PÄÄMÄÄRÄÄ KOHTI ?- VIIKKO 4.

 PYSÄHDYTÄÄNPÄ HETKEKSI...

Valkoista satiinia.

SLOW LIFE ...


Yleisesti meistä monet ovat jatkuvasti pyrkimässä jotakin päämäärää kohti. Osa tästä on tietoista ja harkittua, osa sattumanvaraista. Kumpikin edustaa matkamme tasoja. Tuota matkaa kutsutaan elämäksi.
Yleisin pyrkimys on yrittää sisällyttää päivittäiseen elämään jotakin itselle tärkeää. Tämä ei suinkaan aina onnistu, sillä monet arkielämän velvollisuudet vievät sekä ajan että tarmon. Siksipä olisikin syytä luopua jostakin saadakseen jotakin uutta ja voimaannuttavaa tilalle.
Työn sankaruus kiireineen vie kyvyn ymmärtää elämän pieniä hienoja asioita -asioita mitä ei voi ostaa. Kyky pysähtyä katsomaan ja kokemaan katoaa.
Suomalainen yhteiskunta parhaansa mukaan kyykyttää ahkeria työnsankareita hamaan loppuun saakka. Palkasta pidätetään eläkemaksuja, jotta 40000 euron huippueläkkeet (kuukaudessa siis) saadaan maksettua. Samalla julkiseen terveydenhuoltoon satsataan vain 5% julkisista rahoista tarpeellisen 9% sijaan.Vanhukset märissä vaipoissaan. Lapset ylisuurissa ryhmissä sekä päiväkodeissa että koulussa. Lista on loputon...
Nuorille saarnataan, että elämä on oikeasti työssäkäymistä ja luottokorttilaskujen maksamista. Vastuun ottamista. Vastuun ottamista mistä? Talousahdingosta kasinopelien jälkeen vai niiden huippueläkkeiden maksamisesta? Älkää naurattako. Ette te näin ketään motivoi ahertamaan. Ette nuorta ettekä vanhaa.
Ajattelevien ihmisten keskuudessa maailmalla on jo pitkään puhuttu termistä SLOW LIFE . Tähän olisi syytä tutustua ja alun huvittuneisuuden jälkeen pohtia olisiko siitä päämääräksi. Työkaluksi luopumiseen. Keinoksi hankkia itselleen uusia elämyksiä. Pelkistetysti. Omana itsenään.
Talkoita yhteiskunnan eteen pitää tehdä mutta ei loputtomasti, eikä se saa olla arvo eikä liikkeellä pitävä voima. Pitää kehdata ottaa aikaa itselleen. Aikaa kokemiseen, pysähtymiseen.

Siitä vaan, polku kutsuu.

VIIKKO 4.

Ma- 19 km -2.06 - tästä 1 km umpihangessa
Ti- Ap. 12 km - 1.32 - tästä 2 km umpihankea ylämäkeen.  Ip. 10 km - 0.59
Ke- Aamu - hieronta. Ilta 10 km - 1.04
To- 12 km - 1.18
Pe- 20 km - 2.09
La- Ap. 8 km - 0.51. Ilta 8 km - 0.48. Harjoitusten välissä käveltiin 2 tuntia lumikengillä Kirsin kanssa metsässä.
Su- Ip. 10 km -1.04
yhteensä 109 km - 11 tuntia 50 minuuttia

Viikon päämääränä oli kerätä kilometrejä. Harjoituksissa oli myös voima- ja nopeusosioita. Uteliaille paljastettakoon, että 14 kilometriä viikon kokonaismäärästä meni alle 6.00 min./km. Viikon kokonaisvauhti oli noin 6.30 min./km keskimäärin.
Toinen viikon päämäärä oli valmistaa kehoa tulevalle "oikealle" harjoittelulle. Päämäärät siintävät jossain kaukana kesän helteillä, mm. Nivala-nimisen kylän ytimessä. Sinne on aikaa ja maltti on hyväksi. Tulee aika jolloin lumi sulaa ja askel alkaa pitää. Polut avautuvat. Siihen saakka otan hieman kevyemmin...
Sairastelujen jälkeen on totuuden nimessä todettava, että viikon 109 kilometriä eivät tulleet itsestään. Kylmäkin oli, pahimmillaan -16 eli oikeastaan ei vielä mitään. Ja hankea polveen. Oli keskityttävä olennaiseen, hetkeen kahden askeleen välissä. Eli merinovillaa päälle ja ulos. Yksinkertaista. Päivästä päivään.

Juoksija kokee henkeäsalpaavia hetkiä, jos ehtii pysähtyä välillä.

Päivä päivältä päämäärä lähestyy, vielä ei ole kiirettä...

Great week. To handle this kind of running I should slow down a bit. Maybe working and normal life should wait when it is time to run focused.
I was collecting kilometers because of being on flu earlier this month. Racing season, well, we have plenty of time before it starts.
On saturday between those two runs me and Kirsi went out with snowshoes. It is very useful, also as trainig but especially with snowshoes you can reach difficult places in snow forests. You can´t go steep and rocky uphills with skis. Just walk and see more. And feel.
Temperature lowest was - 16 celsius. And 40 centimetres snow. So I don´t hesitate. Just put up some woollen and just go out! WTF! So simple. Everyday.

VANHEMMAN TEURASELÄIMEN LENKKIMIETTEITÄ VIIKOLTA 3.

Ma - illalla 6 km varovasti, 44 min.
Illan hämyä. Kotitie. Raitista ilmaa. Jumaliste kuusi päivää ilman juoksua ja sairaana. Tuntuu omituiselta. Virusta on varmasti vielä veressä kun jo näin väsyttää viidennen kilometrin kohdalla. Tuntuupa pakkanen keuhkoissa. Rättiä suun eteen. Vihdoinkin liikkeellä. Varovasti, päivä kerrallaan ?

Ti - 8 km hiljaa, 52 min.
No niin. Alkaa elimistö aueta jo hieman. Eipäs innostuta, malttia. Kylläpä yskittää. Ja räkä valuu kuin Manasse pojalla, kynttilät nenästä...lukemaan en rupia! (Maiju Lassila; Manasse Jäppinen) Kipeäksi en taas rupia!
Valkoista satiinia, kuusia. Kilometri toisensa jälkeen. Jumalani kuinka olenkaan tätä taas kaivannut!

Ke - 1o km tasaista, 1.04
Tämähän jo sujuu, mukamas. Kyllä on kuitenkin kauneus eli kunto katoavaista. Tukkoista. Jalka lipsuu lumella. Kappas, lähti siitä teeri lentoon. Kuin helikopteri se pujottelee oksien läpi. Kaunis talvimaisema. Hiljaisuus. Kääntöpaikka. Takaisin. Alkuun ? Joko nyt tauti taittui?

To - 13 km josta 3 umpihankeen, 1.49
Helvetti kun on vaikeaa. Ei ole aurattu kotitietä. Saatanan linkomies. Hajoitti lumilinkonsa ja varamies tulee kun kerkiää. Eli kun saa housut jalkaansa. Tännehän uppoaa nilkkaa myöten. Varamies on kyllä mukava ja tulee ajallaan, ei viitsi rähjätä. Ei ole kuntakaan aurannut. Ylöjärvi säästää. Pöperöä. Urbaania lumipöperöä. Nyt on kyllä todella vaikeaa. Tympii. Kierränkin montun kautta kotiin niin saadaan tahtoa tähän. No niin. Julkujärven soramonttu. Valkeata, koskematonta hankea. Satiinia korkeajännitelinjojen alla. Vauhtia. Mitä vauhtia. Juoksufoorumilla nuoret sonnipojat kantapää pakarassa keskustelevat mikä on enää juoksemista, mikä jotain muuta. Tervetuloa tänne - lunta puolisääreen. Tämä ei ole siis enää juoksua. Pulssi on taivaissa, huohottaa, askel kerrallaan. Nyt tulee rinne, nousua yli 50 astetta. Vanhempi teuraseläin tässä. Nyt on nöyrryttävä kävelemään ylös. Happea. No niin, kädet polvissa ylhäällä ja 300 metriä hiihtolatua tielle. Kotiin enää neljä kilometriä. Verenpunaiset usvat. Räkää.

Pe - 15 km josta 1km umpihankeen, 1.53
Tämäpä on mukavaa. Viima menee paidasta läpi. Nyt on aurattu. Hentoa serpentiiniä tuulen vietävänä. Sinä itse spiraalin sisällä vailla rohkeutta hypätä katkenneen osan yli. Matkan on jatkuttava. Nyt se alkaa. Ylämäkeen umpihankea. Traktoriurassa on tuoretta lunta kymmenen senttiä. Jo kastuu tossut. Kauniisti kaareutuvat puut. On pakko jaksaa. Vauhti - Garmin? - 8.58 keskimäärin. Hankea puolisääreen. Pystyn, en pysty, pystyin! Vanha visentti möyrii. Alamäkeen, muistan kesältä tässä on kiviä. Hiljaisuus. Tie. Tossut puhtaaksi. Auto hiljentää -sääliviä katseita. Tasaista alas, lepää hetken. No, tämä on Rainen mielimäki. Taittaa ylös. Pinsiön koulutie, kotiin viisi kilometriä. Ruokaa! Auttakee! Ne ei anna syyvä vaan juoksuttavat tiällä hengiltä. Kotiportti. Tyytyväisyys.

La - 16 km polveilevaa, 1.51
On mentävä taas. Hyvä ilma. Vähän viimaa. Onpas Pinsiössä tiet pöperössä. Jaaha, tuttu koira haistaa taas hanskaa. Hyväksi? haukuttiin. Nauha aukeaa. Onpas takareisi oikealla jäykkä. Sinne vaan, agraariaa. Ja siinä yksi saatana. Eikö se auto meinaa kääntyä. Lapset kyydissä mutkat suoriksi. Ei sieltä ketään tule, paitsi minä - vanhempi teuraseläin tässä nulkkaa munat hangessa. Ei nyt huvita jäädä auton alle. Tossut puhtaaksi. Ei saa olla negatiivinen. Taisi pelästyä se nainen ratissa itsekin. Rainen mielimäki taas. Onpas kohtelias nuorimies potkukelkalla, väistää. Moro! Viima puree taimitarhan suoralla. Uupuu. Kolme kilometriä kotiin. Kuis kulki kysyy kulta lumilapio kädessä pihalla. Parempaa. Hei täällähän tuoksuu makaronilaatikko. Jumaliste kun on kankeaa, meinaa saada housuja pois. Lämmin. Illalla saunaan ja avantoon.

Su - illalla 12 km  palauttavaa? 1.16
Vein kullan junalle, työt taas sillä alkaa. Ja minä taas huohottamassa, pimeässä otsalamppu seurana. Nythän tämä kulkee. On käsittämätöntä kun puoliso tukee, kuuntelee. Kiitollisuus. Sunnuntain perinteinen iltalenkki. Pitkä palautus lauantain aamupäivän jälkeen palvelee. Hiljaisuus. No niin, pakaraan kantapää. ? Ei vaan. Tasaisesti nyt. Onpa täällä Pentinmaantiellä liukasta. Nyt vedän periaatteessa 80 kilometriä tälle viikolle täyteen. Mitä se mittari näyttää. Ja takaisin kotiin. Väsyttää taas. Päivitän blogin huomenna vasta. Täytyy katsoa kuinka vaaleissa kävi. Muut tekee itsestään presidenttiä ja minä ultrajuoksijaa. Päivääkään en antaisi pois. On tämä sen arvoista. Läsnäolon tuntee. Mitäs, joko tämä nyt tuli täyteen. Usko. Rohkeus. Serpentiiniä...

yhteensä 80 kilometriä - 9 tuntia ja 49 minuuttia 

Step by step

After  six days flu without fever I start to train very easy.
We have snow here pretty average, over 30 centimetres, so it is little slippery sometimes. But it looks like white satin here in countryside. I am very grateful to be outside again. Enjoy fresh air with white scenery.
One´s life is like fragile spiral. You are inside it and sometimes you miss courage to step ahead. Don`t fall. Just believe in your dreams.

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA - OSA 4.

NUORI MIES

Maaliskuun toinen vuonna 1993, kello viisitoista, Helsingin Yliopiston kirjasto.

Kirjastovirkailija, joka on kiinnostuneena seurannut aulan yleisöpuhelimen luona tapahtuvaa näytelmää, hätkähtää.

-Anteeksi, onko teillä vuoden 1980 Aamulehteä, viimeistä ennen juhannusta ilmestynyttä ? Tarvitsisin sitä opiskelujeni tueksi, lopputyötäni varten. Siinä on artikkeli miesten e-pilleristä ja sen vaikutuksesta syöpähoitoihin...

-Hetkinen tarkistan millä filmillä se arkistossa on.

Aulan yleisöpuhelin on varattu. Virkailija katsahtaa tietokoneen näyttöä ja toteaa sivusilmällä naisen yrittävän taas.

-Tässä olkaa hyvä. Tällä numerolla arkistosta.

-Kiitos.

Jo neljäs kerta eikä vastausta. Puhelua yrittävän vaalean pörrötukkaisen naisen vieressä hoikka tumma mies vaihtaa jalkaa ja sipaisee pitkiä mustia hiuksiaan kyllästyneenä. He keskustelevat keskittyneesti ja nainen yrittää sisukkaasti jo viidennen kerran. Mies haluaisi selvästi olla jossain muualla. Katselee pitkin seiniä ja huokailee.

Raha kilahtaa metallisen puhelimen sisuksiin, ahaa nyt sieltä vastattiin. Virkailija näkee naisen ilmeen putoavan. Kalpeaksi valahtaen nainen kuuntelee kuulokkeesta ja itku tulee sykäyksinä, ravistaa hartioita. Mies yrittää lohduttaen taputtaa, parhaansa tehden mutta silti onnistumatta. Surun mustan pilven keskeltä virkailija näkee naisen pettymyksen ja tyhjyyden miehen käytökseen. Kulissit sortuvat. Nainen laittaa luurin paikalleen ja kaivaa uuden nenäliinan käsilaukusta.

Virkailija seuraa katseella vakavana keskustelevaa pariskuntaa kävelemässä rappuja ulos. Nainen itkee edelleen avoimesti, mies seuraa kylmännihkeä katse kasvoillaan ja aina välillä yrittää tarttua naisen olkapäähän jääden silti etäiseksi.

Aula jää tyhjäksi, jotain jäi kesken. Virkailijaa puistattaa ja hän jää miettimään. Vaikka maaliskuun aurinko on koko päivän tunkenut lämpöä sisään, tuli äkkiä jotenkin kovin kylmä, kummallista.

Parkkipaikalla punaisessa autossa on myös kovin kylmä. Nainen tuijottaa huurteista ikkunaa ja kuulee korvissaan lääkärin sanat, jotka hän kuuli neljä viikkoa sitten.

-Äidit ovat aina semmoisia, että pelkäävät pojistaan pahinta, joka asiassa. Tehdään tässä nyt vielä kokeita...

Puhelin hälyttää pitkään.

-Pasi Koskinen

-No äiti täällä terve, soitin täältä kirjastosta jo monta kertaa...et ollu vielä kerennyt kotiin.

-Just tulin vasta...

-No mitäs lääkäri sano ?

-Istu nyt alas tukevasti...

-Kerro nyt, ei tässä ole tuolia.

Pojan ääni on nyt toisenlainen kuin neljä viikko sitten Tampereella. Silloin se tuli vastaan linja-autoasemalle ja oli juuri tullut lääkäristä. Otti kassin ja tunki sen autonsa tavarasäilöön. Sanoi ettei tässä nyt ruveta selvittämään ja ajoi suoraan kotiinsa. Matkalle se puhui niitä näitä ja oli selvästi vihainen. Hermostunut ja vaikeasti lähestyttävä. Käski istua alas ja rupesi keittämään kahvia. Kertoi sitten aivan kuin ohimennen, että oli löydetty pahanlaatuinen kasvain. Joutuu leikkaukseen heti ensiviikolla. Että käy luovuttamassa siemennestettä pakastettavaksi ennen leikkausta jos ilmenee jotain vakavampaa jatkohoitoja ajatellen. Kertoi tuosta vaan, ihan kuin olisi puhunut täysin merkityksetöntä asiaa. Mutta nyt äänessä oli pelkoa ja jotain saavuttamatonta.

-Syöpä on levinnyt vatsan alueen imusolmukkeisiin ja toiseen keuhkoon. Paljon...

-Niih...

-Ensi maanantaina alkaa solumyrkkyhoito. Voi tulla kahdeksankin viikon kuuria. Hiukset lähtee ja pahoinvointia. Muistathan sä, kun kerroin silloin...

Niih...ei voi...

-Älä nyt itke siä, ei setuu tästä miksikään. Lääkäri sano, että on 85 prosentin mahdollisuus.

-Mahdollisuus mihin... ?

-Siis on hyvä ennuste parantua. Olla hengissä kymmenen vuoden päästä.

-Hengissä ... niih...

-Onko se Ilkka siinä. Anna luuri sille.

-Joooh...yritä nyt...soitellaan tässä...mä en tiedä mitä me nyt tehdään.

-Ile tässä terve...

-Ei kun sairas. Siis on levinny keuhkoonkin ja imusolmukkeisiin vatsan alueelle. Aika lailla...Täytyy jättää lenkit hei väliin...

-No niin...uskoa nyt vaan...on hyviä hoitoja...

-Joo, katto nyt, että se äiti selviää. Itkee vaan koko ajan. Ei tää tuu nyt tässä miksikään. Soitellaan huomenna.

-Joo. Koita ottaa elämänmyönteisesti...

-Niin, morjes.

-Joo, hei vaan.

Auto käy tyhjäkäyntiä. Hitaasti ikkuna aukeaa huurusta. Kyyneleet kuivuvat. Äidin ilme on kova.

-Aja hotelliin. Pakataan tavarat ja palataan Mikkeliin. Ei tästä tule mitään.

-Selvä. Ilkka kaasuttaa ja äidin punaisen urheiluauton takapyörät sutivat.

-Rauhassa, enää ei ole kiire!

-Selvä.

He ovat ajaneet puhumatta kauan. Kevättalvinen Helsinki on jäänyt kauas taakse. On pimeää ja nastat ropisevat. Lämmityspuhallin hurisee. Ilkan katse on tiukasti tiessä.

-Minähän sanoin, että Pasi ei ole kunnossa. Sen silmät ovat näyttäneet harmailta ja väsyneiltä jo yli vuoden.

-Äidin vaistoa...

-Muistatko kun se hermostui sinuun, kun kyselit väsymyksestä ja niistä selkäsäryistä ?

-Muistan.

-Mehän silloin ihmeteltiin, kun te olitte lenkillä siellä Ihastjärvellä ja Pasi katkesi kesken kolmenkympin lenkin, menetti hermonsa ja heitteli lenkkarit pitkin tietä.

-Niin ja meni uimaan kesken treenin...

-Niin aikaisemmin sanoit ihmetelleesi, kun pitäisi nuori mies olla kunnossa ja sitten äkkiarvaamatta väsähtää täysin.

-Ei tätä olisi voinut kuvitella...

-No, ei todellakaan !

Puutarhakadun yksiössä Tampereella istuu nuori mies seuranaan iso koira ja tyhjyys. Akvaario solisee.

Pää polvissa sohvalla. Kyyneliä. Viimeinen kierros, kello kilisee. Ei helvetissä, et saa poika luovuttaa. Metri metriltä, sirpaleita. Uraa stalino, uraa ! Ryssä perkele. Tuokaa paarit saatana, Koskiselta meni käsi. Voi helvetin perkele, tuokaa paarit jumalauta, sattuu. Pimeys.

Pasi Koskinen

Kolme Kivestä

VIIKKO 2.

Ma- 5 km hölkkää varovasti 37 min.
Ti - La - sairas, nuhaa, päänsärkyä ja yskää...
Su- Kävelyä 2 km / Lepo
yht. 5 km - 37 minuuttia

Edellisen viikon kurkkukipu laantui ja olo koheni. Hölkkäsin hitaasti maanataina 5 kilometriä ja saunoin. Tiistaina olinkin sitten täysin tukossa ja sängyn pohjalla päänsäryssä. Päänsäryn hellitettyä loppuviikko meni niistäessä.
Hieman edelleen pohdin mistä tauti tuli. Elimistöäni en yliväsyneeksi tunne eli lienee vain joku virus. Tuolla yliväsyneellä tarkoitan, että lepokauden jälkeen olen mielestäni valmis harjoittelemaan ja varsin paljonkin eli en usko elimistön mitenkään kapinoivan päivittäiseen juoksuun siirtymistä.
Juoksematta oleminen ei ole minulle niin vaikeaa kuin voisi kuvitella. Sairaana ja kyvyttömänä tekemään yhtään mitään oleminen sensijaan on. Tämä muu tekeminen tässä yhteydessä tarkoittaa kotiaskareita ja muita harrastuksia. Nämäkin jäivät lähes olemattomiin, räkää pää täynnä ei jaksa keskittyä. Hieman kuitenkin sain kirjoitettua ja luettua sentään yhden kirjan (Likainen Enkeli, Henning Mankell). Loppuviikosta harrastin yhden ns. autotallipäivän eli mönkijää on ehostettu entistä maastokelpoisemmaksi tulevia puusavotoita ja off-ajoja varten.
Juokseminen on kuitenkin elämäntapa. Sisällä särkevien jalkojen kanssa tuskailu ei ulkoilmaihmiselle sovi. Liikkumaan tottunut elimistö menee tukkoon ja olo muuttuu paksuksi sameudeksi. Raittiin ilman puute tyrehdyttää aivotoimintaa ja sisä-zombie alkaa syntymään.
Jo vuosikausia olen vuoden vaihtuessa kirjoittanut uuden harjoituspäiväkirjan kanteen jotain - ikäänkuin motoksi. Kannen ajatus on aina intuitiivinen, joskus pelkkiä numeroita tai joskus jopa pelkkä kysymysmerkki. Tämän vuoden kirjan kannessa lukee : Jalat, Sydän, Pää. Tässä sairastamisen ohessa jalat ja sydän ikäänkuin lepäävät juoksusta. Pää sensijaan saa levätä sitten tulevien kilometrien myötä. Ja niitä kilometrejä tulee taatusti paljon mikäli terveys sallii! Nöyränä odotan mitä tulevalla viikolla annetaan.

Hiki tulee tässäkin lajissa.

INHIMILLISYYS ?

Kotitaloni Käpykolon keittiön pöydän ääressä on viimeisen vuoden aikana oltu usein peruskysymysten äärellä. Rauhoittava järvimaisema ja maaseudun tunnelma antavat puitteet syntyihin syviin. Aina maailma ei kuitenkaan parane vaikka kuinka yritettäisiin - joskus se tuntuu toistavan  itseään virheineen ilman inhimillisyyden häivääkään.
Ystävä poikkesi pullapussi kainalossa. Kertoi kuulumisia äidistään, joka kolmatta kuukautta on sairaalassa. Tällä hetkellä on menossa taistelu elämästä ja kuolemasta. Hyvää vanhuutta olisi vielä jäljellä mutta...
Ensimmäisessä sairaalassa henkilökunta teki omatoimisesti kantelun potilaan huonosta hoidosta. Toisin sanoen hoitamatta jättämisestä. Makuutetaan vaan ja katsellaan, jos jotain tapahtuisi. Ilman selkeää suunnitelmaa jatkosta.
Aivan kuten omankin edesmenneen äitini tapauksessa yli vuosi sitten.
Lisäksi äitini omalääkäri teki selkeän hoitovirheen - seurauksena laskimotukos. Lääkäri syytti tuolloin alkoholistien ja maahanmuuttajien hoidon vievän liikaa aikaa, joten virheitä kovassa paineessa sattuu, jää verikoetulokset katsomatta ja määrätään ottamaan sinisiä ja punaisia pillereitä väärä määrä. Varsinkaan kun niitä punaisia ei ollut edes olemassa...
Ystävälleni taas hoitaja kahdenkesken avautui. Osastonlääkäri on mulkku ja persereikä, vihaa koko osastoa. Näin sanatarkasti. Melkoista tekstiä ammattilaiselta potilaan omaiselle.
No, kantelun seurauksena hoito parani ja löydettiin syöpäkin. Siirto toiseen sairaalaan. Toisessa sairaalassa alkoivat sädehoidot ja hoito ensin tuntui olevan hyvälläkin tolalla. Sitten yhtäkkiä - osaston lääkärin vuodenvaihteessa vaihduttua - hoito lopetettiin ja kirjoitettiin lähete saattohoitoon. Ei perusteluja tai omaisten kanssa keskusteluja hoitosuunnitelman muutokselle. Kaupan päälle tuli vielä kuhmu takaraivoon ja valtava mustelma kehoon. Tietenkään ei myönnetty, että potilas olisi pudonnut. Syytettiin rauhattomuutta, joka ei vammojen laadun perusteella ole uskottavaa. Eikä varsinkaan  potilaan omin voimin mahdollista hankkia kyseisiä vammoja lainkaan...
Siirto kolmanteen sairaalaan. Siellä omaisten vaatiessa lisää kipulääkitystä tuskissaan huutavalle oli hoitaja tokaissut : - Annetaan määräysten mukaan mutta voitte tulla pitämään kädestä kiinni jos se teitä helpottaa.  No niin, juuri näin...jälleen yksi itse oman ammattinsa valinnut empaattinen ammattilainen ?
Omalta äidiltäni taas yritettiin evätä pääsy koko sairaalaan, vaikka kyseessä oli vakava henkeä uhkaava tilanne akuuttina. Uhkasin poliisilla - auttoi. Tutkittiin ja sitten tulikin jo kiire... myöhemmin kyllä pahoiteltiin. Kipulääkityksen osalta oli myös minun taisteltava äitini puolesta.
Siis raha vastaan kivut vai ? Ovatko ns. paremmat kipulääkkeet liian kalliita ? Missä on inhimillisyys ? Ei ole mikään ihme, että itsemurhatilastot vanhusten osalta eivät ole kaunista katsottavaa. Mitä muuta jää kunnialliseksi vaihtoehdoksi, kun edellisenkaltaisia tarinoita tulee esiin jatkuvasti ?
Kysynkin tässä koska ihmiskoe nimeltä julkinen terveydenhoito lopetetaan ? Tällä tarkoitan eläkeiän ylittäneiden julkista terveydenhoitoa. He ansaitsisivat hieman parempaa kuin :  - Buranaa ja kotiin makaamaan ja odottamaan kutsua joskus jonnekin...

Torstaina lenkillä editseni tien yli loikki peura. Kaksi askelta ja loikka noin puolitoistametrisen ojanpenkan yli metsän siimekseen. Kuinka onnellisessa asemassa se onkaan. Ellei tule ammutuksi tai muuten syödyksi niin lopulta se tulee tiensä päähän tuupertuen jonnekin metsään. Ilman nöyryytystä ja vaikka kärsimyksenkin kanssa loppu on luonnollinen. Luonnon oma valinta. Ilman keinotekoista toivoa. Päivästä päivään, itse päätökset tehden.

Viikko 1.

Ma - 17 km - 1.49
Ti - 8 km - 54  min. - umpilumessa
Ke - 15 km - 1.43
To - 12 km - 1.12
Pe - sairas, kurkkukipua ja lihassärkyjä
La - sairas
Su - Lepo - kävelyä metsässä 2 kilometriä


yhteensä 52 km - 5 tuntia ja 38 minuuttia


Olen viimeksi ollut kipeä 2009 huhtikuussa eli en voi valittaa. Tai voinpas! Tämä on surkeaa! Heti kun siirtyy päivittäiseen juoksemiseen lepokauden jälkeen niin tässä sitä ollaan!
Kävimme Kirsin kanssa noin viikko sitten 1-vuotis syntymäpäivillä ja virus ilman kuumeilua lienee peräisin päivänsankarilta tai sitten jostain muualta. Aivan sama. Mutta nyt parannellaan. Ja sitten taas terveenä kostoksi kilometrejä hieman enemmän...
Pakkasta oli viikon loppupuolella -15 astetta eli järjenkäyttö kipeän kurkun kanssa on siis sallittua. Myös tulevaisuudessa toipilaana.

Sick !

Last time when I was sick was april 2009 so I can not complain. Or yes I can ! This is so miserable. First thing that comes out out when I start everyday running is cold. Sore throat and so on.
Maybe I got virus when me and Kirsi were celebrating our friends youngest child 1-year birthday.  Birthday boy was having flu. How knows. It does not matter. This sucks anyway ! 
Now is time to get better. And then again on roads.
Temperature outside on weekend was - 15 celsius. ( 5 Fahrenheit ) So running with sore throat is madness.

Kettu ja jänis ovat olleet liikkeellä - kaksin ?
Fox and hare were on the move - together ?

VALSSI JALOILLE, SYDÄMELLE JA PÄÄLLE

Elämänmyönteistä Uutta Vuotta Teille Kaikille.

2011

Kun kirjoitan tätä, olen juuri tullut lenkiltä - vuoden ensimmäiseltä. Perinteinen sunnuntain iltalenkki käynnisti paitsi uuden vuoden myös päivittäisen juoksemisen. Lepokausi ja off-tila on siis taaksejäänyttä ja on aika suunnata uusiin seikkailuihin ultrajuoksun maailmassa.
Vuosi oli yksi elämäni antoisimmista ultrajuoksun näkökulmasta katsoen. Samalla kuitenkin myös yksi elämäni raskaimmista vuosista. Äitini helmikuinen poisnukkuminen loi harmaan ja osin läpipääsemättömän kalvon elämäni värien eteen. Vain läheiset ihmiset ja ultrajuoksu pelastivat täydelliseltä pimeydeltä.
Vuonna 2011 taakse jäi siis 3817 kilometriä juoksua. Toisaalta taakse jäi myös 99 päivää jolloin ei juostu eli varaa on parantaa. Harjoitteluuni kuuluu paitsi juoksua, myös metsätöitä ja vaellusta - myös lumella. Toisaalta näitä en aina oikein laske harjoitteluksi vaikka fyysisyyttä vaativatkin. Ne ovat tavallista elämääni kuuluvaa tekemistä - kuten juoksukin ! 
Menneen vuoden kohokohtia olivat Kaustisen 48-tunnin kilpailu ja Ajattomuuden Askeleet -video.
Kaustinen mukanaantuoman huikean henkisen kokemuksen ja uuden kilometrirajan rikkomisen vuoksi. Videosta taas olemme Hannu Kallion kanssa saaneet valtavasti positiivista palautetta. Tämä viimeksimainittu motivoi minua juoksemaan valitsemaani tietä eteenpäin elämässä - päivästä päivään.


kolme kivestä


Blogin lukijoille lausun nöyrän kiitokseni. Näinä seitsemänä kuukautena on yli 2500 kävijää vieraillut täällä. Tulevaisuudessa blogia päivitetään kuten ennenkin, noin kerran viikossa. Otteita pöytälaatikosta-osasto saa myös jatkoa tasaisesti kunhan ehdin rauhoittumaan näppäimistön ääreen.
Pentti Saarikoski totesi kerran, että kirjoittamalla ei loppujen lopuksi voi vaikuttaa. Tänä sosiaalisen median kulta-aikana uskon kuitenkin, että kirjoittamalla voi saada ihmiset ajattelemaan. Jos he ajattelevat omaa elämäänsä ja sitä miten he sen elävät ollaan jo voiton puolella. 
Oma filosofiani nöyrästä elämän kunnioituksesta ja yksinkertaisten asioiden rytmittämistä ainutkertaisista päivistä on siis lukijoita kiinnostanut ultrajuoksun ohella. 
Edelleen uskon ja toivon, että tätä blogia lukemalla saattaa joku hypätä oravanpyörästä ja pelastaa näin mahdollisuuden kokea elämän aivan toisin. Kysymyshän on rohkeudesta luopua. 
Toisaalta olen onnellinen, jos joku vaikeuksissa tarpova saa voimaa ja elämänhalua ajatuksistani. Syövän sairastaneena näkökulmani ultrajuoksuun kuten elämäänkin on taatusti omintakeinen. Mikään ei ole itsestäänselvyys. Elämä kaikkein vähiten.


viikko 52


ma- lepo
ti- 11 km kevyesti 1.16
ke- aamu 8 km poluilla 1.00, loppupäivä metsätöitä
to- illalla pimeässä 8 km tiellä 56 min.
pe- lepo
la- päivä metsätöitä ja illalla 6 km verryttelyä 46 min.
su- illalla 14 km tiellä hieman reippaillen 1.17


yhteensä  47 km - 5 tuntia 15 minuuttia

Viimeinen ns. välikauden viikko. Tästä eteenpäin siirryn maltillisesti päivittäiseen juoksemiseen. Tuleva kausi on pitkä ja kuntopohjaa tarvitaan. 
On siis aika aloittaa valssi jaloille, sydämelle ja päälle. Tanssiinkutsu on voimakas.

Positive Zest For New Year Everybody !

When writing this I just came inside. After 14 K outing to celebrate new year. First run this year. Now it is time to turn more focused and daily running. Off- season is off ! Time to walz for feet, heart and mind.
2011 was very enjoyable for me as ultrarunner. But it was very sad year too  because my mother pass her days on February. Colours of my life has been a little dark since. With my close people´s support and with running I survived.
3817 kilometers running but 99 days not. I can do better. Yes there is still some hiking, skiing and woodworks as logger in forests on my training program but  I still want to run more and will.
There were two highlights on 2011. Kaustinen 48-hour run and video called Ajattomuuden Askeleet. This video - Timeles Footsteps - is about my running and my life. Comments has been encourage and positive. It is always awesome to share different kind of hope and way of life. I mean as former cancer patient and still-ultrarunner.
I´m grateful all those over 2500 people to visit my blog during last seven months. We keep going on english too...
Take care and release yourself from hollow life to be able to see single beaty of single life - your own Life.