LIPPU YLHÄÄLLÄ

tiukka harjoitusviikko sisälsi myös juhlaa ja paljon muistoja. 19. kerran nostin lipun salkoon läheisten kanssa juhannusaattona paitsi juhannuksen myös terveenä olemisen kunniaksi. yhdeksäntoista vuotta sitten, juhannusaattona , pääsin pois Pikonlinnan syöpäsairaalasta. mieleeni muistuu kun kerran hoitojakson aikana illalla kävelin sairaalan takaa johtavaa kaunista tietä kohti rantaa. mäessä on penkkejä aina määrävälein. muistan tuolloin ajatelleeni, että kun sairaalalla oli pitkä historia keuhkotautiparantolana niin potilaat ovat istuneet noilla penkeillä kävelyn hengästyttäminä, huilanneet päästäkseen mäen ylös. hoitojen edetessä myös minä - maratoonari - jouduin istumaan päästäkseni mäen ylös. joskus kaksikin kertaa. useastikin juhannusaattona mieleen palasivat nuo ajat. onneksi sain viettää onnellisen illan läheisten seurassa ja jakaa kiitollista hyväntuulisuutta kaukana noista tuskista.
viikonloppuna tuli internetin välityksellä seurattua myös Western States 100 mailin kilpailua. http://www.ws100.com/  harmittavaa oli, että Ruotsin sympaattinen Jan Söderkvist ei tällä kertaa aivan ehtinyt aikarajan puitteissa maaliin. tutustuin tuohon lämminsydämiseen ultrapersoonaan keväällä  Täbyn sadan mailin kilpailussa ja olisin mielelläni suonut hänelle nyt kolmannen läpäisyn tässä raskaassa amerikan klassikossa. tuskin Jan tästä lannistuu... kuten ei kenenkään pitäisi epäonnistumisistaan lannistua. kreikkalaiset filosofit totesivat aikanaan ihmisen olevan onnellinen niin kauan kun hän ei huomaa mitään puuttuvan elämästään. tämänpäivän infoähkyssä tämä voi olla haasteellista. 
ylläkerrotun perusteella voitte kuvitella kuinka kiitollinen olen tämän päivän fyysisestä- ja henkisestä kunnostani. nyt on melkein kuusi viikkoa aikaa ennen seuraavaa kilpailuani.
http://veikot.kaustinen.fi/ultra/fi/index.php 
kaustisilla järjestetään siis Suomessa harvinainen 48-tunnin ultra, johon aion osallistua. siksi harjoitus juuri tällä hetkellä on tiukkaa, kuten alussa totesin. kuitenkin ajatukseni eivät vielä ole tulevassa kilpailussa vaan enemmän olen kiinostunut aina seuraavan päivän harjoituksesta. ja seuraavasta päivästä, joka siis minulle on aina lahja.

viikon 25. harjoitukset

ma - 26 km - 2.45
ti - 20 km - 2.15
ke - 8 km - 0,50 
to - 18 km -1,54
pe - päivä 15 km - 1,41  ilta - 10 km 1,05
la - 10 km - 1,03
su - 18 km -1,50
yht. - 125 km - 13 tuntia 23 minuuttia 

aurinko laskee kotirannan sivuun. tänä juhannuksena oli hieman sateisempaa ja ne hyttyset...

onnellisuus

kun kirjoitan tätä, ulkona ukkostaa. lapsena minulle sanottiin, että siellä ylhäällä ajetaan koli-koli rattailla. lapselle vastaus riitti. he kun ottavat asiat sellaisena kuin ne ovat. aikuisena tuon kyvyn helposti menettää ja alkaa kerroksittain purkaa asioita.
kun sairastuin syöpään 28-vuotiaana pohdin paljon elämisen mielekkyyttä. tauti oli todettu ja kun lääkitys alkoi, olo huononi tasaisesti. voimat hiipuivat pikku hiljaa. mietin jaksanko enää. mietin joko osaltani riittää - olinhan kokenut jo melkein kolmekymmentä vuotta. olisi ollut helppo luovuttaa, lopettaa hoidot ja lopulta astua toiseen ulottuvuuteen.
ei kuitenkaan riittänyt ja tässä sitä edelleen taistellaan päivästä toiseen. uteliaisuus elämään voitti. uteliaisuus kokemiseen voitti. aina ei kuitenkaan voi parantaa, ei urheilussa eikä elämässä. eikä kokea uutta.  tyytyväisyys vallitsevaan vaan tuntuu ihmisille olevan vaikeaa. tuttavapiiriini kuuluu psykiatrian ylilääkäri, joka kerran sanoi, että kukapa ei haluaisi voida paremmin. hienosti sanottu mutta lause sisältää kaksiteräisen miekan. entäpä jos ei olekaan keinoja parantaa oloaan. jos niin sanottu huono olo onkin ahneutta. kaikki onkin hyvin mutta silti jotakin pitäisi tehdä, että mainittaisi.

taannoin lenkillä pikkutyttö, joka lastenvaunuja työntävän äitinsä kanssa ulkoilutti perheen jo kovin harmaata ja lyhytaskelista koiraa, kysyi ohi juostessani minulta :  " mihin sulla on niin kiire ? " olin täysin ajatuksissani ja väsynyt eli ei oikein leikannut.  totesin vaan meneväni aika hiljaa - ei ole kiire minnekään. takanani kuulin sitten äidin selittävän urheilijasta jotakin. tyydyin tähän ja jatkoin matkaani. onpa mukavaa olla urheilijakin aina välillä... 

juoksen siis pääosin kokeakseni. juokseminen on myös tietynlaista erakoitumista - ahneus omaan aikaan askelten kanssa. tilaan jossa ei ole muuta kuin minä ja juoksu. ja tietenkin ajatukset. muistan lukeneeni seppo saraspään eräkirjoista tarinan kolmesta kaveruksesta metsällä. aamulla heistä yksi oli ääneen tuuminut että voi kun elämä aina olisi näin yksinkertaista. uusi aamu, aamiainen ja leirin purku ja avoin polun pää. juuri näin se elämässäkin on. yksinkertaiset asiat tuovat onnellisuutta. asiat jotka ovat sitä miltä näyttävät ja sitä miltä  kuulostavat. kuten lapset maailman näkevät.
kaksi kaveria, toinen kuuro ja toinen sokea kulkivat sateessa. näitkö salaman viittoi kuuro sokealle? en, mutta kuulitko jyrähdyksen vastasi sokea takaisin.

kevyt viikko ja vaihtelua

ma - 15 km 1.41
ti   -  lepo 
ke  - 17 km 1.50 
to  - 23 km 2.23
pe - 12 km 1.09
la  - 20 km 2.07
su -   8 km 0,56

yhteensä  95 km

viikon harjoittelu tehtiin osaksi maastossa ja osaksi sekä hiekka- että asvalttitiellä. teemana oli kevyt viikko eli kilometrejä vähän säästeltiin kahden määräviikon jälkeen. juostua tuli silti hieman suunniteltua enemmän ja myös hetkittäin suunniteltua kovemmilla vauhdeilla mutta pääasia on positiivinen tunnelma.
elämässä positiivisuuden löytäminen on joskus hieman haasteellista. sama juoksussa. etenkin silloin kun pinsiössä tiistailenkillä olin jäädä loka-auton alle. oli hypättävä melkein ojaan ja yskittävä vihreänvalkoisen loka-auton nostattamat hiekkapölyt pois keuhkoista. täytyy pentiltä kysellä kun hän seuraavan kerran tulee meille, että minne sillä erkki-veljellä oli niin kiire? tai sillä paskalla. nimittäin jos tulee tositilanne ja selän takana on kuusi kuutiota paskaa niin voi läikkyä, jopa niskaan. toisaalta kyse voi olla vaan toisen huomioonottamisesta...tai huomaamisesta.
samaisella lenkillä allekirjoittanut kylläkin otettiin huomioon. minulle täysin tuntematon mummeli pysäytti minut postilaatikollaan. kyseli kuulumiset ja reitin ja haki vielä vettäkin ihan pyytämättä kulkumiehelle. tämä on suomessa harvinaista juoksijalle. ulkomailla näin käy useinkin. toisaalta ehkä olin tuona päivänä vanhuksen ainoa ihmiskontakti.
vanhuksensa Suomi onkin hylännyt. jo edesmenneen äitini sairastaessa tampereen kaupin sairaala ei pystynyt tarjoamaan potilaille välipalaksi hedelmiä eikä juotavaksi limsaa vaikka vaan vaihteluksikin. sairaalalaskun he kyllä päiväsivät kuolinpäivälle ja lähettivät sen ykköspostina kotiin. kaikenmaailman halleja ja pilvenpiirtäjiä suunnitellaan mutta usein sitten perusasiat ontuvat. lapset ja vanhukset ovat kiitollisia säästökohteita?
eikä uusi hallituskaan hyvää lupaa. polttoainevero nousee ja tuo mukanaan vaikeuksia kun julkinenkaan liikenne ei meillä ole enää itsestäänselvyys. samalla kuljetuskustannukset ja siinä sivussa tuotteiden hinnat nousevat. ja niin edelleen. päätän katsaukseni kansanradiosta tähän...
positiivisuus löytyy usein yllättäen - asioiden puolia käännellessä. negatiivisuus ja viha eivät tuo voimaa. sunnuntaina kun tein lähtöä iltalenkille sateeseen niin pihaan tupsahti kaksi neitoa - esteri ja daphne. olivat selvästi seuraa vailla, joten ylipuhuin heidät kanssani lenkille. herrasmiehenä pyysin kuitenkin neitojen kotinumeron ja soitin luvan iltajuoksulle. lähdettiin sitten tasaisesti mutta esteri hyytyi jo ensimmäiseen ylämäkeen, daphnella riitti virtaa myöhäisestä ajankohdasta huolimatta enemmän. tätä se sitten teettää kun lähdetään ultrajuoksijan kyytiin kylmiltään. liekö kotiväki sitten kuitenkin huolestunut kun tulivat likkoja vastaan. ei ehditty kuin pari kilometriä yhdessä taivaltaa. erosimme kuitenkin kaikki ystävinä.
juoksin kevyen lenkkini yksin loppuun ihastellen sateisen illan tuoksuja ja lähenevän keskikesän niittyjen kukkaloistoa. ja kyllähän esterin ja daphnen kanssa matka olisi taittunut hymyillen pidemmällekin. sillä mikään ei ole niin herttaisen surkeaa kuin kotoaan karannut, läpimärkä mäyräkoirakaksikko.

                             yksin poluilla yksinkertaisuudessa. uusi päivä - uusi lenkki.

                                                   juoksija näkee lenkeillään paljon.
                                                   perunakin itää hyvin.
                                                   toivottavasti tulee hyvä sato - ja saundit.

historiaa...

edellisen postauksen kuvassa ruotsissa meneillään oli 100 mailia. selvisin maaliin 28 tuntia nauttineena. matkan varrella sekä nautintoaineet ja ajat ovat kovasti vaihdelleet. http://yle.fi/akuutti/arkisto2000/180400_c.html
tätä blogia lukiessaan jotkut kiinnittävät huomioita juoksutuloksiin. ihmisillä on tarve mitata omaa kompetenssia toisen omaan ja tähän juoksussa on oivat mahdollisuudet kilpailutulosten avulla.
miten vakuuttaa teille, että tuloksella loppujen lopuksi ei ole niin väliä. pääasia on kokeminen mutta kuinka kokemista mitataan? syöpätautini jälkeen juostu ensimmäinen maraton otti aikaa noin 4 tuntia 20 minuuttia - talvella. ennätykseni on 3 tuntia 8 minuuttia - talvella. kokemukset ovat huikean erilaiset. kumpikin antoi eväitä elämääni eritavalla.
toivottavasti sinä, joka juuri nyt luet tätä syöpäosastolla saat tästä uskoa omaan tulevaisuuteesi. koskaan ei saa luovuttaa - pitää vaan antaa välillä vähän periksi- on mielilauseeni. se on perintöni edesmenneeltä isoisältäni, joka palasi sodasta yksikätisenä raajarikkona mutta silti eli pitkän ja täysipainoisen elämän. eikä koskaan luovuttanut. kuten en minäkään.
maratoneja tai ultria ei kaikkien tarvitse juosta mutta sensijaan elämän hetkeen olisi kaikkien tartuttava - juuri nyt.
ps. jos nyt on ollut helteitä niin oheinen kuva palauttanee maanpinnalle.

                        laitan tähän Hannu Kallion ottaman kuvan viimeisestä kilpailustani.
                        täby extreme 100 mailia keväällä ruotsissa.http://www.tec100.se/

viime viikon juoksut

ma - 18 km 1,54
ti  -   30 km 3,19
ke -     lepo
to -   11 km 1,11
pe -  30 km 3,42
la-       8km 1,03
su -    7 km 41,00
yhteensä 104 km

tulihan käytyä. hirveitä helteitä. mukana myös salaharjoittelua. eli kun esimerkiksi perjantain tarkka pituus oli 30,95 km ja yllä lukee 30 km niin sitähän se on. ystäväni termi tuo salaharjoittelu. sattumoisin hän olikin mukana kärsimässä kanssani Sasin seutukunnan kuuluisissa ylämäissä kolmenkymmenen celsiuksen lämpöä.
ystävälläni on muuten menevä musiikkimaku http://www.last.fm/user/grendelfi  
lehti käski unohtamaan maratonharjoittelun mutta tämä olikin ultrajuoksuharjoittelua! lehti käski myös : juo, juo ja juo. mutta kun osa- sekä täyspäiväisiä alkoholisteja on riittävästi niin pysyimme vesilinjalla. eikä paljon rillattukaan jälkeenpäin - edes tamperelaisittain...
mukavaa kun elämää ei tarvitse haaskata työntekoon juuri tällä hetkellä. näitä työn sankareita kun meillä riittää. luin eräästä autoalan ammattijulkaisusta artikkelin nyt jo 80-vuotiaasta ammattiautoilijasta. häntä ei kuulemma aktiivivuosinaan juuri kotona näkynyt eli vaimolle lankesi sitten kaikki muu. hänellä oli kuitenkin kuulemma joskus "tapana pitää lomaa", jolloin perhe reissasi. tapana pitää lomaa? eikö ole itsestäänselvyys, jopa välttämätöntä todella pitää lomaa? eikä vain tavan vuoksi? no katsantokantoja on monenlaisia ja elämän elämisen eväät selviävät kovin monelle vasta silloin kun on jo liian myöhäistä...

NYT

aika on minulle lahja. mahdollisuus käyttää aikaa. tämä perustuu paljolti siihen, että vuonna 1992 sairastuin syöpään. levinneisyysaste viisi. tämän jälkeen matkaa ajassa on tehty kohta kaksikymmentä vuotta. tätä matkaa ei koskaan olisi tehty ilman ajatuksia - etenkään muiden. erityisesti ystävien ja läheisten mutta myös minulle täysin tuntemattomien ihmisten ajatuksia. nyt on aika avata omia ajatuksiani sinulle lukijani. ajatuksia matkan varrelta.
matkaa on tehty vuosien varrella monin tavoin. on ajettu autoa - sekä työksi että muuten vaan. siinä työautossa on  - kuten kirsi rakkaani sanoo- juustokupu katolla. matkaa on tehty myös jaloin. per pedes- niinkuin eräs sivistyskieli antaa ymmärtää. tämä blogi käsittelee juuri tuota matkaa. mennyttä ja tulevaa. aikaa on ajatella, juostessa etenkin.