiivisille tunteille. Se on tärkeä osa surutyötä. Näin kaiken jälkeen tunteiden kirjosta siilautuu se hyvä keskiverto ja totuudenmukainen esiin. Minun tapauksessani kulma jää positiivisen loivaksi. Perseilyyn ei ole tarvetta eikä myöskään ylimielisyyteen. Elämän jatkuminen pohjoisessa omista arvoista käsin eteenpäin on selvää minulle.
Moni varakas ikäihminen istuu rahojensa päällä eikä suostu irrottamaan senttiäkään kunnes valtio tulee ja hoitaa homman. Olisikin elämänmyönteistä käyttää omaisuuttaan itseensä, jälkikasvuunsa tai heikompiosaisiin. Isä sanoi joskus että vanhetessaan ihminen tulee jälleen lapseksi. Tämän perusteella viikkoraha siis riittäisi tai ainakin hyvät lelut ?
Tulevaisuudessa ihmiset haluavat omistaa entistä vähemmän. Riittää kun perustarpeet tulee tyydytetyiksi ja elämä itsessään maistuu kokemisen arvoiselta. Juuri se on se missä minä teen valintani ja ajatusprosessini jokaisena päivänä joka uutena aukeaa eteeni.

 
 Viikolla 39. yksi juoksulenkki 8 km - 50 minuuttia ja yksi parin tunnin vaellus. 

Viikko 40.

Ma- 8 km - 52 min.
Ti- 5 km - 40 min.
Ke- Lepo
To- 6 km - 38 min.
La- 9 km - 1.00.
Su- Lepo

Viikko 41.

Ma- 7 km - 38 min.
Ti-Ke - Lepo
To- 8 km - 55 min.
Pe- Lepo
La- 10 km - 1.01. Nilkka ympäri.
Su- telakalla siis.

Kolmessa viikossa 62 km - 6 tuntia ja 34 minuuttia.

SYYSKUUSSA 87 km - 9 tuntia ja 43 minuuttia.

Päivitän vähäisen juoksuni näkyviin ihan silläkin että kaikki tajuavat kuinka katoavaista on kauneus. Illuusio superihmisistä rapisee rehellisyyden kautta. Yleensähän ultrajuoksijat vaikeuksien myötä hiljenevät ja tulevat sitten esiin taas hurjien kilometrien myötä - siitä välillä tapahtuneesta ei haluta kertoa mitään.
Koko tämä postaus piti julkaista vasta huomenna mutta koska nilkkani meni pahasti ympäri tänään lauantaina niin päivitetään nyt sitten jo. Luita ei mennyt mutta veripahka kehräsluun päällä ei anna mahdollisuutta muuhun kuin että lepoa ja yksi viski.
Mutta vielä koittaa aika...

Sitten vähän erilaisia kuvia joista yhdessä on Thyra -mummun ajatus kaukaa menneisyydestä.
Aloitin lukea Lauri Viidan Moreenia. Voin hyvin, myös henkisesti, toivottavasti tekin.








Jos pahoitit mielesi tekstistä niin kommentoi, jos et niin kommentoi sekin, yhtälailla voit olla hiljaakin, sehän on myöntymisen merkki.
Yleensäkin haluan kiittää kaikkia kommenteista vaikka en niihin aina vastaakaan suoraan vaan pyrin hahmottamaan vastauksia tai ajatuksia seuraaviin teksteihini.

Lopuksi tämä soi radiossa pitkästä aikaa...

 


 

lauantai 8. lokakuuta 2016

IVALO SARJA ALKAA - YLEINEN TIE PÄÄTTYY

 IVALO SARJA, OSA 1.

YLEINEN TIE PÄÄTTYY


Hiekkatie kiemurtaa ohi Paksuvuonon. Isolta Inarilta ei nyt tuule mutta tiedän kokemuksesta järven olevan paitsi myyttinen myös erittäin pahapäisen sitten kun se sille päälle sattuu. Oikeastaan on hämmästyttävän tyyntä ja kirkas keli enteilee jälleen revontulia illaksi. 
Istuimme Kirsin kanssa edellisenä iltana pääoven ulkokuistilla tuhansien tähtien alla. Oli aivan kuin jokin valtava peto olisi kynsillään raapinut taivaankannen mustille naarmuille. Näiden naarmujen välissä paloivat taivaan tulet yhtyen lakipisteessä aaltoilevaksi vihertäväksi valohehkuksi. Sanoja ei tarvittu. Oli vain hämmästynyt, hiljainen rauha yhteisessä hetkessä.
Juoksen hitaasti ja käyn läpi mielessäni viimeisen puolentoista kuukauden tapahtumia. Kaikki tapahtunut on päässäni sekavana vyyhtinä joten en edes yritä saada siitä tolkkua, tolkun aika tulee jos on tullakseen. Täällä Pohjoisessa kaikki tulee aikanaan jos on tullakseen, perspektiivi aikaan on aivan toisenlainen kuin jossakin etelässä, vaikkapa rannikon pienessä kalastajakylässä eli Helsingissä tai kolmen ällän Tampereen malllilla.
Terva-Pekka sanoi että länsituuli on pahin, se kaataa puut ja myllää maat. Asuttuaan vuosikaudet Vätsärin erämaassa luonnon ehdoilla Tsurnu-nimistä tilaansa Pekka viimein muutti Nellimiin. Hän on yli 80-vuotias mutta edelleen täyttä terästä vaikka askel hieman jo lyheneekin. Isoisäni Mauno taas sanoi että periaatteestakaan idästä ei tule mitään hyvää. Tähän lausuntoon vaikuttivat eittämättä ne kaksi isompaa retkeä itärajan taakse. Hän jätti rajan taakse konkreetisti osia itsestään itsenäisen Suomen puolesta - oikean käden ja osan mielenterveydestään. Itse olen etelässä syntynyt ja kasvanut, sen kaiken nähnyt ja siihen läpeensä kyllästynyt. Ei siis ihme että olen nyt tässä ja etenkin täällä Pohjoisessa. Tämä on ensisijaisesti ihmisen nimeltä Pasi Koskinen valinta.
Hetken mielijohteesta poikkean tieltä vasemmalle johtavalle uralle joka johdattaa minut Inarin rantaan. Rannassa on vielä joitakin veneitä ja näkymä avautuu kiemurtavalle vuonolle. Veden rasvatyynen rikkovat vain satunnaiset kalan tuikit. Minulta on jo kahdesti kylällä kysytty kalastamisesta. Paikalliset haluavat tietää miten suhtaudun pyyntiin koska muuttaessani tänne saan varsin mittavat kalastusoikeudet omistamieni kiinteistöjen kautta. Olen naurahtanut että kyllä me Kirsin kanssa ruokakalaa verkostellaan mutta ei tyhjätä ja saanut hyväksyviä katseita. 
Tyhjäämisellä tarkoitetaan sitä että jostakin etelämpää tullaan kylmäauton ja veneen kanssa metsäjärvelle ja verkotetaan se täysin mottiin jolloin kaikki kalat saadaan satimeen. Saalis myydään sitten ja niinsanottu roskakala jätetään rannalle riuttojen nokittavaksi ja osin myös mädäntymään. Tälläinen tyhjääminen on varsin lyhytnäköistä ja tympeää toimintaa mihin muissakin yhteyksissä täällä Pohjoisessa aina joskus valitettavasti törmää. 
Jos ajatellaan perinteistä saamelaiskulttuuria ihan sieltä hihnaporojen ajoilta niin he ottivat luonnosta vain sen mitä tarvitsivat. Ei yhtään ylimääräistä. Liekö sitten se paljonpuhuttu kehitys tehotalouksineen ja muine muoveineen tehnyt osasta Pohjoisenkin ihmisistä kärsimättömiä ja vain yhden päivän päähän katsovia. Onhan täälläkin päivä vielä huomennakin ?
Palaan lenkiltäni kohti tulevaa kotikylääni Nellimiä. Kylä ja uusi kotitaloni Kotala on tuntunut heti aluksi kodilta. Pohjoisessa mieleni on aina tyyntynyt ja nyt se tyyntyy kaksinverroin koska täältä ei ole kiire minnekään. Nellimissä asuu noin 200 ihmistä. Marraskuun lopussa vakituisten määrä kasvaa kahdella kun minä ja Kirsi liitymme virallisesti joukkoon. Lupaan tarkistaa luvun täsmälliseksi teille, ihan kiusallanikin.
Nellim eli Nellimö on kolmen kulttuurin kylä. Kylässä asuu inarinsaamelaisia, kolttasaamelaisia ja suomalaisia. Itärajan tuntumaa vahvistaa Virtaniemen rajavartioasema ja Paatsjoen silta. Näin ajattelee turisti. Minä lakkaan olemasta turisti ja ajattelen täysin toisella lailla. Itärajan tuntumaa vahvistavat mökin pihassa vierailevat karhut ja mahdollinen rajavyöhykelupa, jonka aion anoa paikkakuntalaiseksi muututtuani. Sittenpä pääsemme Kirsin kanssa rajavyöhykkeelle kalaan ja marjaan. Tuolle alueelle ei ole ilman lupaa mitään asiaa ja sitä myös valvotaan tehokkaasti. Ähäpäs siis, rauhaa oikein luvan kanssa. Ja hirveitä kala- ja marjasaaliita ! Kateus ja varsinkin kalakateus on sairauksista pahimpia. Katellaan tärppääkö.
Sataman kohdalla paluumatkalla ajattelen että jonkun mielestä juoksijalle Pohjoinen saattaa kuulostaa oudolta valinnalta elinpiiriksi. Näin ajattelee se joka mieltää juoksemisen pelkästään aurinkoisella kesäkelillä shortseissa tapahtuvaksi vilkutteluksi. Pohjoisessa on kuitenkin hyvät puolensa. Loska-aikaa on näillä korkeuksilla vähän. Tiet aurataan kunnolla ja liikennettä on vähän. Maastoon on kodistani matkaa kolmesataa metriä. Ensin valaistua kuntorataa ja sitten ihan mitä vaan jalka tai suksi syö.
Katulamppuja Nellimissä on 47 kappaletta ja ne kaikki palavat. Olen pahoillani jos niitä on vain 45. Oletteko koskaan lenkillä yrittäneet laskea kotikaupunkinne katulamput ? Saatatte seota laskuissa mutta minä sentään olen lähellä totuutta. Matkaa kertyy näiden lamppujen alla juostuna kuusi kilometriä. Eli ei tämä mikhän persheen silimä ole. Asvalttiakin on tuo sama matka tässä kylällä.
Etelässä jouduin juoksemaan kolme kilometriä ensimmäiselle lampulle. Täällä reilu parisataa metriä. Kyllä näiden tosiasioiden valossa tarkasteltuna olen elänyt siellä etelässä ihan helvetin pimeää elämää. Oikein itseänikin säälittää ajatella mitä kaikkea joudutte siellä kokemaan. Mutta - elämähän on valintoja täynnä.
Juostessani lenkin viimeistä kilometriä Siikajärventiellä muistelen kun aiemmin elokuussa Paksuvuonon kohdalla tiellä tuli neljä urosporoa vastaan täyttä laukkaa. Saakelin kisurat ajattelin, nyt en väistä. Joukon johtaja tölväsi silmä palaen kärjessä ja tyhmyys tiivistyi muiden kolmen seuratessa. Välimatka hupeni kunnes ryhmä säntäsi edestäni penkalle. Johtaja jäi vielä uhittelemaan kuseskellen etualalle kunnes antoi periksi. Tästä esimerkistä näette mitä viidentoista vuoden kokemus Lapista ihmiselle tekee. Sitä osaa odottaa rauhassa kun luonto päättää puolestasi.
Terva-Pekka sanoi viimeksi minulle kylällä kun tavattiin että ei kannata mennä liian kauas varsinkaan jos ei ole mitään asiaa. Ultrajuoksijana ajattelen tässä olevan suuren viisauden. On ihan helvetin tyhmää matkustaa esimerkiksi Unkariin juoksemaan kilometrin kierrosta kuudeksi päiväksi yötä päivää. Silti aion edelleen keväällä tehdä niin. Isän kuoleman jälkeiset ajat ovat ajaneet juoksuni rutiinin erittäin alas. Ajattelen että Pekan lausuma pätee harjoitteluuni ainakin näin aluksi ihan täsmälleen. Lappilaisittain ehtiihän tuota keveemmälläkin.
Lenkki loppuu uuteen kotipihaan. Venyttelen puisella karhupatsaalla ja yritän ymmärtää miksi isä halusi muuttaa tänne. Hänhän sanoi että Pohjoisessa on ihmisen helvetin hyvä olla. Minä jätän tuon helvetin toistaiseksi tuosta pois mutta ajattelen muuten samoin. 
Katselen alapihalle joen rantaan. Lintulaudalla kävi aamulla tundraurpiainen ja kuukkeli tiaisten kiusaksi. Lapintiainen on minun uusi suosikkini. Vesi virtaa kohti Inaria sekoittuen Koskelan suvannossa pyörteiseksi kuohuksi. Tiedostan hyvin että näin alussa kaikki on uutta mutta arki tulee ja olemme siihen Kirsin kanssa kumpikin valmiita.
Sisällä tuli palaa puuhellassa. Kirsi on tehnyt ruispuuroa. Yleinen tie on päättynyt ja surun keskelläkin maistan todellisen elämän joka ei keinotekoisesti lisättyä todellisuutta kaipaa.