NUORI MIES
Maaliskuun toinen vuonna 1993, kello viisitoista, Helsingin Yliopiston kirjasto.
Kirjastovirkailija, joka on kiinnostuneena seurannut aulan yleisöpuhelimen luona tapahtuvaa näytelmää, hätkähtää.
-Anteeksi, onko teillä vuoden 1980 Aamulehteä, viimeistä ennen juhannusta ilmestynyttä ? Tarvitsisin sitä opiskelujeni tueksi, lopputyötäni varten. Siinä on artikkeli miesten e-pilleristä ja sen vaikutuksesta syöpähoitoihin...
-Hetkinen tarkistan millä filmillä se arkistossa on.
Aulan yleisöpuhelin on varattu. Virkailija katsahtaa tietokoneen näyttöä ja toteaa sivusilmällä naisen yrittävän taas.
-Tässä olkaa hyvä. Tällä numerolla arkistosta.
-Kiitos.
Jo neljäs kerta eikä vastausta. Puhelua yrittävän vaalean pörrötukkaisen naisen vieressä hoikka tumma mies vaihtaa jalkaa ja sipaisee pitkiä mustia hiuksiaan kyllästyneenä. He keskustelevat keskittyneesti ja nainen yrittää sisukkaasti jo viidennen kerran. Mies haluaisi selvästi olla jossain muualla. Katselee pitkin seiniä ja huokailee.
Raha kilahtaa metallisen puhelimen sisuksiin, ahaa nyt sieltä vastattiin. Virkailija näkee naisen ilmeen putoavan. Kalpeaksi valahtaen nainen kuuntelee kuulokkeesta ja itku tulee sykäyksinä, ravistaa hartioita. Mies yrittää lohduttaen taputtaa, parhaansa tehden mutta silti onnistumatta. Surun mustan pilven keskeltä virkailija näkee naisen pettymyksen ja tyhjyyden miehen käytökseen. Kulissit sortuvat. Nainen laittaa luurin paikalleen ja kaivaa uuden nenäliinan käsilaukusta.
Virkailija seuraa katseella vakavana keskustelevaa pariskuntaa kävelemässä rappuja ulos. Nainen itkee edelleen avoimesti, mies seuraa kylmännihkeä katse kasvoillaan ja aina välillä yrittää tarttua naisen olkapäähän jääden silti etäiseksi.
Aula jää tyhjäksi, jotain jäi kesken. Virkailijaa puistattaa ja hän jää miettimään. Vaikka maaliskuun aurinko on koko päivän tunkenut lämpöä sisään, tuli äkkiä jotenkin kovin kylmä, kummallista.
Parkkipaikalla punaisessa autossa on myös kovin kylmä. Nainen tuijottaa huurteista ikkunaa ja kuulee korvissaan lääkärin sanat, jotka hän kuuli neljä viikkoa sitten.
-Äidit ovat aina semmoisia, että pelkäävät pojistaan pahinta, joka asiassa. Tehdään tässä nyt vielä kokeita...
Puhelin hälyttää pitkään.
-Pasi Koskinen
-No äiti täällä terve, soitin täältä kirjastosta jo monta kertaa...et ollu vielä kerennyt kotiin.
-Just tulin vasta...
-No mitäs lääkäri sano ?
-Istu nyt alas tukevasti...
-Kerro nyt, ei tässä ole tuolia.
Pojan ääni on nyt toisenlainen kuin neljä viikko sitten Tampereella. Silloin se tuli vastaan linja-autoasemalle ja oli juuri tullut lääkäristä. Otti kassin ja tunki sen autonsa tavarasäilöön. Sanoi ettei tässä nyt ruveta selvittämään ja ajoi suoraan kotiinsa. Matkalle se puhui niitä näitä ja oli selvästi vihainen. Hermostunut ja vaikeasti lähestyttävä. Käski istua alas ja rupesi keittämään kahvia. Kertoi sitten aivan kuin ohimennen, että oli löydetty pahanlaatuinen kasvain. Joutuu leikkaukseen heti ensiviikolla. Että käy luovuttamassa siemennestettä pakastettavaksi ennen leikkausta jos ilmenee jotain vakavampaa jatkohoitoja ajatellen. Kertoi tuosta vaan, ihan kuin olisi puhunut täysin merkityksetöntä asiaa. Mutta nyt äänessä oli pelkoa ja jotain saavuttamatonta.
-Syöpä on levinnyt vatsan alueen imusolmukkeisiin ja toiseen keuhkoon. Paljon...
-Niih...
-Ensi maanantaina alkaa solumyrkkyhoito. Voi tulla kahdeksankin viikon kuuria. Hiukset lähtee ja pahoinvointia. Muistathan sä, kun kerroin silloin...
Niih...ei voi...
-Älä nyt itke siä, ei setuu tästä miksikään. Lääkäri sano, että on 85 prosentin mahdollisuus.
-Mahdollisuus mihin... ?
-Siis on hyvä ennuste parantua. Olla hengissä kymmenen vuoden päästä.
-Hengissä ... niih...
-Onko se Ilkka siinä. Anna luuri sille.
-Joooh...yritä nyt...soitellaan tässä...mä en tiedä mitä me nyt tehdään.
-Ile tässä terve...
-Ei kun sairas. Siis on levinny keuhkoonkin ja imusolmukkeisiin vatsan alueelle. Aika lailla...Täytyy jättää lenkit hei väliin...
-No niin...uskoa nyt vaan...on hyviä hoitoja...
-Joo, katto nyt, että se äiti selviää. Itkee vaan koko ajan. Ei tää tuu nyt tässä miksikään. Soitellaan huomenna.
-Joo. Koita ottaa elämänmyönteisesti...
-Niin, morjes.
-Joo, hei vaan.
Auto käy tyhjäkäyntiä. Hitaasti ikkuna aukeaa huurusta. Kyyneleet kuivuvat. Äidin ilme on kova.
-Aja hotelliin. Pakataan tavarat ja palataan Mikkeliin. Ei tästä tule mitään.
-Selvä. Ilkka kaasuttaa ja äidin punaisen urheiluauton takapyörät sutivat.
-Rauhassa, enää ei ole kiire!
-Selvä.
He ovat ajaneet puhumatta kauan. Kevättalvinen Helsinki on jäänyt kauas taakse. On pimeää ja nastat ropisevat. Lämmityspuhallin hurisee. Ilkan katse on tiukasti tiessä.
-Minähän sanoin, että Pasi ei ole kunnossa. Sen silmät ovat näyttäneet harmailta ja väsyneiltä jo yli vuoden.
-Äidin vaistoa...
-Muistatko kun se hermostui sinuun, kun kyselit väsymyksestä ja niistä selkäsäryistä ?
-Muistan.
-Mehän silloin ihmeteltiin, kun te olitte lenkillä siellä Ihastjärvellä ja Pasi katkesi kesken kolmenkympin lenkin, menetti hermonsa ja heitteli lenkkarit pitkin tietä.
-Niin ja meni uimaan kesken treenin...
-Niin aikaisemmin sanoit ihmetelleesi, kun pitäisi nuori mies olla kunnossa ja sitten äkkiarvaamatta väsähtää täysin.
-Ei tätä olisi voinut kuvitella...
-No, ei todellakaan !
Puutarhakadun yksiössä Tampereella istuu nuori mies seuranaan iso koira ja tyhjyys. Akvaario solisee.
Pää polvissa sohvalla. Kyyneliä. Viimeinen kierros, kello kilisee. Ei helvetissä, et saa poika luovuttaa. Metri metriltä, sirpaleita. Uraa stalino, uraa ! Ryssä perkele. Tuokaa paarit saatana, Koskiselta meni käsi. Voi helvetin perkele, tuokaa paarit jumalauta, sattuu. Pimeys.
Pasi Koskinen
Kolme Kivestä
VIIKKO 2.
Ma- 5 km hölkkää varovasti 37 min.
Ti - La - sairas, nuhaa, päänsärkyä ja yskää...
Su- Kävelyä 2 km / Lepo
yht. 5 km - 37 minuuttia
Edellisen viikon kurkkukipu laantui ja olo koheni. Hölkkäsin hitaasti maanataina 5 kilometriä ja saunoin. Tiistaina olinkin sitten täysin tukossa ja sängyn pohjalla päänsäryssä. Päänsäryn hellitettyä loppuviikko meni niistäessä.
Hieman edelleen pohdin mistä tauti tuli. Elimistöäni en yliväsyneeksi tunne eli lienee vain joku virus. Tuolla yliväsyneellä tarkoitan, että lepokauden jälkeen olen mielestäni valmis harjoittelemaan ja varsin paljonkin eli en usko elimistön mitenkään kapinoivan päivittäiseen juoksuun siirtymistä.
Juoksematta oleminen ei ole minulle niin vaikeaa kuin voisi kuvitella. Sairaana ja kyvyttömänä tekemään yhtään mitään oleminen sensijaan on. Tämä muu tekeminen tässä yhteydessä tarkoittaa kotiaskareita ja muita harrastuksia. Nämäkin jäivät lähes olemattomiin, räkää pää täynnä ei jaksa keskittyä. Hieman kuitenkin sain kirjoitettua ja luettua sentään yhden kirjan (Likainen Enkeli, Henning Mankell). Loppuviikosta harrastin yhden ns. autotallipäivän eli mönkijää on ehostettu entistä maastokelpoisemmaksi tulevia puusavotoita ja off-ajoja varten.
Juokseminen on kuitenkin elämäntapa. Sisällä särkevien jalkojen kanssa tuskailu ei ulkoilmaihmiselle sovi. Liikkumaan tottunut elimistö menee tukkoon ja olo muuttuu paksuksi sameudeksi. Raittiin ilman puute tyrehdyttää aivotoimintaa ja sisä-zombie alkaa syntymään.
Jo vuosikausia olen vuoden vaihtuessa kirjoittanut uuden harjoituspäiväkirjan kanteen jotain - ikäänkuin motoksi. Kannen ajatus on aina intuitiivinen, joskus pelkkiä numeroita tai joskus jopa pelkkä kysymysmerkki. Tämän vuoden kirjan kannessa lukee : Jalat, Sydän, Pää. Tässä sairastamisen ohessa jalat ja sydän ikäänkuin lepäävät juoksusta. Pää sensijaan saa levätä sitten tulevien kilometrien myötä. Ja niitä kilometrejä tulee taatusti paljon mikäli terveys sallii! Nöyränä odotan mitä tulevalla viikolla annetaan.
 |
| Hiki tulee tässäkin lajissa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti