LAPIONPISTOJA
En ole siinä mielentilassa että saisin mitään kovin yhtenäistä kirjoitettua teille mutta olkoon nämä ajatukset ikäänkuin kiviseen maahan kaivettuja lapionpistoja. Pieniä piipullisia jaettavaksi maailman tuuliin, ajatuksia ja tuntoja viimeisiltä viikoilta.
Kahden viimeisen viikon aikana juoksu on tuntunut todella turhalta. Olen silti silloin tällöin piipahtanut lenkillä haistelemassa ilmaa lukuisten muiden asioiden ja matkustamisten lomassa. Tänään maanantaina juoksin isäni jalanjäljissä tulevilla kotipoluillani Nellimissä Pahtalammen laavulle yhteensä 16 km. Hiljainen erämaa ja isän nimi laavun vieraskirjassa raastoivat sielun entistä enemmän verille. Silti kaksi tuntia märissä lenkkikengissä yksin hiljaisuudessa antaa alun mahdollisuudelle yrittää jälleen kerran.
Tilanne on samankaltainen kun äidin kuoleman jälkeen valmistauduin Täbyn 100 mailin kilpailuun. Elämän on jatkuttava myös juosten ? Isän haudalta on kevään 2017 Unkarin 6-päivän kilpailun lähtöviivalle henkisesti kaksinverroin pidempi matka kuin fyysisesti. Silti olen päättänyt yrittää. Anna mennä vaan - olisi isä sanonut.
Isä halusi tulla haudatuksi Nellimiin Trifon Pyhittäjän kirkon kupeessa olevalle tavattoman kauniilla jäkäläkankaalla sijaitsevalle hautausmaalle. Täällä on tapana että hauta kaivetaan itse. Monenlaista lapiohommaa olen elämäni varrella toimittanut mutta tämä oli ylivoimaisesti raskain.
Polvillaan kun nostelee kiviä hiekan seasta keskeneräisen haudan kaivannon äärellä niin kovempikin nöyrtyy. Kaivaminen oli minulle suuri kunnia ja yksi niistä konkreeteista teoista jolla sananmukaisesti laskin isän käsistäni Jumalalle. Pystytin haudalle myös väliaikaisen yksinkertaisen tekemäni puuristin. Pysyvä metalliristi tulee myöhemmin.
Hautajaisten aluksi uurna oli kirkon kuistilla korokkeella. Kun vieraat olivat kokoontuneet niin tein isän kanssa viimeisen matkan jalan Kirsi vierelläni ja laskin uurnan hautaan. Tämän jälkeen luterilainen pappi toimitti siunauksen. Laulun jälkeen lapioimme haudan umpeen ystävien ja kylän ihmisten kesken. Tämän jälkeen ortodoksipappi ja kanttori suorittivat hautajaispalveluksen jonka jälkeen laskettiin kukat. Lausuin pari sanaa väelle ja siirryimme Nellimin kylätalolle kahvitilaisuuteen.
Kylätalolle olin kutsunut kaikki tietämäni isän tutut pohjoisesta ja harvat jäljelle jääneet etelästä. Tilaisuudesta muodostui käsin kosketeltavan lämminhenkinen kun Lappilaiseen tapaan mutkattomasti yli 20 ihmistä muisteli Paavoa ja sattumuksia matkan varrelta. Minulta kysyi tilaisuuden jälkeen eräs hyvin iäkäs Nellimiläinen että mistä olin keksinyt että hauta luodaan umpeen hautauksen yhteydessä. Tapa on vanha ja peräisin Koltilta mutta yhtä hyvin se sopi meille sillä näin moni sai muiston ja konkreetin mahdollisuuden muistaa ja osallistua.
Kahvitilaisuuden jälkeen minä ja Kirsi ajoimme 18 kilometriä erämaahan mökille mukanamme ortodoksipappi isä Pietarinen ja hänen kanttorivaimonsa Anneli. Talvitupalompolossa suoritimme mökin pyhityksen pyhällä vedellä. Luterilainen tapa on kodin siunaaminen mutta ortodoksit käyttävät mieluummin kodin pyhittämis- termiä. Koti tai mikä tahansa muukin maallinen asia voidaan pyhittää. Uusille asukkaille tämä on osa sitä uskoa jossa ilmenee alkuperäinen Pyhän Kolminaisuuden toiminta koko luomakuntaa kohtaan.
Pallo hyvään pyrkimisessä on siis meillä ja tavallaan isän sielu on vapaa. Mökiltä, paikasta jota isä rakasti yli kaiken, hän lähti viimeiselle matkalleen. Meidän tehtäväksemme jää muistaa kuten edellisessä tekstissäni jo kirjoitin. Kun kutsu käy niin jokainen on itse vastuussa onko edes yritänyt.
Lapissa elämään kuuluu olennaisena osana sattumukset matkan varrella. Erämaa vääntää ylpeät niskat nurin pitkine etäisyyksineen, väkeä on vähän ja niinpä arjessa tulisi muistaa kulkea käsi kädessä läheisten kanssa aina kun siihen on tilaisuus.
Yhtenä yönä isälle soitettiin ryyppyporukasta että Jussi on huonona ja että jos isä tulisi viemään häntä Ivaloon sairaalaan. Isä tietenkin ensin haukkui "helvetin perkeleet" että miksi he eivät soita hätänumeroon jos toinen on huonona. Sitten isä puki päälleen ja haki huonovointisen ystävänsä kämpältä hiacen etupenkille ja viiltävän kovassa pakkasessa lähti kohti Ivaloa.
Jussin vointi kuitenkin huononi pitkän matkan aikana ja hän kuoli autoon ennen perillepääsyä. Ja kuinka nyt sattuikaan että juuri Jussin hauta on isän haudan vieressä Nellimissä. Hiace on pyhitetty nyt myös.
Kirsi ja minä kävimme sunnuntaina Ivalon kirkossa messussa. Siellä isän nimi kuulutettiin kahden muun poisnukkuneen seurana ja heille sytytettiin kynttilät. Samassa hartauksessa kävin itse ehtoollisella pitkästä aikaa. Ainakin minä uskon ja sydämeni on avoin.
Lahjoitimme jäämistöstä kaikki käyttökelpoiset vaatteet ja kengät sekä osan astioista Lyyli Huhtamellalle Saariselälle. Lyyli vie lahjoitukset Petsamoon ja Karjalaan ihmisille joilla ei ole mitään muuta kuin puutetta. Tavaraa on omasta takaa aivan liikaa ja tuntuu että tähän kaikkeen tukehtuu.
Kaikki eivät edes lapiota tarvitse. Kävimme järvillä kääntämässä veneet ja mökillä saunassa. Saunan kupeessa karhu oli tonkinut muurahaispesää perusteellisesti. Lienee sama jonka jäljet ovat noin kolmetoistasenttiset eli kaveri on reilu 150 kiloinen. Olisi tarjottu makkaraa mutta ei saapunut.
Oikeasti täällä rajaseudulla se on karhulta vahinko jos se ihmiselle itsensä näyttää.
Kaiken menetyksen tuskan keskellä olen tavattoman kiitollinen ystävilleni tuesta, puheluista, lukuisista adresseista ja muista osanotoista. Yksin en millään olisi jaksanut.
Onni onnettomuudessa on että niiden ihmisten määrä jotka pitävät minut järjissään kasvoi nyt neljällä. Ahti ja Leena Koskisen kanssa on muutenkin lähennytty vuosien varrella aina enemmän ja nyt joukkoon tulivat Vartiaisen Jari ja Marja.
Elämä ehkä jatkuu. Aika on menettänyt merkityksensä ja voin kysyä itseltäni missä olen ollut kuukauden. Sieluni sensijaan on toistaiseksi peruuttamattomasti löytänyt paikkansa pohjoisesta. Tästä on ehkä hyvä jatkaa.
Katellaan.
VIIKOT 35. JA 36.
Ma- kotona 8 km - 59 min.
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 1:13
To-Pe- Lepo
La- kotona 8 km - 52 min.
Su- Lepo
Ma- Lepo
Ti- Nellimissä Palo-Pyhävaaralle reilu 8 km - 50 min.
Ke- Lepo
To- 5 km Nellimissä tiellä - 35 min.
Pe-Su- Tauolla.
yhteensä 39 km kahdessa viikossa - 4 tuntia ja 29 min.
ELOKUUN SUMMAUS
Juoksua 259 km - 37 tuntia ja 16 minuuttia.
VUOSIKILOMETRIT SYYSKUUN ALUSSA 1890 km.
Muistoissamme Paavo Koskinen 14.12.1941 - 14.8.2016
 | |
| Isä Paavo mökillä kahvinkeitossa. |
Voimat palaavat ajan kanssa. Kun taakse jäävät ne hitaimmat polut, jotka kävelit ja tutkit viimeisen kuukauden aikana, on se kuin nousisi pitkän suotaipaleen jälkeen tielle. Ei se heti mene normaalisti, mutta menee taas sitten ajan perästä. :)
VastaaPoistaVuosi sitten isäni kuoli tapaturmaisesti joutuessaan auton yliajamaksi. Oli koskettavaa lukea päivityksesi juuri isäni kuoleman vuosipäivänä.
VastaaPoistaTunsin itse uurnaa kantaessani, sitä hautaan laskiessani ja lopulta kuoppaa kiinni lapioidessani suurta kunnitoitusta elämän kiertokulkua kohtaan. Olin kiitollinen siitä, että isäni sai pitkän elämän ja että sain saattaa hänet vielä hyvissä ruumiin ja järjen voimissani itse hautaan. Samalla tavalla kuin hän kantoi minua pienokaisena käsissään, sain itse kantaa hänen tuhkansa maan lepoon. Tunsin samalla, että hänen sielunsa oli jättänyt käsissäni olevan tuhkan jo kauan aikaa sitten. Mieleni etsi hänestä merkkejä joka puolelta: liplattavasta vedestä, puiden värähtelevistä oksista, lähellä liikkuvista eläimistä. Siitä lähtien elämä yleensä ja oma yhteyteni tähän maailmaan alkoivat tuntua kuin arvokkailta jalokiviltä, joista haluaisin pitää mahdollisimman hyvää huolta.
Suhde omiin vanhempiin ei varmaan koskaan ole ihan tasainen ja se kuulunee elämään. Olen kerren lukenut tähän liittyvän ilmauksen: ”tragedia jaettuna kahdelle sukupolvelle”. Joskus tuo tragedia on suurempi, joskus pienempi, mutta ajattelen tehtävämme täällä maan päällä olevan tuon tragedian, siihen liittyvien varjojen, ehkä jopa pahuuden, kiertokulun katkaisemisen. Viimeisen kerran kuin näin isäni, hän oli ikkunalasin takana ja piti käsiään yhdessä sameasti hymyilevien kasvojensa korkeudella ikään kuin ikuisen yhteyden symbolina. Ehkä hän tiesi kuolevansa pian tai että meillä ei ehkä olisi enää monia jäähyväisiä edessämme. Ehkä se oli pelkkä päähänpisto. En saa koskaan tietää sitä. Maailma salaa meiltä monia asioita.
Tulin blogisi lukijaksi ensin juoksuaiheen kautta, mutta itse asiassa luen sitä mielelläni myös Suomen tämän hetkisen tilanteen hyvin läpileikkaavien kuvauksiesi takia. En ole asunut Suomessa pariin vuosikymmeneen, mutta kiinnostukseni kotimaatani kohtaan näyttää näin iän lisääntyessä vain kasvavan. Vanhempien puuttuessa tunnen joskus seisovani rotkon äärellä. Olen siirtynyt sukupolveen, joka on lähtövuorossa. Ja se lähtöhän voi olla vaikka huomenna. Sitä ei koskaan tiedä. Askeleeni ei ainakaan ole enää niin kevyt kuin sillä oli tapana olla. Yhä useammin ajattelen vain, että tuo rotko, johon sitten putoan, saisi – kaikesta huolimatta – olla Suomessa.
Toivon sinulle ja puolisollesi kaikkea hyvää.
Vaikuttava kirjoitus! Jaksamista! Elämä jatkuu!
VastaaPoista