tiistai 22. joulukuuta 2015

JOSSAIN EHKÄ SOI SILLOIN TÄLLÖIN

On kulunut reilu 10 viikkoa kun 10.10. juoksin Nivalan Iso-Sydänmaan reitin 57 kilometriä minuutin alle yhdeksässä tunnissa. Tämän jälkeen seuraava viikko sujui juoksun osalta kohtuullisesti muuten musertavan pohjoisen reissun yhteydessä. Näiden tapahtumien jälkeen olen sitten antanut olla.
Kun sain myönnettyä itselleni että olen kilpailutauon tarpeessa, niin siitä eteenpäin on ollut helppoa levätä harjoittelusta ja yleensä koko juoksemisesta varsin perusteellisesti. Kilometrejä on kertynyt normaaliin nähden kolmasosa eli mono ei todellakaan ole ollut jonossa, mitä nyt Sallassa suksella hiukan.

Olen joutunut pohtimaan elämäntapaani pohjamutia myöten ja olen yllättäen törmännyt uuteen ajatukseen. En ole ollut juoksija koko ikääni. Sensijaan haluan ehdottomasti juosta lopun ikääni. Juokseminen merkitsee minulle valtavan paljon. Näin tauon aikana esiintulleet negatiiviset fyysiset ja psyykkiset signaalit vahvistavat käsitystäni että juokseminen todellakin tekee hyvää ihmiselle - se luo tilaa itseensä kääntymiseen ja kasvattaa voimia arkeen.

Tähän perään on irvistelijöille kerrottava että juoksun orjana oleminen on täysin toinen prosessi. Jos jostain syystä peruuttamattomasti menettäisin kyvyn juosta olisi se vain yksi vaikea hyväksyttävä asia elämässäni. Aivan samanlainen vaikea mutta silti hyväksyttävä asia kuin että olen sairastanut vaikeasti enkä palaa koskaan täysin ehjäksi tai vaikkapa että suhteen omaan isääni on alkoholi pilannut, eikä sitä voi eheyttää koska alkoholi tappaa aivosoluja ja muuttaa käyttäjänsä persoonallisuutta.

Nämä kymmenen viikkoa ovat tulleet tarpeeseen. Nyt juoksemattomuuden tie palauttavassa mielessä on käyty loppuun. Palautuminen ja korjaava toiminta ei enää edisty ilman lenkillä käymistä. On tullut sekä fyysinen että psyykkinen tarve avata hiusverisuonistoa. 
Korostan heti että erittäin varovasti. Olen viimeaikoina nukkunut huonosti mutta aina paremmin niinä päivinä kun olen juossut tai muuten liikkunut. Ennen lepojakson alkamista tämä oli päinvastoin. Metsätöiden alettua olen saanut pari raatelevaa suonenvetoa reiden sisäsyrjälle eli terveiset turvasaappaista ovat tulleet suoraan sanoen munille asti. Olenkin alkanut tankata magnesiumia ja muuta tarpeellista rakennusaineeksi.

Uteliaille on syytä kertoa että on erittäin epätodennäköistä että juoksen vuonna 2016 yhtään ultrakilpailua saati muutakaan kilpailua. Saatan osallistua johonkin hyväntekeväisyysjuoksuun jos olen kunnossa ja vain jos pyydetään kauniisti mutta mitään pidempää kesäretkeä tai muuta hullutusta en ole vakavissani suunnitellut. Ajattelin olla itsekäs ja juosta itselleni hieman pidemmän kaavan kautta. Tekemiseni toki päivitän blogiin joten ette te minusta niin vähällä pääse. Yhtä varmaa on että palaan kilpailemaan sitten kun sen aika on ja olen siihen valmis.

Viimeisinä vuosina varsin pitkien taipaleiden jälkeen olen säännöllisesti palannut syksyllä Käsivarren Lappiin ja Norjaan. Etenkin Norjan Heligskogenin laakson joenrannalla olen toipunut henkisesti ja myös fyysisesti kilpailuista tai esimerkiksi tuhannesta mailistani. Juokseminen ylös tuntureille on antanut ikäänkuin ilmaa siipien alle. "Kaukaa taas palaan joelle kerran, sen  viileys mua rauhoittaa..." Laaksossa olen viettänyt yksinkertaista elämää matkailuautossa asuen. Tehnyt päivässä lenkin tai kaksi. Syönyt hyvin ja etenkin nukkunut hyvin joen suloiseen solinaan iltanuotion päätteeksi. Olen lukenut kirjoja ja joskus katsonut matkailuauton televisiosta jopa Suomen uutiset, koska ykkönen juuri ja juuri hyvällä säällä sinne näkyy.
Toisenlaisen Norjan olen etsinyt esimerkiksi Signaldalenin laaksossa jossa vuorenseinämät tunkevat tummina lähelle. Kännykkä ei kuulu eikä televisiossa ole signaalia. On vain juostava ja aina ensin ylös. Vähintään viisi kilometriä kohdatakseen sitten loputtoman ja polveilevan tasangon. Tasangon joka Barraksen ja Pältsanin välissä ei anna yhtäkään askelta ilmaiseksi. Sää vaihtelee jatkuvasti ja illan tummuessa matkailuautossa on täydellinen, uupunut hiljaisuus. Ulkona läheinen joki hiukan solisee, voimakkuus riippuu vedenpinnan korkeudesta ja tehdyn lenkin pituudesta...

Kahvihetki Heligskogenissa joella elokuussa 2015.

Tarvitsen siis juoksua. Minun on oltava hyvässä kunnossa pystyäkseni juoksemaan sinne missä ei ole mitään. Kuten olen sanonut : täydelliseen yksinäisyyteen. Minun hyvä kuntoni on aivan jotain muuta kuin tavallisen viisikymppisen kuntoilijan hyvä kunto. Vaatimukseni ovat korkealla mutta sittenkin siinä on eroa harjoittelenko kilpailuun vai pidänkö itseni "vain" kunnossa. Puristus on aivan erilainen ja lenkkien lyhentäminen väsyneenä on kilpailuihin valmistaumisessa aivan erilaisen kynnyksen takana kuin ilman tavoitetta juostessa.
Ultraurheilijan yksi vaikeimmista asioista on rasituksen valvonta ja etenkin rasittuneena harjoitteleminen tarkoituksellisesti. On erittäin vaikeaa kääntyä kotiin jos on suunnitellut juoksevansa pari tuntia ja jo ensimmäisen puolen tunnin aikana olo on kehno, jopa uupunut. Itse ajattelen aina millainen päivä minulla on ollut ja millainen päivä tulee seuraavasta päivästä. Jos seuraava päivä on vapaa velvotteista ja pystyn nukkumaan ja lepäämään, voin juosta itseni hyvinkin loppuun harjoituksissa edellyttäen että en ole tehnyt sitä edellisenä päivänä. Jos taas tiedän että seuraavana päivänä on pitkä päivä tai muita hoidettavia asioita ja en pysty lepäämään niin käännyn nöyrästi kotiin kesken suunnitellun ja lyhennän harjoitusta. Tietenkin joskus myös toisinpäin.

Mainitsin alussa että juoksu kasvattaa voimia arkeen. Tämä on useimmille varsin selvä asia. Hyväkuntoisena jaksaa arjen paineita ja raitis ilma tekee ajatuksillekin hyvää. Sensijaan se että ultrajuoksu luo tilaa itseensä kääntymiseen onkin useimmille jo vaikeampi asia ymmärtää. Itse koen sen niin että kun juoksen tuttua polkua alan vaistomaisesti jättää epämiellyttäviä ja niin kovin turhia asioita taakseni. Jos taas tutkin uusia juoksureittejä tai maisemia niin se luonnostaan vie huomion luontoon ja posiitiiviseen ajatteluun.
Positiivisen ajattelun myötä syntyy usein tilanne että koen kasvavani juoksijana. Tulee tunne että voin juosta loputtomiin. Tässä on mahdollisuus kasvaa myös ihmisenä. Harjoituksen tai lenkin päätyttyä huomaa olevansa levollinen ja rento. Mieli on avoin ymmärrykselle. Jokainen päättää tässä kohtaa mihin ymmärryksensä suuntaa ja etenkin miten rajansa kokee.

Soitin joskus 80-luvun lopussa ja vielä 90-luvun alussa levyjä tiskijukkana ammatikseni. Olen parhaimmillaan ollut keikalla 268 iltaa vuodessa ja samalla olen oppinut tuntemaan musiikkia varsin hyvin. Kun näihin oppivuosiin lisätään myöhempi tutustuminen klassiseen musiikkiin ja osittain myös valtavirrasta poikkeavaan, vaikkapa kuubalaiseen- tai roots-musiikkiin onkin ymmärrettävää että juostessani korvissani usein soi. Ja todellakaan en kanna mukanani soitinta vaan musiikki tulee pääni sisältä. Silloin kun biisi on hyvä ja siihen liittyy muistoja, niin se putkahtaa esiin itsestään. Usein joudun lenkin jälkeen kotona kaivamaan levyn lautaselle tai avaamaan tietokoneen ja etsimään biisin jostakin netin uumenista.
Hyvän musiikin ilmaantuminen korvien väliin ilman ulkoista äänilähdettä on merkki orastavasta hulluudesta mutta myös yksi esimerkki toipumisesta. Hyvä biisi lisää aina nilkan ojennusta. Joskus joku kysyi minulta mitä ajattelin kun juoksin viimeisiä metrejä tuhannesta mailistani halki Suomen silloin yöllä Hangon kaduilla. En ajatellut mitään, vain kuuntelin itseäni. 

Tässä esimerkiksi vetomusiikkia vempuloille; minulle ei tässä tavallinen versio riitä.




VIIKKO 51. LIIKUNNAT

Ma- 10 km - 1.02.
Ti-Ke- Lepo
To- 8 km - 52 min.
Pe- Metsätyö 5 tuntia ja päälle verryttelyä 5 km sohjossa ja vesisateessa - 37 min.
La- Aamulla 10 km jäisillä poluilla - 1.07. Päälle metsätyö 3 tuntia.
Su- Aamulla pimeässä sumussa ennen leipätyötä 10 km - 1.06.
yhteensä 43 km - 3 tuntia ja 37 minuuttia

22.12.2015. MATKA ON KESKEN

Vuoden pimeimpänä päivänä olen työpäivän jälkeen juonut kahvit, seurustellut Kirsin kanssa ja suunnannut sitten ulos.
Juostessani kotitien ensimmäiseen ylämäkeen täyttyvä kuu valaisee askelta. On hämmästyttävän kuivaa ja vain kolme astetta lämmintä. Speedcross puree kuitenkin kuraa joka nousee punttiin kilometri kilometriltä vääjäämättä.
Matkan aluksi lähetän voimaannuttavan ajatuksen Karimille. Olemme vaihtaneet tämän toisen sisukkaan kuljettajani kanssa taksissa muutama tunti sitten. Kuljettaja kokee tänään kiireen joulun menoliikenteessä. Ruuhkainen kaupunki ja viimeiset lahjahössötykset - ihmiset psykoosissa vailla suuntaa. 
Kuljettaja halusi huolimatta henkilökohtaisista murheistaan ajaa myös Tammikuun alussa normaalisti vain muutaman vapaapäivän jälkeen. Nämä kaksi, Yaseen ja Karim, eivät turhista valita vaan hoitavat ruutunsa viimeiseen saakka yrittäen.
Kääntyessäni Marjanlahden mönkijäuralle vain tuuli havisee hiljaa kuusikossa. Olen vapaa ja nautin hiljaisuudesta. Hämärän laskeutuessa mieleen palaa ajatus jonka kirjoitin uuden, vielä tyhjän 2016 harjoituspäiväkirjan kanteen : matka on kesken.
On siis oltava matkan mittainen. Nöyrä ja vastaanottava. Vasta jälkeenpäin voin todeta missä kohtaa matkaani olen. Siksipä juoksen vain eteenpäin ja jään odottamaan. Vastaus tulee aikanaan. Kuten on tullut muihinkin kysymyksiin.
Siispä toivotan kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua. Jos Mestari tulee kylään niin muistattehan ottaa Hänet vastaan. Onhan Hänen syntymäjuhlansa.
 

3 kommenttia:

  1. Jouluja myös sinne,mestari!! T.Hope

    VastaaPoista
  2. Hyvää Joulua Käpykoloon molemmille! Olen seurannut juoksublogeja joidenkin vuosien ajan ja kaikkein säännöllisimmin sinun ja Onni Vähäahon kirjoituksia. Teette suuren kulttuuriteon (talkootyönä). Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Yhteisö on tiivis - ja vain etäisyydet, sekä harrastuksemme tuoma elämän tiiviys pitää meidän melko monen sianjuoksun päässä toisistamme. Taskussamme on kuitenkin sama hiili, johon puhallamme. https://www.youtube.com/watch?v=5_CihkE-L-E

    Voimaannuttavaa Joulua!

    VastaaPoista