AINA ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Tuli sitten tämäkin. Vuosi 2014. Vuosi jonka aikana täytän 50 vuotta ja juoksen 1000 mailia elämälle. Jos Jumala suo.
On sanottu että olen onnekas. Kahdesta syystä. Ensiksi että paranin syövästä. Toiseksi että nykyisin saan tehdä elämässäni sitä mitä haluan - juosta, päivästä päivään. Totuus on kuitenkin osittain toisenlainen.
Paranemiseen tarvittiin hyvää hoitoa. Ja rautaista itsekuria hallita ajatuksensa. Kun vastustajana on vakava ja henkeä uhkaava sairaus on annettava kaikkensa. On kyettävä luopumaan turhasta ja keskityttävä vain henkiinjäämiseen. Tulevaisuuden haaveilun aika on myöhemmin - jos koskaan.
On nautittava jokaisesta päivästä. Ei niinkuin viimeisestä vaan ensimmäisestä. Jokainen päivä on alku uudelle ja ennenkokemattomalle. On aikaa ja tilaa. Millä ne täyttää on oma valinta.
Velvollisuuksista vapaa en ihan vielä ole. Nykyisin saan tehdä mitä haluan vain osittain. Yrittäjän arki on aina läsnä. Eikä nykyisenkaltainen kehitys yhteiskunnassa sitä ainakaan tulevaisuudessa helpota. Illuusio arjen vapaudesta lähenee omien valintojen myötä silti vuosi vuodelta. 
Juostakin siis saa mutta välillä suitset suussa - kärryä ei tarvitse tosin vetää. Kuten Joukon.
- Mennähän joukolla !
- Jouko on meirän hevoonen.
Onnekkuus. Siis minä olen sen sukupolven poika joka sai risua paljaalle pyllylle ja jonka oli pakko maistaa ja syödäkin kaikkea eteen tarjottua ruokaa - tykkäsi tai ei. Opin olemaan lyömättä kun tiedän itse miltä se tuntuu ja ruokaakin arvostan.
Kannan ruumiissani arpia onnekkuudesta. Vasemmassa jalan nilkassa on leveä vaalea jälki. Jalka jäi kuorma-auton perälaudan lukon väliin kun leikittiin maassa olevalla lavalla. Oikeassa polvessa on jälki mopoilusta. Vasemmassa kaatumisesta polkupyörällä. On puukon ja kirurgin veitsen jälkiä. Ja muutakin löytyy. Pleomysiini-nimisen syöpälääkkeen jättämät tummat viirut käsivarsien taipeisiin. Niinkuin muistoksi. Tai muistutukseksi. 
Että olen saanut kokea. Tai on ollut pakko. Eli minua ei ole yritetty varjella kaikelta pahalta. Ei pelätty että saisin traumoja kuten nykyisten lasten pelätään saavan. Lopputuloksen nykymenosta voi nähdä katselemalla ympärilleen. Vastuuttomuutta. Ei kiinnosta. Ei huvita.
Sensijaan minua huvittaa ja kiinnostaa. Voin vakuuttaa että tähän kuntoon pääseminen on ollut välillä yhtä perkelettä. Onnella tässä ei ole ollut paljon sijaa. Sensijaan preussilaisella kurilla omaa kehoa kohtaan on tullut lähdettyä ulos hikoilemaan silloinkin kun ei aina ole huvittanut.
Takaisin olen aina tullut lenkiltä tyytyväisenä. Ollakin olen osannut. Väliin oppii jättämään kun ei enää vanhempana teuraana pysty.
Viime vuonna taakseni jäi 4722 kilometriä. Liikkeellä juosten olin 621 ja puoli tuntia. 87 päivää jäi juoksematta. Metsätöitä, kävelyä ja hiihtoa en laske harjoitteluksi. Ne ovat oikeaa elämää. Joskus mainitsen ne harjoitusviikkojen yhteydessä. Ikäänkuin lukijalle selvennykseksi. Että miksi ei aina pysty.
Vuoden vaihtuessa usein ynnätään mennyttä ja suunnitellaan tulevaa. Haaveillaan paremmasta. Ehkä. Ehkäpä ensi vuonna. 
Tehkääpä vaihteeksi koe. Laittakaa mediat kiinni ja hakeutukaa hiljaiseen paikkaan yksin. Ottakaa herätyskello. Laittakaa se soimaan viiden minuutin päästä ja kääntäkää se niin ettette näe ajan kulua. Istukaa. Antakaa ajan kulua.
Jos aika ennen soittoa tuntui pitkältä olisi hiljakseen istahtamista harjoiteltava enemmän. Jos ette pystyneet istumaan paikallanne vaan teidän oli välillä tarkistettava aika, sähköpostinne ja facebook tai jokin muu virtuaali niin hakeutukaa hoitoon. 
Jos kello ei soinut lainkaan niin kaiken pitäisi olla hyvin ja uskonne kestää. Jatkakaa valitsemallanne tiellä. Sanotaan että portilla kysytään vain yksi kysymys : " Oliko kivaa ? " Vastatkaa rehellisesti. Ilman uskoa johonkin ei löydy rehellisyyttä.
Kun kirjoitan tätä on Lapin sininen hämärä vaihtunut pimeydeksi. Vaaramaisemasta eivät enää erotu lumiset kynttiläkuuset tai laajat lakimaat. Matkailuauton pöydällä palaa kynttilä. Ulkona on kolme astetta pakkasta. On täysin hiljaista.
Hiljaisuudesta läpi pimeyden kumpuaa tänäänkin esiin rakkaus elämään. Rakkaus juuri tähän päivään. Kiitollisuus eilisestä. Usko huomisesta. Haaveita tarvitaan mutta tärkeintä on osata elää tässä ja nyt.

JOULUKUUN 2013 HARJOITTELU

Juoksua 437 kilometriä - 48 tuntia ja 8 minuuttia - 3 päivää ilman juoksua.

VUOSI 2013

Juoksua 4722 km - 621 tuntia ja 30 minuuttia - 87 päivää ilman juoksua.

Juostun lenkin keskiarvo noin 17 km.
 

Liikkeellä tänäänkin.