TUULETUSTA

Suomalaiset ovat huonoja kuuntelemaan julistuksia. Jos joku tulee ovelle kelloa soittamaan ja alkaa esittää asiaa, etenkin elämänarvoista tai elämäntavoista joita ei koe omiksi, on vastaanotto usein tyly. Syntyy pattitilanne jossa julistaja jää paukahtavan oven toiselle puolelle ja toiselle puolelle jää vihainen häirityksi tullut.
Säälittävää on että perkeleiden kaikuessa saattaa eteisen peilistä näkyä isojen ongelmien kanssa painiva ihmispolo. On monenmoista stressiä, vaikkapa liiasta työstä tai elämäntapojen aiheuttamaa terveyshuolta tai epätasapainoa kaikesta yhteensä joka sotkee vielä ihmissuhteetkin. Ja silti sieltä eteisestä usein kuuluu huuto että hanki elämä. Unohdetaan että ei ole hankittavissa. Saatu sensijaan on. Ja vain yksi. Ainutkertainenkin.
Elämänvalinnat ovat tiukassa. Paitsi että puuttuu rohkeutta astua ensimmäinen askel puuttuu myös seikkailunhalua. Arjen tasainen näivettävä tavanomaisuus vie mielikuvituksen.
Suomessa on yksi seikkailujuoksijaksi virallisesti tunnustautuva henkilö. Kiertäessään luennoimassa yrityksissä hän kertoo usein törmäävänsä mutku ja sitku asenteisiin. Kovasti halutaan muuutosta elämään mutta päätöstä ei synny. Ei uskalleta valita toisin.
Toisinvalitsijoita usein kritisoidaan. Itsekkyydestä. Kadehditaan oikein perusteellisesti ja suomalaiskansallisesti. "Toikin tossa vaan juoksee päivästä toiseen, menis töihin tai tekis jotain järkevää." Ei ulotuta ymmärtämään. Ei nähdä metsää puilta.
Pahinta on kun toisinvalitsijat kritisoivat toisiaan. Osa ultrajuoksijoistakaan ei arvosta seikkailujuoksijan saavutuksia. Ajatellaan että kun mies tarpoo päivän hiekassa tai lumessa niin hän on jotenkin vähemmän "kovempi" kun huolto on pystyttänyt teltan valmiiksi ja soppaa on heti tarjolla. Pitäisi siis itse hoitaa koko homma ? 
Unohdetaan kuitenkin että goretexien alla juoksija on yksin omien voimiensa kanssa. Yksin omin voimin on juostava kuitenkin. En näe suurtakaan eroa jos minulle kulta (Kirsi) työntää patukkaa (energia) käteen kesken kuuden päivän juoksun huoltoalueella. Tämä piti nyt kirjoittaa näin koska muuten Jarla piirtää tästä jotain ihan muuta. Kovuutta siis ei mielestäni kannata mitata näin - jos ollenkaan.
Eli unohdetaan että kaikkein kovin on se joka on lempein muille mutta kovin itselleen. Netissä on helppo luvata koneen ääressä. Päätetään juosta se ja se siinä ja siinä ajassa tai otetaan utopistinen kilometritavoite. Sitten kun on näytön paikka ei olla edes paikalla. Tietenkään ei nöyrrytä edes selittelemään miksi nyt ei onnistunut. Unohdetaan että mitä nettiin kirjoitetaan se säilyy.
Siirryttäessä maratonin kautta ultrajuoksuun haasteet kasvavat. Työnteon määrä kasvaa ja harjoitteluun alkaa palamaan mittava määrä aikaa. Kun ultrajuoksuja edelleen pidennetään monipäiväisiksi ollaankin yllättäen muidenkin kuin fyysisten asioiden kanssa tekemisissä. Loppuu kantti. Henkinen kestävyys katkeaa. Lupauksia on vaikea pitää.
Olen usein kirjoittanut henkisistä ominaisuuksista. Kyvystä sulkea mieli hiljaiseksi kesken rasituksen. Juosta ulos itsestään ja yli rajojensa. Kääntymisestä itseen ja voiman etsimisestä. Jumalakin on mainittu. Uskosta on puhuttu ja sitä puntaroitu. On myös puhuttu juoksun palosta.
Uskoa on monenlaista mutta yhteinen asia on että harvoin minkäänlainen usko on ostettavissa. Harjoittelun kautta voi saada itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Harjoittelun kestäessä uskoa koetellaan. Tulee mutkia matkaan ja itseluottamus rakoilee. Aina ei lempeydellä pääse eteenpäin. Vastauksia matkan varrelta ei tavoita. Rinnallakulkija karkaa mutta perusta pysyy.
Siispä siellä on muutakin minun mielessäni. Lempeyden lisäksi musta nurkka. Täydellinen mustavalkoisuus. Täydellinen periksiantamattomuus. "Ei veltoille osasto." Tämä osasto on harvoin käytössä. Olen useissa yhteyksissä todennut että perkeleillä ei pitkälle päästä. Asenteella kylläkin sillointällöin. Ainakin hetken matkaa.
Oikeammin tämä on perintöä vaarilta. Sotaveteraanin perintö. Preussilainen kuri ja valtava halu yrittää. En hyväksy lainkaan "ei kiinnosta asennetta". Jos ei kiinnosta niin ei sitten kuulu minulle. Kolmannessa polvessa toimeentulotukea saavat eivät saa ymmärrystä minulta. Tukea kylläkin mutta ensin pitää löytyä itsekuria.  Pitää siis olla halu yrittää. Halu selviytyä elämästä. Ja ihan itse !
Työssäni kohtaan yhteiskunnan eri kerroksia tilanteessa jos toisessakin. Säälittävin on perusnegatiivinen ulkopuolinen joka marketin edustalla tulee selittämään että taksia ei saa siihen pysäyttää - samalla kun nousen autosta auttamaan vaikeasti liikuntavammaista ulos. Tämä väärinvalinnut perusnegatiivinen ei useinkaan malta katsoa miksi taksi siihen pysähtyi vaan säntää heti paikalle kommentoimaan. Tietenkään hänessä ei ole nöyryyttä myöntää erehtyneensä. Yritän olla kohtelias ja kärsivällinen mutta asiakkaan päivä menee usein kyyneliin asti pilalle näissä tilanteissa. Perusnegatiivisen väärinvalinneen päivä sensijaan jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Katkeruuttaan väärinvalintoihin on siis turha purkaa muihin. On myönnettävä olleensa väärässä elämässä ja koitettava uusiutua. Tästä uusiutumisesta minulla on kaksi mainiota esimerkkiä. Molempien blogit löytyvät blogiluettelostani. Onni ja Marko ovat molemmat lupaavia juoksijoita. Molemmilta löytyy kykyä kuunnella ja analysoida. Molemmilta löytyy kykyä keskittyä hetkeen. Ja molemmilta löytyy varmasti tarpeentullen kykyä kurittaa itseään harjoituksissa menestyäkseen.
Verenkierto pelaa siis molemmilla ilman sinisiä pillereitä.  Molemmat haluavat voida yhä paremmin mutta eivät hamua hyvää oloa purkista vaan tekevät sen itse - juosten ja halliten elämänsä. Tämä ei vielä kuitenkaan riitä. Tarvitaan kykyä nöyrtyä mittaamaan omat voimansa rehellisesti. Tätä molemmat harjoittelevat vielä. Ja hyvä niin. Jatkuvuus on. Ja samalla esimerkki muille.
Seikkailujuoksija kertoo blogissaan juoksevansa kovaa kaksi tuntia 2x kilometriä. Ei siis kerro menikö 21 vai 25 kilometriä. Salamyhkäisyys myy ehkä hieman paremmin. Toisaalta vanhat tulokset ovat netissä. Taso on siis löydettävissä numeroin kuitenkin.
Entäpä muu. Kysyy valtavia henkisiä voimavaroja juosta lumessa tai hiekassa päivätolkulla. Perillä ei odota palkintopalli eikä ajalla mitattu kansainvälinen arvostus. Joku lukee seikkailujuoksijan juoseen xxxx km. Ymmärtämättä lainkaan kuinka pitkä matka on - juosta. Ja kuinka monta peräkkäistä päivää piti keskittyä hetkeen ja vain siihen.
Tärkein on kuitenkin sekä minun että seikkailujuoksijan toisinvalinnat. Olemme molemmat ymmärtäneet mikä elämässä on kiinnostavaa - molemmat siis tahollamme. En ole seikkailujuoksijaa koskaan tavannut mutta ehkä pitäisi. Kutsua vaikka lenkille. Siinä voisi vaikka yhdessä julistaa positiivisuutta. Ja että kehuminenkin meitä joskus hivelee mutta se ei lainkaan riitä liikuttavaksi voimaksi päiväkausien tarpomiseen. Ei sitten alkuunkaan.
Elämässä on siis lukuisia muita arvoja kuin menestyminen kilpailussa tai taloudelliset ja niillä päteminen. On totta että jos on nostanut omat henkilökohtaiset kulunsa pilviin on pakko tehdä valtava määrä työtä maksaakseen ne. On kuitenkin oma valinta päällystääkö polkunsa marmorilla ja kutsuu vieraita ihailemaan sitä. Vieraiden lähdettyä jää yksin tyhjyyteen. Marmori ei mielentasapainoa itsessään tuo. Eikä menestys.
Yhteiskunnan arvot ovat aina omia arvojamme. Arvot muuttuvat vain valitsemalla toisin. Jos koet arvot ympärilläsi vääriksi valitse toisin. Ota rohkea askel ja muuta elämäsi suunta. Elä uusilla arvoillasi ja valinnoillasi rikasta elämää ja julista esimerkilläsi ne toisille. Ehkäpä saat muut ympärilläsi ajattelemaan, avaamaan ovensa ja tuulettamaan elämänsä.

Seikkailujuoksija 

VIIKON 27. HARJOITUKSET

Ma- aamulla varhain 10 km - 1.15
Ti- illalla myöhään 18 km - 1.54, teknistä polkuakin
Ke- iltapäivällä 8 km kevyesti; liian vähän nukkuneena - 54 min. 
To- päivällä 15 km - 1.42
Pe- 30 km - 3.15, osittain kaatosateesta nauttien
La- 14,5 km - 1.40, raskaassa maastossa ja poluilla. Erittäin hyväntuntuista juoksua.
Su- aamupäivällä 11,5 km tasaista tiellä - 1.09

yhteensä  107 km - 11 tuntia ja 53 minuuttia

Viikon harjoittelu tehtiin leipätyön ohessa - siitä merkilliseltä näyttävä rytmitys. Mukavaa elää taas päivittäisen juoksemisen kanssa.
Ensimmäinen viikko toi mukanaan kaksi yllätystä. Ensinnäkin olen lähtötasoltani nyt hämmästyttävän hyvässä peruskunnossa vaikka luulin muuta vielä kolme viikkoa sitten. Viikon kilometrit tulivat todella helposti. 
Toiseksi teknisillä vaihtelevilla poluilla kun syke pysyy jatkuvasti melko korkealla onkin jotenkin ahdistavaa huohottaa menemään. Eli paljon on vielä tekemistä tässä osastossa.
Sitäpaitsi metsässä on mukavaa - siellä on jo kanttarellejakin.


Kuunnelkaapa - notta perskeles !