Ultrajuoksu on minulle elämäntapa. Se EI siis enää ole harrastus enkä siis ole ammattiurheilijakaan. Sensijaan kilpailen ultrajuoksussa säännöllisesti koska tason mittaaminen auttaa ymmärtämään mikä juoksussani on oikeasti tärkeintä. Eikä se todellakaan ole se kilpaileminen...
Sellaisina hetkinä kun juoksu on mahdotonta minusta riippumattomasta syystä usein huomaan kuinka iso osa se on elämääni. Samaan hengenvetoon on sitten heti todettava että en ole riippuvainen juoksusta. En ainakaan myönnä sitä. En vain yksinkertaisesti halua tehdä muuta ellei ole pakko.
Käyn mielessäni säännöllisesti tilannetta läpi, jossa juoksu loppuu lopullisesti. Uskon kestäväni sen. Sensijaan varoitan teitä että ette rakentaisi elämäänne näinkin haavoittuvan ja samalla vaativan asian varaan kuin ultrajuoksu on. Siis pelkästään. Monihan teistä sanoo että ette rakenna. Mutta oletteko varmoja ? Poispääsy on haasteellista.
Viime sunnuntain kurkkukipu paheni kuumeettomaksi räkätaudiksi ja nyt on menossa loppuyskä. Kuulostan vanhan piiskatun hevosen ja astmaisen siilin risteytykseltä. Piikkinä takapuolessa on viikon juoksemattomuus, joka jatkunee vielä muutaman päivän. Juuri kun olin pääsemässä alkuun ja jo vakavasti harkitsin päivittäisen juoksemisen aloittamista Unkarin 6-päivän toipumisen jälkeen !
Onni kävi pikaisella vierailulla viikonloppuna. Harvoin olen ollut niin huonossa kunnossa etten pysty juoksukaverin kanssa juoksemaan mutta nyt olin. Vaihtoehtona otin maastopyörän ja juoksutin Onnia poluilla. Voin vakuuttaa että pyöräily on satunnaisesti harrastettuna - sanonko mistä - juoksuun verrattuna. Vaikka onkin geelisatula. Niin sieltä on.
Kun kaksi ultrajuoksijaa on saman katon alla puhutaan tietenkin juoksusta ja usein myös elämästä juoksun läpi tai sen rinnalla. Kun juoksu on tärkeä osa elämää se nivoutuu kiinteästi yksilön kaikkiin touhuihin vaikka ei elämäntapajuoksija olisikaan. Onneksi Onni ei ole - ainakaan vielä.
Keskusteluissa havahduin kuuntelemaan paitsi tietenkin Onnia myös itseäni. Kuka puhuu ja mitä. Tulin sanoneeksi että oma juoksun paloni ei ole tällä hetkellä kovin suuri. Tämä on tarkemmin ajateltuna täyttä paskapuhetta.
Viimeaikojen matala profiili juoksussa erilaisten työ- ja nyt taas terveysmurheiden aiheuttamana alkaa riittämään. Laskeskelin sairaspäiviäni vuosittain alkaen vuodesta 2012 ja totesin niiden lisääntyneen yli puolella. Kasvaneiden kilometrimäärien myötä erilaiset pienet virustaudit ja vatsaongelmat ovat lisääntyneet. Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin ollut todella terve, sairaspäiviä on ollut vuosittain vain 6 - 15.
Osa näistä sairastumisista tulee ammatin kautta kun tapaan ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Osa on pitkäaikaisosastojen kauhuja tai osa pelkkää käsien pesemättömyyttä vessareissujen jälkeen - näitä viimeksimainittujahan riittää laappimaan yleisten tilojen kahvoja omilla eritteillään ja niin edelleen...
Kaipuuta harjoitteluun alkaa löytyä. Ensin kuitenkin pitää tervehtyä. Kaikki muu, paitsi ihmissuhteet ja ultrajuoksu, on rekvisiittaa elämässäni. Ihmissuhteisiin kuuluu myös suhde itseensä ja suhde siihen mihin uskoo. Pohjalla on koko elämän perusta. Siltä on aina hyvä lähteä liikkeelle kuuntelemaan kuka puhuu.
Viikko 29.
Ei harjoittelua; sairas. Pe maastopyörällä noin 18 km noin tunti ja 46 minuuttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti