OMANNÄKÖISTÄ

 

NYT

Olen viikon verran kuulunut plus kuusikymmentä kerhoon. Klassiseen kysymykseen: miltä nyt tuntuu, on olemassa vastaus. Sen saatat löytää, jos luet tämän tekstin.

 

KAUAN SITTEN

Äitini köyhänä yksinhuoltajana ei pystynyt ostamaan minulle kymmenvaihteista retkipyörää. Itselleen hän kyllä pystyi ostamaan uusia vaatteita, usein. 

   Kun muutimme isäni kanssa viisivaihteisen pyöräni kymmenvaihteiseksi, hän sanoi: "Et sitten turhaan, yhtenään ... vaihda niitä vaihteita, ne kuluvat." Positiivista oli, että isäni sattui olemaan selvinpäin ja auttoi minua pyörän muutostyössä.

   Vaihteet ovat vaihtoehtoja. Niistä pitää valita se sopivin, juuri sellainen, jolla matka taittuu kevyesti. Molemmat vanhempani olivat väärässä, mutta en ole heille katkera. Päinvastoin, opin valitsemaan elämässä oikean vaihteen tarpeen tullen.

    Äitini sanoi minulle usein, ettäs sinun täytyy. Vastasin, että ei todellakaan. Isäni sanoi, että elä elämääsi. Molempien ohjeita olen yrittänyt noudattaa, elämällä omannäköistä elämää.

 

VÄHÄN AIKAA SITTEN

Kirjojeni myötä olen ollut jonkin verran julkisuudessa uudelleen alkaen vuodesta 2022, jolloin esikoisromaanini ilmestyi. Olen saanut paljon kiitosta, mutta elämäntavastani, kuin myös puolisoni Kirsin elämäntavasta, ovat jotkut jaksaneet nähdä vaivaa yllättävän paljon.

   Minun on väitetty keksivän ajatuksia toisten ihmisten päihin. Kirjailijan ominaisuudessa tämä on eduksi, varsinkin jos pää on fiktiivinen. Toisaalta väitteen esittäjät eivät ole tulleet ajatelleeksi, että he ovat keksineet omassa päässään sen ajatuksen, että minä keksin ajatuksia toisten päähän. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua?

   Minua on vaadittu hiihtämään talviverkoilleni moottorikelkkailun sijaan. Tämä osoittaa, kuinka kaukana todellisuudesta, ja luonnosta, nämä henkilöt elävät. Kaksi kertaa viikossa yhteensä kolmenkymmenen kilometrin hiihto olisi minulle helppoa, mutta Nellimin olosuhteiden myötä se on mahdottomuus. Esimerkkinä vaikkapa jäälle, lumen alle nouseva vesi ja siihen suksilla uppoaminen 20 asteen pakkasessa?

   Ultrajuoksun syvimmästä merkityksestä minulle on myös nähty vaivaa, koska olen vuosien varrella kirjoittanut aiheesta tänne blogiini erittäin ristiriitaisesti. Oletukseni nykyisin on, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Enkö siis saisi itse muuttaa merkityksiä?

   On kritisoitu, että jos kerran juoksu ei ole minulle se elämän tärkein asia, niin miksi en sitten tee muita asioita. 

   Voin lohduttaa: teen niitä muita asioita jatkuvasti - olen aina tehnyt. 

   Tänään ajoin läskipyörällä kokemaan katiskan, pyöräilyä tuli reilut 30 kilometriä. Illalla ennenkuin aloin kirjoittamaan tätä, osallistuin metsästäjäkurssille. Sitä ennen pesin kaksi koneellista pyykkiä ja tein pizzaa, jotta töistä palaavalle Kirsille olisi ruoka valmiina pöydässä. 

   Kelpaako kriitikoille?

   Ei varmasti.

 

SITTEN

Syy voi olla yhteiskunnassa. Illuusio siitä, että meidän pitäisi vaan tehdä töitä ja lopulta riutua pois, elää vahvana tasapäistettyjen mielissä. Yhteiskunta yrittää kiivaasti määräillä tekemisiämme elämämme aikana. Loppuun asti. Ei edes oman elämänsä arvokkaasta lopusta saa päättää itse.

   Suuret ikäluokat ovat lanseeranneet minäminä-termin. Ollaan huolissaan siitä(kin), miltä yhteiskunta tulevaisuudessa tulee näyttämään tällä asenteella. Vääristyneimmissä aatesuunnissa kuvitellaan yhteiskunnan omistavan koko yksilön. Yksilön työstään saama palkka on yhteiskunnan rahaa, josta yhteiskunta jalomielisesti antaa yksilölle osan.

   Taustakriitikko saattaa tarttua esittämiini ajatuksiin: onhan sinutkin hoidettu syövästä terveeksi yhteiskunnan rahoilla. Kyllä, ja minä olen maksanut yrityselämässäni sen kaiken takaisin, myös moraalisesti. Lisäksi syöpätautien professori, emeritus, totesi minulle: "Et ole kenellekään mitään velkaa, sinä ja ne muut nuoret syöpää sairastaneet - te olitte aivan väärässä paikassa, väärään aikaan."

 

OMANNÄKÖISTÄ

Omannäköinen elämä johtaa omille poluille. Ne, jotka eivät pysy perässä, jäävät jälkeen. Ne, jotka valitsevat risteyksissä toiset polut, menevät jonnekin muualle, osa minusta ohi. Hyvä niin.

   Arvostelijoita riittää.

   Niin miltä nyt tuntuu?

   Elämän harjoittelu on jatkuvien epäonnistumisten sietämistä, onnistuminen elämässä on jatkuvan harjoituksen sietämistä.

   Parasta aikaa, hymyilen.

 

 

60 KAHVIT

Tarjosin Nellimin Kotalan Karhulassa (kesäkeittiömme), 60 kahvit 21.5. kello 12 - 18. Viimeiset vieraat lähtivät ennen iltaseitsemää. 

   Autoin Kirsiä tiskeissä hetken, sitten puin lenkkivaatteet ylle ja juoksin Nellimin kylää kiertäen kuusikymmentä kilometriä. Aikaa kului seitsemän tuntia ja yhdeksäntoista minuuttia. 

   Yö oli tuolloin hyvin kylmä. Pakkasta oli parhaimmillaan kuusi astetta. Mikään ei ole niin kylmä kuin Lapin kevätkylmä, maa on lumeton mutta Erämeri (Inarijärvi) vielä jäässä.

   Yö tarjosi turkkiaan vaihtavien jänisten kirjon ja laiskasti askeltavia poroja roukumassa raitilla. Lisäksi melkein yötön yö ja kaksi huikaisevaa näytelmää, auringon lasku ja nousu miltei peräkkäin. Ja mitkä värit!

  Yö antoi yksinäistä aikaa ajatella. Yksinäistä taivallusta, mitä kaikista askeleista loppujen lopuksi jää.

 

Hiukan ennen viittä aamulla. Juoksu on tauonnut, saunaan ja uimaan.

   En pitänyt 20-, 30-, enkä 40-juhlia. Kun täytin viisikymmentä, juoksin Suomen halki tuhat mailia. 

   Alunperin minun piti juosta välillä Nellim-Ivalo-Nellim ainakin tuhat mailia kuusikymppisteni kunniaksi, ja ylläolevassa blogitekstissä mainittujen kriitikoiden suureksi suruksi. Kriitikot voivat nyt iloita, että en jalkavaivasta kuntoutumisen takia pystynyt siihen. 

   Muistutan, että en koskaan ole väittänyt olevani rikkoutumaton. Lisäksi, vaikka kykenenkin silloin tällöin satoriin, täydelliseen läsnäoloon, on minulla vielä loputtomasti oivallettavaa. Olen pelkkä mitätön välähdys valtavassa ilmiömaailmassa.

    Kiitokset menevät kaikille minua muistaneille ja juhliin osallistuneille.

   Erityiskiitos menee kaikkein Korkeimmalle, hiljaa katsovalle iäisyydelle. Olen saanut terveyttä viimeiset 32 vuotta.

 

KUVAKAVALKADI TILAISUUDESTA

Pahoittelut, että kaikista vieraista ei ole kuvia.

 

SISÄLTÖÄ

Luin jostakin, että ihmiset päivittävät sosiaaliseen mediaan sisältöä, jolla haluavat luoda tietynlaisen kuvan itsestään ja elämästään.

   Olen pahoillani, minä en tee niin. Minulla ei ole muunnäköistä päivitettävää, kuin mitä näette ja olette nähneet.

 

NYT JA NYT

Ultrajuoksu on opettanut kärsivällisyyttä. Zen on opettanut, että mihinkään ei pitäisi tarrautua. 

   Rovasti, Isä Rauno Pietarinen on opettanut, että hengellisen elämän loistokkuus on siinä, että sieltä  löytyy vapaus, kutsumus ja oma minä.

   Parempi vain antaa kaiken mennä menojaan turhia murehtimatta, tässä ja nyt.

    Ja hymyillä.

 

VIIKOT 19 - 21

Ma- Lepo

Ti- 16,33 km - 1.44. Asvalttia ja soraa.

Ke- 20,37 km - 2.17. Soraa.

To- Pyörällä Kirsin kanssa 10,67 km - 1.01.

Pe- Lepo

La- Kylällä edestakaisin 25,08 km - 2.42.

Su- Kirsin kanssa pyörällä 12,74 km - 1.09.

Yhteensä juoksua 61,7 km - 6:44

Ma- Lepo

Ti- Ivalo - Nellim 42,12 km - 4.55.

Ke- Pyörällä Apinavaaralle 21,81 km - 1.24.

To- Haapakuru polkua 10,13 km - 1.09.

Pe- 8,12 km soraa - 54 min.

La- Pyörällä Kirsin kanssa 20,26 km - 1.28.

Su- 15,12 km - 1.45. Haapakuru polkua ja linjan polkuja.

Yhteensä juoksua 76,5 km - 8:43

Ma- Lepo

Ti- 60,04 km - 7.19. Tämä on liikkeelläoloaika. Luonnollisesti täytyi syödä ja vaihtaa vaatteita välillä, pakkasta yöllä kuusi astetta.

Ke-To- Lepo

Pe- Pyhävaara polkua ja mutaa 11,28 km - 1.37.

La- Lepo

Su- Pyörällä Kirsin kanssa 24,74 km - 2.09.

       Illalla Arkivaaralle 8,05 km - 59 min. Reittiennätys.

Yhteensä juoksua 79,3 km - 9:57   

 

Kuntoutuminen on sujunut hyvin. Olen saanut rakennettua peruskuntoa.