OSASTO
Ovessa lukee 23B. Rautainen ovi paksulla panssarilasilla. Olen kävellyt aulasta rappuset ylös. Tehnyt samalla päätöksen, että en käytä hissiä sairaalassa. En vaikka henki menisi. Tartun nihkeään, mustaan bakeliittikahvaan - raskas avattava.
Ovi sulkeutuu kaamealla kolahduksella ja haistan erikoisen hiukan metallisen pistävän hajun. Myöhemmin ymmärsin mistä haju tuli. Tuolloin haisin itsekin samalta. Kemoterapiaa. Aineet, joita ihmisten suoniin tiputettiin eivät todellakaan tuoksuneet taivaallisilta. Taivaaseen niillä tosin pääsi helposti. Tai helvettiin - kuka tietää.
Kuljen pitkää käytävää, jonka oikealla sivustalla olevista ikkunoista näkee sairaalan pihaan. Kevättalvi siellä kimmeltää havupuiden oksilla. Aurinko oikein leikkii kilpaa pakkasen kanssa. Ensimmäiset kevään uuden elämän merkit näkyvät selvästi jos osaa katsoa.
Katselen kuitenkin vastaantulevaa kalpeaa hahmoa. Punainen sairaalan yöpuku roikkuu naisen yllä. Ruskeat sandaalit pitävät laahustavaa ääntä. Tippapullotelinettä työntävässä kädessä ruskeanpunaiset suonet kuultavat ihon läpi. Kuin sähköjohdot ne häviävät löysään hihaan. Nainen hymyilee. Hänellä ei ole lainkaan hiuksia. Toisen rinnan kohdalla puvun alla ei ole mitään. Hymyilen vaisusti takaisin ja ohitamme toisemme. Käteni hipaisee kupeessani paranevan leikkausarven kohtaa. Tippapullotelineen pyörät rämisevät takanani. Pala kurkussani kasvaa.
Saavun hoitajien lasikolle. Koputan avoimen oven ovenpieleen. Työtuolissa oleva tumma hoitaja kääntyy. Luen rinnan kyltistä : osastonhoitaja...
-Päivää, käskettiin ilmottautua täällä.
-Päivää, mikäs nimi ?
-Koskinen
Osatonhoitaja rykii nyrkkiinsä. Tupakkayskää. Selkeästi. Katson viereiseen huoneeseen, jossa palmikkopäinen valkotakki lukee pöydän ääressä paperinivaskaa puhuen samalla puhelimeen ja näyttäen samalla jotain käsimerkkiä jollekin samassa huoneessa olevalle jota en ovelta näe.
-Oletkos käynyt jo verikokeessa tänään täällä?
Hätkähdän ja tajuan, että osastonhoitaja on jo tovin tarkkaillut minua.
-E-en-en ole.
No mene sitten. Labra on kerrosta alempana. Sanot vaan siellä nimes ja että olet osastolle tulossa. Kyllä ne tietää. Tulet sitten tänne niin katotaan sulle peti. Tervetuloa.
Tartun typertyneenä ojennettuun käteen ja samalla minun on kummallisen rauhallinen olla. Aivan kun olisi kotiin tullut.
Kävelen alas rappusia seuraavaan kerrokseen ohi kahvion. Laboratorio. Otan jonotusnumeron ja istun alas. Odotusaula on täynnä.
Minulta on leikattu kasvain. Se ei vielä kokeiden mukaan riittänyt. Syöpä on levinnyt. En tiedä mitä on tulossa. En osaa odottaa mitään. Torjuntaa. En saa ajatuksesta kiinni.
Mies makaa juoksuhaudassa valmiina ampumaan. Sataa. Kura valuu kaulukselle. Mitään ei näy. Jostain kaukaa kuuluu hajanaisia laukauksia.
Mies valjastaa ajatuksissaan ruskeaa suomenhevosta. On kesä. Heinä tuoksuu. Kärryssä on seipäitä. Hevonen askeltaa laiskasti peltotietä. Kärryt huojuvat. Kappas, talkooväki on kokoontunut kahville. Minullekin on varmaan...
-Koskinen saatana! Ampukaa. Ryssä tulee. Mies hätkähtää. Liikkuvat taakse. Ratataa... Hyökkäys. Ujeltaa.
Ampukaa helvetissä nyt, kersantti huutaa suu vaahdossa. Ei saa luovuttaa! Hyökkäävä venäläinen kaatuu ja veri lentää. Lisää ihmismassaa vyöryy kohti. Mies kuivaa hikeä silmiltään. On vaan uskottava...
-Onko viisitoista? Hätkähdän rajusti. Katson kuin unessa rutistunutta lappua kädessäni : viisitoista. Nousen vihdoin ylös ja saan osakseni pahansuopia katseita vuoroaan odottavilta mummuilta. Ehkä heillä on kiire tarjouskahvin perään.
Kävelen hoitajan perässä näytteenottohuoneeseen ja muistan oman isoäitini käyneen täällä reumaverikokeessa. Olikohan mumpallakin aina yhtä kiire, kun isä odotti häntä autossaan parkkipaikalla mäntyjen alla. Mumppa, siksi isänäitiä kutsuimme, vietiin täältä Saarikorven hautausmaalle.
-Niin kuuletko? Siis nimi ja sosiaaliturvatunnus, kysyy missityyppinen laborantti.
-Mumisen jotain käsittämätöntä. Anteeksi olin vähän ajatuksissani...
-Ei se mitään, siihen on totuttu. Näitä tuleekin seitsemän putkea.
Missi selittää jotain. Katselen ulos ikkunasta. Veri virtaa putkeen. Ei saa luovuttaa. Aurinko paistaa. Olisi hyvä juoksukeli. Menisi ja vetäisi kympin lenkin. On vaan uskottava...
Kävelen ylös rappusia ja puristan kyynärtaipeessa olevaa sidettä. Avaan raskaan oven ja kuljen jälleen kohti hoitajien lasikkoa. On luvattu peti. Huomenna tapaan lääkärin. Katson ulos. Osastolle paistaa aurinko.
VIIKON 31. HARJOITTELU
Ma- 15 km poluilla - 1.43
Ti- 8 km - 52 min.
Ke- Lepo
To- 13 km poluilla - 1.28
Pe- 8 km tiellä - 50 min.
La- 11 km poluilla - 1.13
Su- 11 km, sama kuin la mutta hieman hyökäten - 1.06
yhteensä 66 km - 7 tuntia ja 18 minuuttia
AHMINTAA ODOTELLESSA
Usein minulta kysytään kilpailun jälkeen kuinka olen palautunut. Muistan olleeni palautunut joskus vuosia sitten. Tosin en enää muista miltä se tuntui...
Pikemminkin voisi puhua suorituskyvystä. Eli onko sitä. Ja jos on niin mitä se tarkoittaa ja miten se vaikuttaa jos sitä käyttää. Ultrajuoksuharjoittelussa kun pikemminkin keho pyritään saamaan kaikin keinoin täysin väsyneeksi, jotta voidaan kokea edes hieman kilpailuissa koettuja tunnetiloja.
Viikolla 30. pystyin jopa nauttimaan juoksusta aina välillä. Jalat ovat kuitenkin voimattomat ja etenkin kimmoisuus on lihaksista kateissa. Tähän tilaan auttaa minun tapauksessani ns. korjaava kevyt harjoittelu poluilla. Tarkoituksena on säilyttää jo hankittuja ominaisuuksia ja kevyesti juosten lisätä asteittain aineenvaihduntaa lihaksissa. Samalla käynnistäen kehon omia korjausprosesseja.
Henkinen palautuminen kulkee hieman aina edellä. Ilman halua harjoitella ei voi harjoitella mutta pelkkä halu ei riitä, jos ei pysty. Syytä on miettiä koska keho on valmis vastaanottamaan uutta rasitusta ja kehittääkö se?
Toisaalta jos aikoo nostaa tasoaan on hyväksyttävä tietyt tuntemukset ja siirryttävä ns. päivittäiseen juoksemiseen. Omalla kohdallani se on viimeistään ensi viikon jälkeen.
Ultrajuoksija Geoff Roes on käyttänyt osuvasti termiä "binge running". Tämän voisi suomentaa vapaasti ahmimiseksi. Eräänlaiseen juoksuputkeen menemiseksi. Minullekin siis kohta maistuisi - oikein toden teolla.
HEINÄKUUN YHTEENVETO
324 km - 40 tuntia 51 minuuttia - 10 lepopäivää - 1 kilpailu (3.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti