Lenkille lähteminen oli jo pikkupoikana eräänlainen rituaali. Ensin haalin juoksuvaatteet kasaan ja pukeuduin huolellisesti niihin. Tätä ennen olin käynyt vessassa ja juonut vettä. Ajatuksissani jo mietin minne juoksisin. Tai oikeammin minkä lenkin. Takaisin piti osata. Perillepääsy oli jo tuolloin päämäärä.
En tiennyt harjoittelusta mitään. Vanhempani eivät neuvoja osanneet antaa. Tai eivät halunneet. Äiti kylläkin kannusti mutta ihmetteli pakkaseen lähtöä kun ei itse pitänyt kylmästä. Isän entisenä kilpahiihtäjänä olisi luullut kiinnostuvan poikansa urheilemisesta mutta vastakaikua en saanut. Liekö pullo ollut omaa poikaa kiinnostavampi. Olen isältä asiaa kysynyt ja minun on käsketty elää omaa elämääni joten sitten teen niin. Äitiä ei enää ole joten hänen kannustuksensa oman tien löytämiseen omalla tavalla elää hengessä vahvana.
Siis vain juoksin silloin tällöin kun se tuntui hyvältä. Autuaan tietämättömänä miten tai kuinka paljon olisi pitänyt juosta. Juoksin juoksemisen ilosta. Katselin lenkkieni varrelta luontoa ja uusia maisemia. Tutustuin ympäristöön. Kävin paikoissa joissa en ennen ollut käynyt. Olin utelias. Ja menin usein huomaamattani liian pitkälle.
Jouduin siis paikkoihin joita en tuntenut. Väsyin enkä enää jaksanut juosta takaisin. Usein jouduin kamppailemaan janoisena kohti kotia samalla epävarmana onko suunta oikea. Näin jälkikäteen ajateltuna onkin hämmästyttävää että löysin aina takaisin. En myöskään joutunut autojen ruhjomaksi tai muunlaisiin pientä poikaa uhkaaviin vaikeuksiin. Ehkäpä maailma silloin oli toisenlainen tai sitten rinnallani kuljettiin jo tuolloin. Mummuni opettamissa iltarukouksissa saattoi olla totuuden siemen jo tuolloin.
Tietämättäni juoksemiseni oli siis pikkupoikana jo kokemista. En siis erityisemmin pyrkinyt mihinkään. Toisaalta tärkeää oli juoksulenkin jälkeinen merkillisen hyvä olo. Oli nautinto suihkun jälkeen juoda makeaa mustaviinimarjamehua, syödä jotakin ja samalla lueskella vaikka sarjakuvia. Tietämättäni tykkäsin siis jo tuolloin lenkin jälkeisestä raukeasta lämpimästä mitääntekemättömyydestä.
Koska perheeni ei liiemmin innostunut juoksemisestani en tehnyt sitä mitenkään säännöllisesti. Juoksemisen halu kuitenkin säilyi koko ajan nuoruusvuosieni aikana. Tottakai tein samoja asioita kuin muutkin nuoret mutta aina silloin tällöin kävin lenkillä. Lenkille oli pakko päästä. Todellisuudessa en ajatellut tuolloin ihan noin. Elin tietämättäni osittain jo silloin kuten huvittaa eli tein niitä asioita mitkä tuottivat minulle iloa ja antoivat tyydytystä.
Muistan eräänäkin erittäin kylmänä joulunaikana pukeutuneeni keltaiseen pakkasessa rapisevaan tuulipukuun, surkeisiin ja halpoihin punaisiin menokas-merkkisiin lenkkitossuihini, villapipoon sekä tummppuihin ja lähteneeni illansuussa katuvalojen valaisemille tyhjille kaduille juoksemaan.
Asuimme tuolloin Mikkelissä ja muistan vieläkin elävästi kun juoksin jyrkkää Hiihtomäentietä alas hengitys höyryten yksinäisyydessä. Ikkunoissa paloivat valot ja tuskin ketään oli ulkona kylmässä. Kiersin lenkin joka ulottui Mikkelin keskustaan asti ja takaisin. Vaikka kotitalomme vierestä pääsi Urpolan hiihtoreiteille valitsin silti juoksulenkin. Tietämättäni olin jo tuolloin tehnyt valinnan joka tulisi kantamaan läpi elämäni.Vaikka nuorena harrastin ahkerasti muitakin liikuntalajeja muunmuassa hiihtoa, pyöräilyä, tennistä ja painoharjoittelun ohessa uimista niin rakkaus juoksemiseen voitti. Osaltaan kohtalokin johdatti. Perheemme hajottua juoksulenkit olivat mainioita tilaisuuksia olla yksin sekä paeta arjen murheita.
Myöhemmin aloin juosta säännöllisemmin pysyäkseni kunnossa ja pitääkseni painoni kurissa. Tuolloin vietin epäsäännöllistä elämää nuoruuden huumassa. Juoksu auttoi palautumaan ja antoi happea. Jossain vaiheessa tein kahta työtä yhtäaikaa eli juoksu toimi eräänlaisena jaksamisen varaventtiilinä.
Matkan varrella lenkit pitenivät ja osallistuin joihinkin paikallisiin hölkkätapahtumiin oikeastaan ihan omaksi ilokseni. Jossain vaiheessa joku kysyi mihin lenkeilläni tähtään ja oli helpompaa kertoa juoksevansa syksyistä hölkkää varten kuin ihan muuten vaan. Tämä kaikki tapahtui ikäänkuin vahingossa. Itse en suunnitellut tuolloin vielä mitään sen suurempaa.
Jossain vaiheessa äitini toisen miehen, Putkosen Ilkan, innoittamana aloin haaveilla maratonin juoksemisesta. Tämä sitten toteutuikin Varpaisjärven yömaratonilla. Olin myyty haasteeseen. Vuonna 1992 juoksinkin kolme maratonia juoksukilometrien ollessa noin 1000 vaiheilla koko vuonna. Tarkoitus oli jatkaa harrastamista ilman sen suurempia tavoitteita edelleen.
Vuoden 1993 kalenterissani on kuusi maratonkisaa yliviivattuna. Olin sairastanut toistuvia flunssatauteja ja Tammikuun 1993 harjoitusmäärä jäi 98 kilometriin. Menin lääkäriin näyttämään kehossani olevaa kyhmyä ja valittamaan väsymystä. Minut leikattiin Helmikuussa. Tikkien poisottamisen jälkeen juoksin irvistellen leikkaushaava särkien kolme lenkkiä, 2 km, 4 km ja 6 km kunnes minulle kerrottiin Maaliskuun 2. päivä että sairastan syöpää ja sen levinneisyysaste on viisi, epäily myös toisessa keuhkossa vatsanalueen imusolmukkeiden lisäksi. Juoksut oli siltäerää juostu, nyt oli kysymys elämästä tai kuolemasta.
Sairastettuani koko kesän saaden kemoterapiaa, sain vihdoin luvan juosta Elokuun 1993 lopussa. Ensimmäisen kolmen kilometrin lenkin tein kuitenkin vasta 6.9. Toholammin talvimaratonin juoksin sitten 26.3.1994. Oli siis kulunut 273 päivää siitä kun viimeinen sytostaattineula vedettiin käsivarrestani irti. Olin onnistunut !
Luonnollisestikin jatkoin juoksemista. Ensin vaiston ohjaamana kuntoutuakseni syöpähoitojen vaikutuksista ja sitten elämän nälän ajamana. Halusin parantaa. Halusin voittaa. Halusin palkintoja. Tietämättäni olin kuitenkin voittanut jo tärkeimmän. Tuota voittoa symbolisoi vaatimaton mitali Toholammin talvimaratonilta 1994. Tietämättään tuon mitalin antaja antoi minulle mitalin takaisinvoitetusta elämästä.
Täytän ensivuonna viisikymmentä. Takana on vimmainen kellon edellä juokseminen noissa monissa kisoissa aina maratonmatkaan saakka. Takana on myös omien rajojen mittaaminen eri ultrajuoksuissa aina kuuden päivän kisaan asti. Rajat on mitattu ja juoksusta on tullut elämäntapa.
Vaiston ohjaamana olen juossut kohta 60.000 muistiinmerkittyä kilometriä. Vaikka rajat on mitattu se ei tarkoita että ne olisivat lopulliset. Aina voi parantaa. Aina voi mennä pidemmälle. Olen edelleen se utelias pikkupoika vaikka tuulipuku ei enää kahise ja kengät ovat huippuluokkaa.
Tuloksia voi parantaa vain tiettyyn rajaan asti. Kamppailusta vanhenemista vastaan ei toistaiseksi ole palkittu ykköspalkinnolla ketään. Sensijaan aina voi yrittää olla parempi ihminen. Siitä ei itselle palkintoa tarvitse saada. Riittää kun tekee sillointällöin jonkun muun onnelliseksi yrittäessään jakaa ainutkertaista positiivisuutta - ainutkertaista elämää. Päivääkään en antaisi pois, sillä niin hieno juttu elämä on kun sen oikein osaa oivaltaa.
KOSKAAN EI SAA LUOVUTTAA, PITÄÄ VAAN ANTAA VÄLILLÄ VÄHÄN PERIKSI
VIIKKO 46.
Ma - Lepo
Ti - osittain poluilla 18,5 km - 2.02
Ke - illalla myöhään 10 km - 1.02
To - aamupäivällä tiellä 19,5 km - 2.04
Pe - 18 km josta 2 km ryteikköä ja suota - 2.14
La - 20 km josta puolet asvaltilla - 2.11
Su - 14 km tiellä 1.24; myrskytuuli
yhteensä 100 km eli 10 tuntia ja 57 minuuttia
Viikon alkupuolella kärsin edellisenviikon leirin väsymyksestä ja henkisen keskittymisen hajoamisesta.
Keskittyminen hajosi työhöni liittyvissä käsittämättömissä virka-asioissa. Ihmeiden aika ei ole ohi ajovuorovelvoitetta toteutettaessa näin taantumankaan aikana eikä vastineita organisaatiolle käsittämättömiin kyselyihin laatiessa.
Loppuviikosta tilanne normalisoitui ja sain positiivisuuden takaisin. Viime vuonna tähän aikaan takana oli 3426 km. Nyt 4082 km. Mitään erikoista järkisyytä harjoitusmäärän nostamiselle ei juuri nyt vielä ole.
Viikolla luettua :
-A.E. Järvinen, Viimeinen kesä (Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella)
-Salme Saure, Elämän korkea hetki (Mietteitä)
-Raamatusta : Johanneksen Evankeliumi.
Rituaali.
VastaaPoistaJouluaattoon hiljentyminen. Pitkä lenkki yksin joskus jopa 28 c pakkasessa, sen jälkeen joulu sauna pitemmällä kaavalla jne.... nautinnollista!