sunnuntai 15. helmikuuta 2015

LEIKKI JATKUKOON

Juoksin viikon leikkien. En tarkoita että juokseminen olisi minulle aina helppoa tai leikintekoa. Jo vuosia sitten otin kivun kaveriksi pitkille lenkeille. Senjälkeen en ole koskaan ollut yksinäinen mutta en aina ole kyennyt leikkimäänkään.
Yritin juosta niin ettei jäisi jälkiä. Ylävartalo suorana, lantion alla jalat lyhyellä askeleella vain hetken maasta ponnistaen. Leuka ylhäällä eteenpäin katsoen. Kädet sivulla lähellä kylkiluita.
Juoksin niin että en joutunut puristamaan. Valmiina kuitenkin jokahetki pyrähtämään täyteen vauhtiin. Juoksin itselleni. Juoksin harjoitellakseni. Juoksin koska rakastan vapauden tunnetta juostessani.
Ihminen on luotu juoksemaan pitkiä matkoja. Aivoja sensijaan ei. Eikä ympärillä vaikuttavassa 2000-luvun maailmassa edes tarvitsisi juosta. Mutta minä rakastan juoksemista. Juoksemisen vapautta. Yksinkertaisuutta, toistavaa ja eteenpäinvievää liikettä ja luontoa ympärillä vaihtuvassa kuvassa silmieni edessä.

Voisin sanoa olevani puolimatkassa. Olen sillä rajapyykillä, jonka koskaan en uskonut tulevan. Jos ohitan tämän rajan, niin paluuta ei enää ole. Perusperiaatteeni, että juoksemiselle ei koskaan saa antaa kokonaan itseään, alkaa rakoilla. Houkutus on suuri ohittaa tämä viimeinen raja ja katsoa kortit loppuun asti.
Lukijani ovat varmasti panneet merkille sisäiset ristiriitani. Viimeaikoina olen käynyt varsin syviä keskusteluja itseni kanssa. Mihin olen juoksussani matkalla ja etenkin mihin haluan olla matkalla ? Vain yksi kuva on kirkastunut : loppuun asti tämä katsotaan.
Viimeaikojen vaikeudet ovat vain lisänneet kiinnostusta rajan ylittämiseen. Nyt tiedän että sydämeni ei ole paksuuntunut liiaksi kilometrien myötä. Vanhemmalla teuraalla on siis vielä kilometrejä edessään siltäkin osin. Muutenkaan en ole koskaan uskonut että tietyn ikäisenä tai jo tietyt asiat kokeneena ei voisi löytää uutta tai tehdä toisin.

Pidän inhimillisen suorituskyvyn rajana harjoittelussa 300 km juoksumäärää viikossa. Tämä siis ilman dopingia puhtaasti juosten. 200 km on jo erittäin paljon jatkuvasti juostuna ja yleensä riittää isompiinkin haaveisiin - valitettavasti väärin rytmitettynä myös vammautumiseen. Jokatapauksessa noilla etenee jos on henkinen kapasiteetti kunnossa.  Palkkatyötätekevä amatööriurheilijahan piirtää itse rajansa ja usein perheensä kanssa neuvotellen. 
Kerron näkemykseni harjoittelumäärästä siksi että jatkuvasti tätä kysytään. Paljonko on paljon. Helvetistäkö minä tiedän ? Kokeilkaa jos uskallatte.
Yleisin kestävyysurheilijan äkilliseen kuolemaan johtanut syy on sydänlihaksen liiallisen paksuuntumisen aiheuttama kammiovärinä tai siitä johtuva sydänpysäys. Kirjoittaessani, että en halua niiden sankarinylkyttäjien joukkoon jotka vuosi vuodelta nostavat harjoitusmääriään vain sokean itsetarkoituksellisesti, tarkoitin juurikin näitä juoksuhistorian surullisia tapauksia. Ja juuri tästä syystä minäkin testautan itseni asiantuntijoilla tarpeen tullen. Kuitenkin teen itse omat valintani sanovat he mitä tahansa ja vastaan niistä myös itse.
Yksi esimerkikki äkkikuolemasta on Caballo Blancon traaginen menehtyminen. Tosin tässä tapauksessa nyrkkeilyuran aikana nautittiin varmasti jotain muutakin kuin pyhää chia frescaa. Caballon kerrotaan juosseen parhaimmillaan jatkuvasti 270 km viikossa. Otin hänet esimerkiksi koska hän vei juoksun yhtä pitkälle kuin minä aion tulevina vuosina viedä.

Julkisesti olen omista visioistani kirjoittanut tässä blogissa aiemmin lähinnä viittauksin. Olen luvannut muuttaa matkailuautoon asumaan ensi vuoden aikana. Myydä lähes kaiken saadakseni mahdollisuuden tehdä vain yhtä asiaa : juosta.
Asia ei ole ihan noin yksinkertainen eikä suoraviivainen kohdallani. En ole elämässäni onneksi yksin. Houkutus muuttaa elämänsä luontoon yksinäisyyteen ja juoksemaan on suuri mutta kääntöpuolena menettäisin järkeni - siis loputkin siitä. Lisäksi työllistän yhden ihmisen ja olen vastuusssa hänen työpaikastaan kuten omastanikin.
Kaikkea ei voi eikä kannatakaan jättää taakseen juoksun takia. Tarkoin harkittu ratkaisuni kulkee keskitietä. Arki jatkuu mutta ensivuoden lopulla se saa yhä enemmän odottaa minua lenkiltä takaisin. Elän vain kerran ja aion myös toteuttaa haaveeni ennenkuin on myöhäistä.

Viime vuosina olen ollut onnellisimmillani herätessäni matkailuautostamme aamulla jonkin Norjalaisen vuonon pohjukasta lähtevän laakson äärimmäisessä peränurkassa. Puhelin ei kuulu eikä internettiä ole lähelläkään. Lukuunottamatta luonnon ääniä ei kuulu mitään muuta.
Syödessäni aamiaista olen katsellut virtaavaa vettä ja tähynnyt tuntureille. Sitten olen lähtenyt kevyen repun kanssa juoksemaan ylös mielessäni jokin hahmotelma päivän pituudesta. Kokemukset ovat olleet puhuttelevia pohjia myöten. Illuusio vapaudesta on muuttunut todeksi
Ystävistäni vain Raine on kokenut kanssani tunturituulen juosten siellä jossakin. Kirsin kanssa olemme vaeltaneet. Kysykää heiltä mitä tarkoitan kun sanon että lähemmäksi Jumalaa ette pääse muualla kuin siellä ylhäällä. 
Yksin lähteminen erämaahan on aina riski. Jos en jostakin syystä poluiltani palaa elävänä niin voin vakuuttaa että se on ollut sen arvoista. Aivan kuten kaikki muutkin tekemäni juoksut rajalla joko numeron kanssa tai ilman.

Lukijalle voin antaa konkreetin esimerkin nykytilanteestani. Iltapäivän kahvitauolla työkavereiden kanssa virkavaatteet päällä olen aivan kuin yksi heistä. Kritisoimme kalliita vakuutusmaksuja ja heikkoa taloustilannetta. Kerrotaan meheviä takapenkin tarinoita ja palataan yksitellen ratin taakse töihin.
Ero tulee sitten kun työkaverit vielä istuvat autoissaan ahnehtien viimeisiä tunteja ajovuoroistaan. Minä olen lopettanut ajat sitten, pukenut lenkkivaatteet päälle ja juossut jo tunnin kun he vasta ajavat kotipihoihinsa ja nousevat kankeasti pitkän istutun päivän jälkeen ulos autoistaan.
Minulle on siis aivan turha tulla esittämään pidempiä työaikoja tai muita velvotteita. Prioriteettini ovat täsmälleen asetetut palvelemaan minua ja juoksuani. Tässä itsekkyys menee kaiken edelle. Jos ei kelpaa niin voin kadota horisonttiin - juosten.

Juoksemisesta on siis tullut minulle vahva elämäntapa. Tämä ei edelleenkään tarkoita että pyrkisin elämässäni tilanteeseen jossa vain ja ainoastaan juoksen. Sensijaan pyrin tilanteeseen missä pääsen pääosan vuodesta juoksemaan vapaana eripuolilla maailmaa ja kohtaamaan luontoa ja ihmisiä matkojeni varrella.
Ainoaksi elämän sisällöksi juoksusta ei kuitenkaan ole mutta sen siivellä pääsen vapauteen. Jos ette usko niin juoskaa yhtä kauas kuin minä ja huomaatte että on pakko uskoa.

VIIKKO 7. HARJOITTELUNI

Ma- Lepo
Ti- Lepo
Ke- Reippaampaa 15 km - 1.25. Osittain jäinen tie, ei nastoja, otsavalo, 11 km väliaika 1.03.
To- Iltapäivä 20 km - 2.10. Tiellä tasaista.
       Ilta 5 km - 35 min. Kotitiellä pure grit-tossuilla vapaasti palauttaen.
Pe- Aamupäivällä 15 km - 1.40. Lenkistä ensimmäinen kilometri kävellen.
       Ilta 5 km - 34 min. Kotitiellä nastoilla. Lenkin jälkeen avantoon.
La- Aamupäivällä 8 km - 53 min. Elimistöä herätellen.
       Iltapäivällä 15 km - 1.37. Lenkistä 1 km umpihankea.
Su- Aamupäivällä lumikengillä 1.45 Kirsin kanssa metsässä. Pakkasta - 11 astetta ja aurinkoa !
       Iltapäivällä tiellä 19 km - 2.07. Pakkasta - 4 astetta ja aurinkoa !

yhteensä juoksua 102 km - 11 tuntia ja 1 minuutti

Viikolla Helsingin Sanomat kertoi ultrajuoksijoiden (amerikkalaisten) käyttävän kannabista kivunlievennykseen. Runners World on kirjoittanut aiemmin montakin kertaa ultrajuoksijoiden käyttävän milloin mitäkin. Aihe on aina kuitattu että petkuttaminen on epäeettistä ja case is closed.
Ultrajuoksu ei eroa mitenkään muista urheilulajeista siinä että paskapäitä mahtuu joukkoon aina. 
Moni erittäin lahjakas ja filosofinenkin ultrajuoksija on myöntynyt sponsorien lähettilääksi saadakseen tehdä asiaa mitä rakastaa eikä menestyksen muuttamista rahaksi voi tällöin kritisoida. Nämä ovat omia valintoja.
Sensijaan jos menestys hankitaan lääkkeillä pilvessä pumpaten niin aikanaan vääryydestä saa maksaa varmasti. Vaikkapa terveyden menetyksellä kun se muutenkin näissä leikeissä on kovilla. Tai sitten henkisenä romahduksena, valintojensa kanssa kun joutuu (saa) elää loppuun asti.
Itse en edes ajattele lähtöviivalla onko kaveri vieressä puhdas vai ei. Minulle riittää kun tiedän että itse olen ja olen myös testattavissa koska tahansa, missä tahansa.

KUVAT SUURENEVAT KLIKATTAESSA.







1 kommentti:

  1. Hienoja näkökulmia tuot esiin! Ultrajuoksu on niin paljon itselle juoksua. Jos nappaa jotain aineita, niin siltä menee pohja pois. Olin Olavin kanssa v.1973 saapunut Hartolassa 100km:lta autuaana maaliin itsellemme juosseena. Heti tullaan sanomaan das auto, das auto. Huh, kyllä siinä itku maittoi.

    VastaaPoista