HEI AUTOILIJAT !

Hei kaikki lenkeilläni vastaantulleet autoilijat ! Kunpa tietäisitte kuinka paljon teitä kaipaan !  Jos tietäisitte niin varmasti pysähtyisitte ja syventäisitte suhdettamme.
Etenkin te, jotka tulette pimeällä vastaan. Näette kaukaa, että sieltä se taas tulla jolkuttaa - mystinen ultrajuoksija. Palaa valo päässä ja yllä on heijastinliivi,  lenkkikengistäkin heijastinnauha vilkkuu - eli oikein kerjää huomiotanne.
Ja mitä te teette ? Räpsyttelette valoja puolikkailta pitkille. Tai annatte koko arsenaalin vaan palaa täysillä. On pitkää ja lyhyttä valoa, lisänä vielä sumuvaloa. Nolostuneena yhtäkkisestä huomiosta painan pääni ja varjostan häpeillen kasvojani kädelläni. 
Toivoisin kainosti vielä, että jos teillä on autossa taskulamppu tai muuta hakuvaloa niin osoittaisitte lisäksi niillä minua vielä naamaan. Ainakin silloin näkisitte iloisen hymyni kohtaamisemme riemusta.
Ja kun olette minut ohittaneet niin tietäisittepä miten teitä kaipaan yksinäisyydessäni. Täydellisessä pimeydessä tähdet ja valopallot tanssivat silmissäni pitkään vielä mentyänne. Lähes sokeana onnesta horjun eteenpäin pimeydessäni johon te vain hetkellisesti toitte valoa.
Kaipuuni syvenee myös räntäkelillä ja vesisateella. Jopa päivänvalossakin uskallan teitä etsiä. Kohtaatte minut lopulta ja tylysti vain ohitatte läheltä nähdäksenne komean askeleeni. Samalla osutte kohdallani olleeseen sohjolammikkoon. Kastelette oikean kenkäni ja puolet housuistani. Onneksi kolmentunnin lenkistäni on enää kaksi tuntia jäljellä. Voi kuinka nautinkaan litisevästä sukastani tulevan kahdenkymmenen kilometrin aikana.
Ja housuni ! Olen siis säädyllinen mieshenkilö enkä kerro teille kummassa puntissa Se oli. Eli kastuiko Se. Todennäköisesti oli kireämpää housua alla niin Se oli keskellä. Nimittäin jos Se kastuu niin Se jäätyy. No sulaahan Se sitten parintunnin päästä. Aiheutatte siis tietämättänne väristyksiä.
Juoksen eteenpäin. Nyt teistä valikoituvat esiin vain parhaat. Tullaan nimittäin suojatielle. Katsotte ja näette kun lähestyn. Arvioitte kuntoni ja päätätte, että tarvitsen lisämetrejä. Eli ajatte suoraan eteeni ! Kiitos ! Nyt joudun kiertämään autonne takakautta, olettehan siinä nätisti keskellä suojatieraidoitusta ettekä muka ole huomaavinannekaan.
Kesäisin romanssimme syvenee. Ne teistä,  jotka rohkenette lähennellä minua hiekkatiellä tosissaan ja vauhdilla - sulkeutukaa suosiooni ! Pölypilvi ympäröi yhteisen hetkemme. Kivet sinkoilevat ja olen tukahtua onnesta.
Osassa teistä on todella vastustamatonta imua. Silloin huristatte ohitseni raskaalla kalustolla. Ja aivan kyynärpääni vierestä. Suloinen tuoksunne jää pyörimään pääni sisään kunhan säilytän vaan tasapainoni. Viette siis melkein jalat altani. Aah. Ja usein kahdesti peräkkäin, toinen kerta tulee perävaunusta.
Parhaat teistä jättävät muistoja taakseen. Lavalta pressun alta tai ilman pressua päälleni sataa kaikkea mahdollista. Lannasta metallinpalasiin. Voitte olla varmoja, että talletan nämä muistot - osittain ihoni alle.
Osa  teistä syyllistyy jopa flirttailuun työaikana.  Tullaan lumiaura tai puhdistusharja nokalla suoraan syliin. Itse katson haikeana teitä ja vuoroin metrin penkkaa tai ojaa. Hyppään sitten alta pois ja te vaan jatkatte minua huomaamatta. Jään yksin jälleen vaikka olitte käteni ulottuvilla. Pöllyävä lumi viilentää tunteitani.
Voi kuinka teitä kaikkia kaipaankaan. Vuodesta toiseen. Ja minä kun vaatisin vain vähän huomiota. Mitäs jos joskus pysähtyisitte ? Juteltaisiin edes. 
Tai sitten kiertäisitte reilusti kaukaa ja puolivaloilla etten turhaan loisi odotuksia suhteestamme.
---
VIIKON 1. HARJOITTELU

Ma- aamu 8 km - 51. min. ilta 10 km - 1.06
Ti- hirveässä sohjossa liukastellen 24 km - 2.46
Ke- nastoilla 17 km - 2.04, lenkki sisälsi yht. 4 km vetoja umpihangessa ylämäkeen ja metsässä.
To- 10 km - 1.04
Pe- Lepo - sairas ja voimaton olo, kurkkukipua
La- Lepo - sairas - päänsärkyä, silti päivällä kävelyä 6 km auringossa
Su- Lepo

yhteensä      69 km - 6 tuntia - 3 lepopäivää joista 2 sairaana

Sairastelu pilasi (?) hyvän viikon. Toisaalta jo joulukuun loppupuolella on ollut havaittavissa lievää "astevaihtelua". Eli merkillistä väsymystä palautumisen silti toimiessa normaalisti.  Eli odottelinkin tätä.
Keskiviikon 17 kilometriä edustaa harjoittelussani äärimmäisyyttä - happo vedoissa umpilumessa tuli jo korvista. Tyypillinen tahto-voimaharjoitus.
Harjoittelu jatkunee tunnustellen jo maanantaina koska kuumetta ei ole ollut.
----


Moni lukijoistani, joka ei minua läheisemmin tunne, saattaa ihmetellä seuraavia rivejäni. Miksi ihmeessä en kirjoita tätä seuraavaa varsinaiseksi postaukseksi, oman otsikkonsa alle ? Syykin on selvä, se on vain yksi asia elämässäni.

En kuulu niihin juoksijoihin, jotka uskovat ns. henkilökohtaisen kilometrimäärän täyttymiseen. Eli jos elämässä on juostu tietty määrä kilometrejä se riittää. Tämän henkiökohtaisen rajan piirryttyä näkyviin juoksu siis loppuu. Alkaa riittämään. On jo koettu. Ei enää. Ei irtoa enää.
Sensijaan kuulun niihin harvoihin ultrajuoksijoihin, jotka haluavat antaa kehonsa välillä toipua jatkuvien suurten harjoitusmäärien rasituksista. Itselleni on aivan selvää, että vuoden 2014 loppupuoliskolla otan etäisyyttä niinsanottuun päivittäiseen juoksemiseen. Tuolloin olen toivottavasti toteuttanut kaksi unelmaani joista toinen on juuri toukokuun Unkarin kuuden päivän juoksu. Toinen unelma taas on jotain aivan muuta. Siitä kerron tässä blogissa tänä syksynä.

Arvostan lukijani korkealle. Siksipä en koskaan kirjoita mitään "tuosta vaan". Tekstini ei ole loputtomasti hiottua ja muokattua - ajatus ja halu rehellisesti kuvata aiheita sensijaan on aina mukana. Joskus mennään aivan sillä rajalla jonka jälkeen koen olevani kyvytön ilmaisemaan itseäni ymmärrettävästi. Sielun syvimpiä tuntoja on mahdoton pukea sanoiksi. Silti yritän parhaani.

Olen harjoitellut paljon jo kaksikymmentä vuotta. Erittäin paljon 7.2.2011 jälkeen. Tuo päivä on äitini kuolinpäivä. En ole juossut koskaan pakoon - pikemminkin päinvastoin. Olen saavuttanut kilometrilukemia joista en ole osannut uneksiakaan. Olen myös saavuttanut täysin uusia kokemuksia ja etenkin henkisiä tiloja. Olen oppinut itsestäni valtavasti laittamalla itseni kokonaan likoon. Ajoittain olen antanut juoksulle kaiken. Kaiken paitsi itseäni.
Jos maailmaa yritetään tarkastella kolmiulotteisesti niin silloin olen todella kyennyt juoksemaan itseni aina välillä "sinne jonnekin". Olen mielestäni saavuttanut jopa useasti tilanteen, että lenkiltä on tultava pois. On siis ollut pakko rajoittaa. Tietoisena liian pitkälle menemisestä.
Juuri näistä syistä olen asettanut itselleni rajan vuoteen 2014. Jos joku nyt ajattelee, että takkini on tyhjä fyysisesti ja henkisesti, on hän täysin väärässä. Kyse on mielestäni henkisen tasapainon saavuttamisesta. Omien rajojen katsomisesta taaksepäin myös rajan jälkeen. Kyvystä palata rajan takaa takaisin. Sillä onni on sittenkin lähempänä kuin luullaankaan.