maanantai 11. helmikuuta 2013

RIISUTTU JUOKSIJA

Katkesin lauantain harjoituslenkkini viimeisellä tunnilla täysin. Jouduin ottamaan käyttöön todellisen ultrajuoksuaskeleen ja kaivamaan itsestäni henkisen peräänantamattomuuden käyttöön. Tämä on harvinaista - yleensä tarvitsen tätä vain kilpailuissa. Lumisateessa yksin lähes loppuunajettuna ja juomavyön mehupullot jo tyhjentäneenä oli ajatukseni kuitenkin poikkeuksellisen kirkas. Mietin allaolevaa lausetta, jonka ystäväni minulle kirjeessään kirjoitti :

""Ultrajuoksun ja koko ihmiselämän "juoksun" perustus löytyy vain tarpeeksi paljon karsimalla ja pelkistämällä; mitä jää jäljelle, kun kaikki omat voimat on riisuttu pois ?""

Harjoittelu talven sydämessä on raskasta. Päivästä toiseen melko suurten harjoitusmäärien eteen nöyrtyminen kysyy hyvän fysiikan lisäksi myös henkistä kestävyyttä. Henkinen kestävyys ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii rinnalleen uskoa elämään ja tulevaisuuteen.
Minua on aina viehättänyt ajatus turhan pois karsimisesta elämästä. Ihmisen elämällä on syvempikin merkitys kuin pelkkä päivittäinen raadanta ennätysten eteen. Osa meistä ihmisistä elää elämää vailla tarkoitusta. Itse en missään tapauksessa väitä osaavani vastata tyhjentävästi kysymykseen : "Miksi elän ?", mutta aion ottaa siitä parhaani mukaan selvän. Tähän turhan karsiminen on paras keino.
Ultrajuoksuharjoittelun koventuessa turhaa jää väkisinkin pois, koska aika ei riitä. Toisaalta väsyneenä ei jaksa keskittyä kuin olennaiseen. Läheisiin ihmisiin ja valoon elämässä. Tämä on puhdistavaa ja värit päivässä syvenevät - jopa valkoisten hankienkin keskellä.
Mitä sitten jää jäljelle kun kaikki omat voimat on riisuttu pois ? Mikä on perustus ihmisen elämälle ? Mitä sitten kun ennätykset on tehty eikä niitä voi enää parantaa ? Minne matka jatkuu ?
Muutama vuosi sitten kun olin Nivalassa lenkillä Onnin kanssa hän kysyi miten kuvaisin niitä hetkiä kun esimerkiksi kilpailussa tai lenkillä tuntuu siltä, että ei jaksa enää yhtään - voimat loppuvat täysin. Kerroin silloin avaavani aina ikäänkuin uuden oven. Kyse on uskalluksesta avata ovi. Olisi paljon helpompaa istua alas ja luovuttaa. Antaa olla. 
Mutta uteliaisuus ja rohkeus kannustavat riisutun juoksijan avaamaan oven ja kurkistamaan mitä siellä on. Ja matka jatkuu. Myös harjoituksissa näin sydäntalven raskaimpina aikoina. Päivästä päivään elämässä.

"Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen." (Ilm. 3:20)

VIIKON 6. HARJOITTELUNI

Ma- Lepo / Metsätyöt 4 tuntia kevyt
Ti- Lepo / 6 km kävelyä Kirsin kanssa
Ke- ap. helppo 20 km - 2.10
To- liukas ja mäkinen reitti 20 km - 2.15
Pe- päivällä 13 km - 1.18
      ilta 9 km jossa 1 km vedot osittain ylämäkeen: 4.46 / 4.40 / 4.33 / 4.43 / 4.46, palautus
     hölkkää 3 min., otsavalo, lumisade ja nastat
La- ip. 26 km - 3.04, aivan poikki - periksiantamattomuus
Su- ilta 12 km - 1.19, kohtuullista lumisateessa

yhteensä 100 km - tasan 11 tuntia juoksua

Viikolla lukemani kirjat :

Rosa Liksom; hytti nro 6
Kalevi Lehtinen; Sinulle







1 kommentti:

  1. Kiitoksia taas viisaista sanoista, näitä täytyy miettiä itsekin silloin kun tekee pahaa ja tuntuu ettei enää askeltakaan. Omat lähestymiseni tuohon tilaan on tosin otettu usein vauhtilenkeillä, jolloin matka kotiin ei enää ole pitkä, mutta pätenee nämä sanat tällaiselle maratoonarillekin. Samalla itse koen hienoimmatkin kokemukset usein pitkällä vauhtilenkillä, kun tavallaan tuntuu, että muutun matkustajaksi omassa kehossa, voitan pahan olon ja pystyn kääntämään sen nautinnoksi. Ehkä sekin on samantyyppinen oven avaus, avain on vain hieman erilainen. Avaimet, niitä on niin erilaisia, on vain löydettävä ovet mihin ne sopivat. Jatkan etsimistäni, kuten varmasti sinäkin, osa on jo löydetty, monta on vielä löytämättä.

    VastaaPoista