Palasin juuri tyhjiltä talviverkoilta. Pyytämälläkään ei aina saa.
Erämaakäynnin aikana pakkanen kiristyi seitsemästätoista asteesta kahteenkymmeneen kolmeen asteeseen. Rajaseudun verkkojärvelläni oli pakkasta yli kaksikymmentäviisi, tunnen sen, kun haalarin etumus huurtuu, kokuavanto vetää kevyeen riitteeseen nopeasti ja käsiä paleltaa.
Tänään on talvipäivänseisaus. Aamulla ennen lähtöäni Yleisradion Helsingin toimitus selvitti jostakin valoa kohti menenmisestä. Kaamosmasennus mainittiin. Meillä Nellimissä kaamos, sinisen hämärän aika, kestää tammikuun kymmenenteen päivään asti. En ymmärrä kaamosmasennusta, koska elän jatkuvassa valossa. Valoa kohti en erityisemmin suunnista. Yritän elää ensin tämän yhden elämän loppuun. Läsnäollen, mahdollisimman valoisena.
Aikoja sitten lupasin itselleni, että en katkeroidu vanhetessani. Kyynisyys on eri asia. Minulla on nykyisin vaikeuksia keksiä puheenaiheita etelämpänä Suomessa asuvien ystävieni kanssa. Olen kuvannut tätä: elän täysin toisenlaisessa todellisuudessa, sivussa. En tiedä muista todellisuuksista mitään, koska niitä ei minusta ole. Kyynisyys lisääntyy valittajia kohtaan: tehkää elämällenne jotakin, jos ette ole tyytyväisiä. Muistutan: vähemmän läheltä on usein enemmän kuin paljon kaukaa.
Elämä pienessä Inarinsaamelaisessa kylässä vie lähelle luontoa, myös lähemmäs omaa alkuluontoa. Tällä minä tarkoitan, että ihmiselle tekee hyvää joutua tilanteisiin, joissa joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hengissä. Ponnistelu terävöittää aistit ja vie mielen tasoille, joista masentuminen on kaukana. On sitten ulkona pimeää tai ei.
Kirsin kanssa voisimme asua missä tahansa muuallakin, esimerkiksi Espanjan lämmössä tai vaikkapa Dolomiittien vuoristokylässä. Olemme kuitenkin toistaiseksi valinneet asuinpaikaksi tämän karun Lapinmaan. Lyhyen mutta valoisan kesän, raikkaan ruskan syksyn, julman, kylmän marraskuun, josta kaira käpertyy kaamokseen, sitten joulun kautta lisääntyvään valoon hankien kasvaessa, kevään sokaisevan kirkkauden soseineen, jatkoksi jäätävän kylmä alkukesä, heinäkuun sääsket ja taas kaikki alkaa uudestaan.
Mistä etelän ystävilleni kertoisin.
Olisivatko he kiinnostuneet juomustelusta eli talviverkoilla käymisestä. Kuinka vaikeaa on juuri nyt, kun vesi tunkee railojen ja uhkureikien kautta jään päälle, jään päällä olevan lumen alle, ja vaikeuttaa kulkemista. Välillä pettäneet ajojäljet jäätyvät koppuroiksi ja heittelevät kelkkaa puolelta toiselle.
 |
| Uhkureikä jäällä. |
Kertoisinko jäätävästä kylmyydestä, joka tappaa - sananmukaisesti. Juuri äskettäin löytyi Inarin jäältä kuollut hiihtäjä, makuupussissa. Kämpälle oli alle kaksi kilometriä. Kukaan paikallinen ei hiihdä makuupussin kanssa tähän aikaan järvellä. Illuusiot kairassa kulkemisesta elävät erilaisten eräohjelmien myötä omaa elämäänsä. Kyllä siellä pärjää, sanovat. Kyllä, mutta entä jos jotakin sattuu? Riittävätkö erätaidot ja etenkin kunto juuri sillä ratkaisevalla hetkellä. Lähemmäskin kämppää on jäädytty kuin alle kahteen kilometriin.
Kertoisinko susilaumasta, joka Venäjän rajan takaa tulee tappamaan poroja. Vai kertoisinko kahdesta ahmasta, jotka riehuvat susien pelästyttämien porojen perässä. Seudusta, jolla ei rajavartijoiden, poromiesten lisäksi tapaa ketään muuta kuin minut ja Kirsin tähän aikaan vuodesta.
Kertoisinko hiukan yli metrin pituisilla suksilla kaatuilevista espanjalaisista turisteista vai espanjalaisista lapsista, jotka riehuvat erähotellilla kuin mielettömät, melkein kaataen joulukuusen. Sotkevat aterioidessaan koko salin, puhumattakaan ruokahävikistä.
Kertoisinko sisäisesti eripuraisesta saamelaisyhteisöstä, jonka poliittista saamelaisuutta edustavat aktiivit kulkevat mediakohusta toiseen luoden täysin virheellistä stereotypiaa tuosta sitkeästä kansasta. Saamelaiset saisivat olla ylpeitä, että heidän kulttuurinsa on säilynyt. Ensin tuhat vuotta sitten kruunun ja ristin saapumisesta Suomeen, myöhemmin kaikesta muusta.
Kertoisinko S-ryhmästä. Uusinta kirjaani myydään Prismoissa ja S-verkkokaupassa. Paikallinen Ivalon S-marketin kauppias sitä ei kuitenkaan saa myytäväksi johtuen S-ryhmän säännöistä. Tiettyjä tavaroita myyvät vain Prismat, tiettyjä S-marketit ja tiettyjä Salet. Kirjaa ei saa myyntiin Ivalon S-markettiin vaikka asiakas pyytäisi!
Vai kertoisinko kuinka Kirsi nauroi, kun joku oli protestoinut julkisen liikenteen lippuhinnoista. Täältä meiltä on neljäkymmentäkaksi kilometriä Kirsin työpaikkaan. Ei julkista liikennettä. Kahdeksankymmentäneljä kilometriä jokaisena työpäivänä. Valtio leikkaa työmatkavähennyksiä ja tekee muilla toimilla työnteosta kannattamatonta. Protestoimmeko?
Kertoisinko kuukkelista, jolle olen antanut nimen Vanaja. Se tulee tulille hakemaan evästä. Kun kysyn siltä: mihinkä me täältä, se pudistaa päätään ja lentää piilottamaan leivänpalan. Niin, ei me mihinkään.
Luonnollisesti myös minulle kaatuvat seinät välillä päälle. Eletyssä elämässämme on ollut aikoja, jolloin minä tein valtavan pitkää päivää ja Kirsi oli kotona. Nykyisin on toisin päin, eikä Kirsikään turistisesonkia lukuunottamatta yritä tappaa itseään työllä. Seinät kaatuvat kirjoittamisen työkauden ollessa kiivaimmillaan, eli juuri nyt. Joskus saan pitää pöydänreunasta kiinni, ihmetellen mihin kaikkeen kolmannessa kirjassani elävä ihmisjoukko minut mukaansa vetää.
Seinien kaatuminen on eri asia kuin masennus. En vähättele lainkaan diagnosoitua masennusta tai muita mielen ongelmia. Sensijaan vähättelen keinoja, joita yhteiskunnalla on tarjolla auttaakseen ihmistä. Päinvastoin yhteiskunta yrittää hallita meitä sisäisellä riittämättömyydellämme, tai niitä jotka kokevat sisäistä riittämättömyyttä. Hallinnan yrityksen syy on selvä: raha. Irti ei yksilöä päästetä. Täytyy itse astua sivuun.
Koko länsimainen tapa ajatella ihmisyydestä on muuttunut täysin väärään suuntaan. Kuten aiemmin kerroin, jos ei joudu ponnistelemaan jäädäkseen eloon, ei koe sisäistä riittävyyttä. Täällä on pakko myöntää olevansa välillä heikko. On pakko taipua luonnonvoimien edessä. Se tekee hyvää perspektiiville koko elämästä. Toisaalta selviäminen karuissa oloissa tekee hyvää itseluottamukselle. Ymmärtää, että täydellisyyttä ei ole.
On turha kommentoida meille, että itse olette valinneet sivussa olemisen. Emme kaipaa elämää väkijoukoissa. Tilalle saamme ihmisläheisen, pikkuruisen yhteisön, joka välittää jäsenistään. Tilalle saamme upean luonnon ja luonnonrauhan - tilaa. Saamme kokemuksen mitä on olla kytkeytyneenä maahan, olla lähellä ja läsnä. Rakastaa.
Toivotan kaikille lukijoille hyvää joulua ja toivoa vuodelle 2024 - toivo on aina läsnä kun yleinen tie päättyy.
Yleinen tie päättyy -novellikokoelmani julkaisutilaisuus on Ivalon kirjastolla 10.1.2024 alkaen kello 18.00. Tilaisuudessa tarjolla kahvia, pullaa ja suolaista.
---
VIIKKO 50.
Ma- Matolla 8,64 km - 1.03.
Ke- Matolla 6,52 km - 43 min.
To- Lumisilla poluilla 8,37 km - 1.02.
Pe- Liukulumikengillä 7,67 km - 2.02.
Jalka on kuntoutumassa.
---
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti