sunnuntai 25. marraskuuta 2012

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI OSA 7. ENSIMMÄINEN KERTA

ENSIMMÄINEN KERTA

Makaan syöpäosaston sängyssä selälläni. Luvattu peti. Katossa on pitkiä loisteputkilamppuja. Lampun takana on peiliheijastin ja ritilän läpi näen itseni osin ikäänkuin ruutuina. Mieleeni juolahtaa, että missäköhän ruudussa on eniten syöpää.

Olen yksin ikkunapaikalla, kaksi muuta sänkyä on tyhjänä. Tapasin hetki sitten professorin vastaanotolla. Pienikokoinen tumma nainen, kädenpuristus tiukka. Istuin alas ja kuuntelin. Sain kuulla taudistani ja sen levinneisyydestä. Sain kuulla hoito-ohjelman yksityiskohdat. Annettiin ymmärtää, että on toivoa mutta tulee olemaan rankkaa. Tukka lähtee ja oksettaa. Voimat heikkenevät.
Hän lukee minua kuin avointa kirjaa. Hän edellyttää, että kestän kuudesta kahdeksaan viikon hoitojaksoa. Haaste on annettu. Sota on alkanut. Minulta vaaditaan. Palkintona elämä. Kävelen täynnä adrenaliinia takaisin huoneeseeni. Jumalauta tulkaa jonossa. Silti pelkään kuollakseni.

Mies makaa lavitsalla. Korsun katosta hirsien välistä tippuu vettä. Joku yskii, kahinaa ja unista nyyhkytystä. Mies nousee ja menee kamiinalle. Heittää pilkkeen pesään ja istahtaa pöllille. Hamuaa vettä ampäristä. On hiljaista. Niin hiljaista kuin etulinjassa voi olla.
Varpaita särkee. Paleltumia. Ei uskalla olla ilman saappaita. Jos tulee hälytys ei ehdi. Vanja on lähellä. Lohkolle on annettu tehtävä : Viimeiseen mieheen. Ei peräännytä. Isänmaata on puolustettava. Palkintona elämä tai kuolema.
Seuraavaksi on vartion vaihto. Olisi hänen vuoronsa. Kypärä alhaalla. Periskoopin kapeasta tähystimestä näkyy välimaasto. Kuolleita jäätyneitä hevosia. Keskitysten runtelema metsä kaatuneena. Ihmisiä kaatuneena. Ihmisiä jäätyneenä. Pakkasessa ihoa pistelevä kuumeinen jännitys.
Äkkiä kello soi. Huudetaan hälytystä. Alkaa kuumeinen tohina. Tulkaa jonossa - ajattelee mies juostessaan ulos kylmyyteen. Kyyristyessään asemaan hän ehtii tuntea pelon. Ammunta alkaa.

Hätkähdän rajusti, huoneen ovi kolahtaa äkisti auki ja sisään purjehtii nuori naislääkäri. Käsipäivää sanoessani tavaan rintakilvestä kuuluisan Tamperelaisen makkaranvalmistajasuvun nimen.
Minua puistattaa. Ei se makkara vaan kanyyli jonka lääkäri työntää käsivarteeni. Teflonkärkisen neulan kautta sytostaatti tiputetaan sisääni. Elämäni ensimmäinen kanyyli, kivutta ja taiten pistetty. Hanaan yhdistetään letku, josta elämäni ensimmäinen pullo solumyrkkyä yhdessä suolaliuoksen kanssa lähtee tekemään tehtäväänsä sisälleni. Tappamaan syöpää ja osin myös minua.
Makaan siinä tunnin alan aavistaa mihin ollaan ajelulla. Suussani maistuu outo metalli ja moniin rasituksiin tottunut juoksijan sydän lyö oudon tiheästi. Kuusi tuntia ja kolme erilaista pullollista lääkettä myöhemmin on ensimmäinen päivä ohitse. Olo on kuin huonossa humalassa. Outo oksettavuuden tunne ryömii rinnassani ja mahaa kääntää. Niin sanotuista hyvinvointilääkkeistä huolimatta suhiseva olo jatkuu. Olen saanut myös kortisonia ja olen nestettä täynnä - tai ainakin siltä tuntuu, kusettaa jatkuvasti.
Väkisinsyödyn iltapalan jälkeen saan oivalluksen : ulos, happea ja raitista ilmaa. Ulkovaatteet ovat huoneen kaapissa. Puen ulkoilutakin ja toppahousut suoraan sairaalapuvun päälle. Kanyyli tarttuu hihansuuhun ja vääntyy. Tähdet tanssivat silmissäni ja pyörryttää kun solmin lenkkarien nauhoja. Irvistelen ja saan huomiota mennessäni hoitajien lasikon ohi.
-Mihin sinä menet ?
-Ajattelin kävellä ulkona pikkasen ... jos sopii?
-Tottakai, soita osaston ovisummeria alhaalta niin avataan täältä.
-Kiitti.
Kävelen käytävää horjuen ja katson taakseni. Hoitaja hymyilee ja pudistaa päätään.
Mulkoilen hissinovea vihamielisesti ja kävelen raput alas ala-aulaan. Pääovesta ulos ja vastassani on maaliskuinen talvi-ilta. 
Koululaiset ovat täällä Hämeessä palanneet juuri hiihtolomalta ja minäkin olisin nyt kotona toipumassa ensimmäisen lomanjälkeisen työpäivän ankarista rasituksista. Olisin siis jos...
Äkkiä mieleni valtaa tympäännys. Miksi helvetissä juuri minulle piti käydä näin. Tuolla hetkellä lumisella sairaalan pihalla tajuan, että kysymykseen ei koskaan löytyisi vastausta. Tähtien tuikkiessa pakkastaivaalla tajuan rakastavani elämää yli kaiken.
Lähden kulkemaan hitaasti puistoon. Ilman päämäärää. Yksin.

Pasi Koskinen; Kolme kivestä


VIIKON 47. HARJOITTELU

Ma - ilta 20 km tiellä - 2.00
Ti- ilta 22 km tie ja polku - 2.28
Ke- iltapäivä 29 km mäkinen tie - 3.11
To- aamu tunti kävelyä (6 km) - iltapäivä tiellä 10 km - 1.03
Pe- ilta 12 km tiellä - 1.17
La- Lepo
Su- illalla myöhään 8 km - 48 min.

yhteensä 101 km - 10 tuntia ja 47 minuuttia

Tehty puhuu puolestaan. Tasapainossa.

KEIKALLA

Allekirjoittanut seurueineen osallistui Seinäjoen Rytmikorjaamolla 25.11. allaolevaan erittäin kovaan lava-aktiin. Menkää keikalle joskus - hyvät on basarit ja meininki muutenkin.

ps. Kiitos vielä Make !
ps.2. Kiitokset Hannu Huilla / Törnävän Pallo; off-season camping paikasta.



 

1 kommentti: