RISTEYSKOHTIA, 2024

 

Kalenteri vaihtuu vuosimalliin 2024. Japanilainen filosofi ja zenbuddhalaisen sõtõ-koulukunnan perustaja Dõgen Zenji sanoi: "Aika kulkee nykyisestä menneeseen." Useimmat teistä torjuvat ajatuksen loogisuuden perustein. Harvempi on tullut ajatelleeksi, että lause on totta menneen nykyiseksi tekemisen todellisessa kokemisessa. Henkinen opettajani Shunryu Suzuki on sanonut tästä: "Se on runoutta ja inhimillistä elämää." 

    Toivon, että minulle runoutta ja inhimillistä elämää tulee kuluneeksi täyteen 60 vuotta 21.5.2024.

    Aika kulkee menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä menneisyyteen. Tuosta risteyskohdasta olen löytänyt elämän tarkoituksen, se on aina edessäni, tässä ja nyt. 

    Jos joku haluaisi löytää tien risteyskohtaani, joutuisi hän maksamaan opastuksesta minulle kilometrirahaa. Kyse on kohdallani ensi toukokuussa 32 vuotta kestäneen pitkän tien kulkemisesta. Uskon, että tie kaikkine risteyksineen jatkuu edelleen. En anna takuuta, olisiko minun elämäni tarkoitus sopiva hänelle, joka haluaa opastusta. Kehotan etsimään itse. Mahdollisesta opastuksesta ansaitsemani kilometrirahat sijoittaisin markkinatalouden ja kapitalismin ylläpitämiseen. Ennenkuin pillastutte, miettikää voisiko mainittu kaksikko tuottaa hyvää myös vähäosaisimmille entistä enemmän.

    Kulkemani tien varrella on selvinnyt, että Suomi on hieno maa, joka selvisi itsenäisenä toisesta maailmansodasta. Kuulun siihen sukupolveen, jolla oli kunnia kokea omakohtainen kosketuspinta veteraaneihin ja omaksua heiltä korvaamattomia arvoja. 

    Lisäksi minulla oli analoginen lapsuus ja digitaalinen aikuisuus. Vanhuudesta en vielä tiedä. Eräs varsinaissuomalainen, uustaistolainen lakkokenraali haukkui minua vanhukseksi jo muutama vuosi sitten. Matkallani monet ovat kääntyneet vääriin risteyksiin. Harhautuneiden, tässä tapauksessa copypaste vasemmistolaisen ulkokultaisuus loistaa kauas. Köyhän asialla omaa etua tavoitellen. Surkeinta tässä ulkokultaisuudessa on, että markkinatalouteen ja kapitalismiin tungetaan mukaan yhä enemmän siihen kuulumatonta, esimerkiksi tasa-arvoa sekä maailman pelastamista. Minullekin saattaa tulla virtuaalinen vanhuus, siksi kehnosti on Suomen taloutta hoidettu viimeisenä kymmenenä vuotena.

    Tasa-arvolle on paikkansa, mutta minä turhauduin peruskoulussa. Selvisin lukematta mitään lukioon asti. Lukion toisena vuotena jouduin opiskelemaan. Koulutaipaleella sain maistaa kansakoulua ja oppikoulua. Maistuivat hyviltä. "Kehnompi" aines lähti kansalaiskoulun kautta ammattikouluun ja työelämään. Lukio meni luokattomaksi lopussa. "Kaikki pelaa" -asenne alkoi saada jalansijaa. Integraatio ja kaikille kaikkea, sitä samaa tasapäistämistä. PISA-tuloksista ja lasten niin sanotusta pahoinvoinnista voimme jokainen päätellä kannattiko?

    Kaikilla ei voi olla kokoajan kivaa yhteiskunnassa. Toimiessani yrittäjänä työllistin kaksi ja puoli ihmistä seitsemäntoista vuotta. Yritykseni tehtävänä oli tuottaa vapaa-aikaa minulle ja työntekijöille taloudellista hyötyä. Luonnollisesti yritys tuotti itselleen ja minulle taloudellista hyötyä, mutta määrää ovat monet kateelliset liioitelleet. Se, että kykenin hyppäämään niin sanotusta oravanpyörästä pois hieman yli viisikymmentävuotiaana, perustui luopumiseen ja vähempään tyytymiseen. Tietenkin tätä blogia ovat myös mainitusta hypystä kateelliset matkan varrella kommentoineet negatiiviseen sävyyn, mutta enemmän kommentteja, kysymyksiä ja kannustusta olen saanut aidosti elämästäni ja menestyksestäni kiinnostuneilta ihmisiltä.

    Eräs ystäväni totesi, että ihmisiä ei saa laittaa eriarvoiseen asemaan. Hän oli puolittain oikeassa. Ei ihmisiä edes kannata yrittää laittaa eriarvoiseen asemaan, he hankkiutuvat sinne ihan itse. Yhteiskunnan suuntavaiston puuttuminen näkyy osittain myös huippu-urheilussa. Pitkään ja hartaasti puurtajia nousee esiin liian harvoin. Sensijaan kaikki pelaa -porukkaa harhailee mukana sitäkin enemmän. Etenkin eksyminen oikealta tieltä näkyy yrittämisen (taistelutahdon) puuttumisena ja olemattomana vaikeuksien sietämisenä.

    Elämäntavakseni määritelty ultrajuoksu on vailla oikoteitä. On nähtävä valtavasti vaivaa ja juostava yksinkertaista perusharjoitusta monta vuotta kehittyäkseen. Lisäksi pitää pystyä olemaan poissa radalta osan aikaa vuodesta. Muuten muuttuu ultramuumioksi ja myös alkaa kuulostamaan siltä. Minä en ole ihan vielä muumioitunut, mutta kieltämättä kuulostanut siltä aina välillä. Radan sivuun vuosien karttuessa pitää osata hypätä, enemmän tai vähemmän kunniakkaasti. Lopettaminen on toki vaikeaa, jos terveys mahdollistaa suuret harjoittelumäärät vielä vanhempanakin, addiktio juurtuu syvälle. Minusta liikunnan riemun pitäisi säilyä loppuun asti, kilpailemisesta tai suurista määristä ei niin väliä.

    Hankalinta ajan risteyskohdassa, tässä ja nyt, on määrittelyn välttäminen. Jos antaa muiden määritellä tekemisiään tai alkaa itse määritellä kaikkea, harhautuu. Eräs ystäväni totesi, että en ole enää sama kuin vuosia sitten. Olen tästä kuvauksesta kiitollinen. Hienoa, olen siis jatkanut matkaa. Kumarran hänelle edelleen, vaikka hän ei ilmauksesta pidä. Joskus mestari kumartaa oppipojalle, ja joskus oppipoika mestarille. Eroa ei ole, olemme kaikki yhtä. Kumartamisella kuvaan pohjimmaista nöyryyttäni, en ole erityinen.

    Eteenpäinpääsyn lisäksi olen päässyt myös ei-minnekään. Ajattelen, että on olemassa yksi suuri ilmiömaailma. Me kaikki olemme välähdyksiä tuossa ilmiömaailmassa. Mittasuhteiden, niin ajan kuin tilankin, hahmottaminen on välttämätöntä pystyäkseen mielen tyyneyteen. Mielen tyyneys rauhoittaa. Se ei ole tosiasioiden kieltämistä, vaan syvempää ymmärrystä.

    Rauhallisuus ja syvä ymmärrys auttaa käsittelemään itseä suurempia asioita, esimerkiksi ilmastohätätilaksi kutsuttua aikajatkumoa. Olen varma, että tulevat sukupolvet ratkaisevat puhtaan energian tuottamisen kustannustehokkaasti. Polttoainetta auringosta. John Clauser - tyyppiset episodit osoittavat, että maailma toimii edelleen follow the money -periaatteella. Ajat (lue öljyntuottajat) eivät ole vielä kypsiä.

    Nasa laukaisi vuonna 1977 kaksi Voyager-luotainta. Ykkönen on noin 24 miljardin kilometrin päässä ja kakkonen 19 miljardin kilometrin päässä. Jossain vaiheessa ne pääsevät Ursa Majorin ja Andromedan galaksien läheisyyteen. Luotaimilta kestää 225 miljoonaa vuotta kiertää koko Linnunrata. Ne kiertävät Linnunrataa myös sen jälkeen, kun Aurinko on polttanut ihmisten elämän Maan päällä. Kun tarkastelette noita vuosimääriä, kannattaako edes yrittää pelastaa maailma?

    Joku teistä saattaa pitää minua ylimielisenä, piittaamattomana tai jopa tunteettomana, kun ohitan risteyskohtia, mistä monet muut ovat jo kääntyneet. Olette väärässä. Koskaan ei mikään mennyt niin kuin sen muistaa, aina mennyt saa mielessä uusia värejä ja muotoja. Olen erittäin kiitollinen kaikille kohtaamilleni ihmisille, myös harhautuneille. Olen oppinut heiltä kaikilta jotakin. Ei ole kahta samanlaista lumikidettä, eikä ihmistä. Kuinka valtava rikkaus! 

    Aivan kuten lumi sulaa, mekin lopulta haihdumme olemattomiin. Kulkeminen, niin minun kuin muidenkin lakkaa. Olisi kauheaa, jos tämä kestäisi ikuisesti.

    Tie sensijaan on loputon, risteyskohtia riittää.

 

    Hyvää uutta vuotta kaikille ja toivoa matkaan.

 

 

KUULUMISIA

Kaamoksen alku on sujunut rauhallisesti. Aika on kulunut kirjoittamisen, talvikalastuksen ja luonnossa liikkumisen merkeissä. Poikkeuksia arkeen ovat tuoneet pikkujoulut ja metsästysseuran juhlat.

    Vaikka julkaisen paljon kuvia moottorikelkkailusta, hiihdämme ja kävelemme Kirsin kanssa säännöllisesti. Kaamoksessa liikunnan ja oikean vuorokausirytmin merkitys korostuu.

    Inarin itäinen talvi on ollut varsin kylmä. Pakkanen on pysytellyt varsin usein yli kahdessakymmenessä asteessa. Lunta kylänpinnassa on virallisen mittauksen mukaan kolmekymmentä senttiä, tunturissa ainakin kaksi kertaa enemmän.

    Vasemman akilleksen kiinnityskohta kantaluussa on kuntoutumassa. Aivan kivuton se ei vieläkään ole. Juoksin viime viikolla reilut viisikymmentä kilometriä, mutta motivaatio juoksemiseen on olematon. Syy on vaistonvarainen: kyseinen vamma tuskin tulee kuntoon enää koskaan sataprosenttisesti, eikä alussa hätäilemällä ainakaan. 

    Sydäntäni lähellä on perinteinen hiihto, etenkin metsäsuksilla tai liukulumikengillä. Mikä onkaan hienompaa kuin hiihdellä hissukseen valkoisessa äänettömyydessä, satumaisemassa. Lisäksi hiihto tekee hyvää peruskunnolle, mutta ultrajuoksukunnon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Hiihtämällä ei jalkojen iskutuksen keston ominaisuudet säily tai kehity.

 

Lopuksi siteeraan ystävääni Sami Liuhtoa. Runokirjasta Lapsena tunsin muutamia hirviä:

 

tiedätkö kun ihminen

on huono työssään

se on aika

traagista eikä ole

tapana sanoa meillä

päin kärsitään tämäkin

on täysin järjetöntä

 

(Runo 3. toukok. 2022)

 

VIIKKO 51.

Ma- 10,22 km - 1.09. Nellimintie.

Ti- 11,04 km - 1.14. Pakkasta - 15 astetta viiman kanssa.

Ke- Lepo

To- Matolla 11,01 km - 1.13. Ulkona - 26, 7 astetta.

Pe- Lepo

La- Pimeässä otsalampulla 8,01 km - 57 min. hitaasti.

Su- Perinteinen joulukymppi 10,27 km - 1.13.

Yhteensä 50,5 km.

 

KUVIA ELÄMÄSTÄ  (Klikkaamalla kuvia ne suurenevat riviin katsottaviksi)

Juomatauolla Kirsin kanssa ärjänteellä.

Toisenlainen kelkkakuva. Myyjä sanoi, että se kestää käyttää kylellään. Painavaa nelitahtikelkkaa ei saa helposti yksin matolleen ilman taljaa. Ajovirhe: vauhtia oli liian vähän. Toisaalta, jos vauhtia olisi ollut enemmän saattaisin olla vieläkin etsimässä päätäni lumihangesta.

Pyhävaaran latua.

On se kyllä hyvä tuo hirvi - lautasella.

 

HYVÄÄ JOULUA, täältä sivusta

 

 

Palasin juuri tyhjiltä talviverkoilta. Pyytämälläkään ei aina saa.

     Erämaakäynnin aikana pakkanen kiristyi seitsemästätoista asteesta kahteenkymmeneen kolmeen asteeseen. Rajaseudun verkkojärvelläni oli pakkasta yli kaksikymmentäviisi, tunnen sen, kun haalarin etumus huurtuu, kokuavanto vetää kevyeen riitteeseen nopeasti ja käsiä paleltaa.

    Tänään on talvipäivänseisaus. Aamulla ennen lähtöäni Yleisradion Helsingin toimitus selvitti jostakin valoa kohti menenmisestä. Kaamosmasennus mainittiin. Meillä Nellimissä kaamos, sinisen hämärän aika, kestää tammikuun kymmenenteen päivään asti. En ymmärrä kaamosmasennusta, koska elän jatkuvassa valossa. Valoa kohti en erityisemmin suunnista. Yritän elää ensin tämän yhden elämän loppuun. Läsnäollen, mahdollisimman valoisena.

    Aikoja sitten lupasin itselleni, että en katkeroidu vanhetessani. Kyynisyys on eri asia. Minulla on nykyisin vaikeuksia keksiä puheenaiheita etelämpänä Suomessa asuvien ystävieni kanssa. Olen kuvannut tätä: elän täysin toisenlaisessa todellisuudessa, sivussa. En tiedä muista todellisuuksista mitään, koska niitä ei minusta ole. Kyynisyys lisääntyy valittajia kohtaan: tehkää elämällenne jotakin, jos ette ole tyytyväisiä. Muistutan: vähemmän läheltä on usein enemmän kuin paljon kaukaa.

    Elämä pienessä Inarinsaamelaisessa kylässä vie lähelle luontoa, myös lähemmäs omaa alkuluontoa. Tällä minä tarkoitan, että ihmiselle tekee hyvää joutua tilanteisiin, joissa joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hengissä. Ponnistelu terävöittää aistit ja vie mielen tasoille, joista masentuminen on kaukana. On sitten ulkona pimeää tai ei.

 

    Kirsin kanssa voisimme asua missä tahansa muuallakin, esimerkiksi Espanjan lämmössä tai vaikkapa Dolomiittien vuoristokylässä. Olemme kuitenkin toistaiseksi valinneet asuinpaikaksi tämän karun Lapinmaan. Lyhyen mutta valoisan kesän, raikkaan ruskan syksyn, julman, kylmän marraskuun, josta kaira käpertyy kaamokseen, sitten joulun kautta lisääntyvään valoon hankien kasvaessa, kevään sokaisevan kirkkauden soseineen, jatkoksi jäätävän kylmä alkukesä, heinäkuun sääsket ja taas kaikki alkaa uudestaan.

 

Mistä etelän ystävilleni kertoisin. 

    Olisivatko he kiinnostuneet juomustelusta eli talviverkoilla käymisestä. Kuinka vaikeaa on juuri nyt, kun vesi tunkee railojen ja uhkureikien kautta jään päälle, jään päällä olevan lumen alle, ja vaikeuttaa kulkemista. Välillä pettäneet ajojäljet jäätyvät koppuroiksi ja heittelevät kelkkaa puolelta toiselle.

Uhkureikä jäällä.

 

    Kertoisinko jäätävästä kylmyydestä, joka tappaa - sananmukaisesti. Juuri äskettäin löytyi Inarin jäältä kuollut hiihtäjä, makuupussissa. Kämpälle oli alle kaksi kilometriä. Kukaan paikallinen ei hiihdä makuupussin kanssa tähän aikaan järvellä. Illuusiot kairassa kulkemisesta elävät erilaisten eräohjelmien myötä omaa elämäänsä. Kyllä siellä pärjää, sanovat. Kyllä, mutta entä jos jotakin sattuu? Riittävätkö erätaidot ja etenkin kunto juuri sillä ratkaisevalla hetkellä. Lähemmäskin kämppää on jäädytty kuin alle kahteen kilometriin.

    Kertoisinko susilaumasta, joka Venäjän rajan takaa tulee tappamaan poroja. Vai kertoisinko kahdesta ahmasta, jotka riehuvat susien pelästyttämien porojen perässä. Seudusta, jolla ei rajavartijoiden, poromiesten lisäksi tapaa ketään muuta kuin minut ja Kirsin tähän aikaan vuodesta.

    Kertoisinko hiukan yli metrin pituisilla suksilla kaatuilevista espanjalaisista turisteista vai espanjalaisista lapsista, jotka riehuvat erähotellilla kuin mielettömät, melkein kaataen joulukuusen. Sotkevat aterioidessaan koko salin, puhumattakaan ruokahävikistä.

    Kertoisinko sisäisesti eripuraisesta saamelaisyhteisöstä, jonka poliittista saamelaisuutta edustavat aktiivit kulkevat mediakohusta toiseen luoden täysin virheellistä stereotypiaa tuosta sitkeästä kansasta. Saamelaiset saisivat olla ylpeitä, että heidän kulttuurinsa on säilynyt. Ensin tuhat vuotta sitten kruunun ja ristin saapumisesta Suomeen, myöhemmin kaikesta muusta.

    Kertoisinko S-ryhmästä. Uusinta kirjaani myydään Prismoissa ja S-verkkokaupassa. Paikallinen Ivalon S-marketin kauppias sitä ei kuitenkaan saa myytäväksi johtuen S-ryhmän säännöistä. Tiettyjä tavaroita myyvät vain Prismat, tiettyjä S-marketit ja tiettyjä Salet. Kirjaa ei saa myyntiin Ivalon S-markettiin vaikka asiakas pyytäisi!

    Vai kertoisinko kuinka Kirsi nauroi, kun joku oli protestoinut julkisen liikenteen lippuhinnoista. Täältä meiltä on neljäkymmentäkaksi kilometriä Kirsin työpaikkaan. Ei julkista liikennettä. Kahdeksankymmentäneljä kilometriä jokaisena työpäivänä. Valtio leikkaa työmatkavähennyksiä ja tekee muilla toimilla työnteosta kannattamatonta. Protestoimmeko?

    Kertoisinko kuukkelista, jolle olen antanut nimen Vanaja. Se tulee tulille hakemaan evästä. Kun kysyn siltä: mihinkä me täältä, se pudistaa päätään ja lentää piilottamaan leivänpalan. Niin, ei me mihinkään.

 

Luonnollisesti myös minulle kaatuvat seinät välillä päälle. Eletyssä elämässämme on ollut aikoja, jolloin minä tein valtavan pitkää päivää ja Kirsi oli kotona. Nykyisin on toisin päin, eikä Kirsikään turistisesonkia lukuunottamatta yritä tappaa itseään työllä. Seinät kaatuvat kirjoittamisen työkauden ollessa kiivaimmillaan, eli juuri nyt. Joskus saan pitää pöydänreunasta kiinni, ihmetellen mihin kaikkeen kolmannessa kirjassani elävä ihmisjoukko minut mukaansa vetää.

    Seinien kaatuminen on eri asia kuin masennus. En vähättele lainkaan diagnosoitua masennusta tai muita mielen ongelmia. Sensijaan vähättelen keinoja, joita yhteiskunnalla on tarjolla auttaakseen ihmistä. Päinvastoin yhteiskunta yrittää hallita meitä sisäisellä riittämättömyydellämme, tai niitä jotka kokevat sisäistä riittämättömyyttä. Hallinnan yrityksen syy on selvä: raha. Irti ei yksilöä päästetä. Täytyy itse astua sivuun.

    Koko länsimainen tapa ajatella ihmisyydestä on muuttunut täysin väärään suuntaan. Kuten aiemmin kerroin, jos ei joudu ponnistelemaan jäädäkseen eloon, ei koe sisäistä riittävyyttä. Täällä on pakko myöntää olevansa välillä heikko. On pakko taipua luonnonvoimien edessä. Se tekee hyvää perspektiiville koko elämästä. Toisaalta selviäminen karuissa oloissa tekee hyvää itseluottamukselle. Ymmärtää, että täydellisyyttä ei ole.

On turha kommentoida meille, että itse olette valinneet sivussa olemisen. Emme kaipaa elämää väkijoukoissa. Tilalle saamme ihmisläheisen, pikkuruisen yhteisön, joka välittää jäsenistään. Tilalle saamme upean luonnon ja luonnonrauhan - tilaa. Saamme kokemuksen mitä on olla kytkeytyneenä maahan, olla lähellä ja läsnä. Rakastaa.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää joulua ja toivoa vuodelle 2024 - toivo on aina läsnä kun yleinen tie päättyy.

 

Yleinen tie päättyy -novellikokoelmani julkaisutilaisuus on Ivalon kirjastolla 10.1.2024 alkaen kello 18.00. Tilaisuudessa tarjolla kahvia, pullaa ja suolaista.

---

VIIKKO 50.

Ma- Matolla 8,64 km - 1.03.

Ke- Matolla 6,52 km - 43 min.

To- Lumisilla poluilla 8,37 km - 1.02.

Pe- Liukulumikengillä 7,67 km - 2.02.

Jalka on kuntoutumassa. 

---

 

 

SELLAISENAAN

 

 

Paljonko on vähän? On olemassa filosofinen käsite, "riittävä vähimmäistaso", jota määritellään sen mukaan mitä asiaa käsitellään. Useimmissa tapauksissa määrittely epäonnistuu täydellisesti, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää elämää. Se mikä riittää yhdelle, on toiselle liian vähän.

 

Istuin viikolla kahvilla erään saamelaisen kanssa. Hän pyysi anteeksi poliittista saamelaisuutta. Hänen mielestään on väärin, että saamelaisista syntyy vääriä stereotypioita tiettyjen kovaäänisimpien, kohusta kohuun kulkevien poliittista saamelaisuutta edustavien saamelaisten esiintymisten perusteella. Hänen mielestään lausuntoja tulisi antaa harkiten, rakentavasti pienen alkuperäiskansan asiaa eteenpäinvieden. Yhteistyössä, ei rikki repien.

    Puhuimme kulttuurillisesta omimisesta ja viimeisimmästä taidekohusta. Kysyin häneltä, mitä hän tuumaisi, jos kirjoittaisin saamelaisen sarjamurhaajan New Yorkiin. Olisiko kyseinen saamelainen väärässä kontekstissa tai syyllistyisinkö kulttuurilliseen omimiseen. Hän nauroi ja sanoi, että kirjoita vaan, se vasta olisikin mielenkiintoinen idea. 

    Taiteilijalla, kuten kirjoittajallakin on aina vastuu tekemisistään. On vapaus maalata ja on vapaus sanoa, mutta sitä on lähes mahdotonta tehdä ketään loukkaamatta. Aina voidaan tehdä tekemällä kohu. Aina joku on mielestään sorron uhri. Taidetta ja kirjoittamista on saatava tehdä vapaasti, henkinen kulttuuri on ihmisyyden vankka perusta, vahvempi kuin uskonto. Valitettavasti vapautta yritetään kahlita jatkuvasti yrittämällä kieltää kuvia ja sanoja.

Mennyt syksy on ollut natsinmetsästäjien kulta-aikaa. Itsenäisyyspäivä huipensi 612 soihtukulkueen ja Helsinki ilman natseja- vastamielenosoituksen vastakkainasettelun. Ihan sattumalta joukkoon oli eksynyt 14 Amnestyn ihmisoikeustarkkailijaa. Lopputuloksena syntyneessä kohussa poliisia syytettiin fasistiseksi ja liian kovaotteiseksi. Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella puhtain paperein eivät tässä tapauksessa selvinneet ainakaan natsinmetsästäjät. Poliisin tehtävä on turvallisuuden ylläpitäminen ja mielenilmausta (laillista) järjestävän tahon tulee olla tavoitettavissa.

 

Korona-aikana Lapissa itkettiin puuttuvia turisteja. Nyt rovaniemeläiset itkevät pihoihin tunkevia revontulituristeja. Minä voisin kertoa täältä Nellimistä monta tarinaa pihaani tunkeutuneista turisteista. On yritetty kotaan, tulipaikalle ja rantapitkoksille. On kesällä tultu rantaan kalastamaan. Yleensä ovat lähteneet, kun olen käynyt kertomassa jokamiehenoikeuksien rajallisuudesta. Viimeistään ovat häipyneet silloin, kun olen mennyt alasti ulos ja huutanut: private property! Ampua ei ole tarvinnut - vielä, edes ilmaan.

    Rovaniemi kuten Sirkka (Levi) ovat päätöksensä tehneet ja nauttivat nyt hedelmistä. Suhteellisuudentaju on hieman hukassa. Venetsia on suurinpiirtein samankokoinen Rovaniemen kanssa asukasluvultaan. Rovaniemellä käy 300 000 turistia vuodessa, Venetsiassa 20 miljoonaa.

    Turismi ei itsessään tuota mitään, siirtää vain ihmisiä ja rahaa sillä ehdolla, että luodaan turismimyönteinen ympäristö. Välillisesti hyöty Lapin massaturismista paikallisille on vähäinen. Suurin osa yrityksistä käyttää ulkomaista halpatyövoimaa, vuokratyövoimaa ja on osan vuodesta kiinni. Lyhimmillään revontuli-iglujen kausi on neljä kuukautta. 

    Ongelmia lisää sokea matkailun tukeminen. Esimerkiksi inarin kunnassa toimiva ympärivuotinen yritys, joka työllistää 2 - 10 henkilöä, ei saa juurikaan mitään tukea ellei toimi matkailun parissa. Näin kilpailu vääristyy.

    Turismin vastustajat vetoavat nykyisin ilmastosyihin. Kukaan ei usko, jos sanon tekstiiliteollisuuden tuottavan enemmän päästöjä globaalisti kuin turistilennot. "Kestävä" hiilijalanjälki on määritelty 2 tonniin co2 vuodessa. Suomalaisilla keskimääräinen on 8 tonnia. Arabiemiraateissa 25 tonnia. Onko loppujen lopuksi mikään "kestävää"?

Olen vuosien varrella keskustellut eri ihmisten kanssa heidän luontosuhteestaan ja asiaa on minulta myös kysytty monta kertaa. Televisiossa Ylellä pyörii insertti, jossa luonnon väitetään olevan meillä lainassa. Siinä sanotaan, että jos luonnosta jotakin katoaa, se ei sinne enää palaa.

    Minusta on outoa ajatella, että luontoa voisi edes lainata. Mikään alkuperäiskansa ei ole ensin halunnut omistaa maata, koska he ovat ajatelleet kuten minä: me olemme luonnosta peräisin ja sinne myös lopulta palaamme. Jos jokin luonnosta katoaa, tulee sinne aina jotakin muuta tilalle.

    Suomessa on perinteisesti kaadettu kaikki puut, pyydetty kaikki kalat ja tapettu kaikki eläimet tarpeen tullen. Pohjanmaa on kaskettu osin puuttomaksi ja Lapin vedet padottu etelän sellutehtaiden sähkön tuottamiseen. Puuta myytiin Neuvostoliittoon ja Venäjälle surutta, samoin mineraalit on annettu osin ulkomaisten yhtiöiden kaivettaviksi. Ei täällä mitään kestävyydestä ole ymmärretty, eikä ymmärretä vieläkään. Tältä osin emme eroa afrikkalaisista, jotka katsovat vain seuraavaan aamuun.

 

Unohduksiin on painunut, että Suomen maaseudulta paettiin nälkäkuolemaa  60- luvulla Ruotsiin autoja kokoamaan, laivoja hitsaamaan tai paitoja tärkkäämään. Ennen tätä, vuosisadan vaihteen kahtapuolta leveämpää leipää oli lähdetty hakemaan Amerikasta. Suomesta on myös lähdetty ilmapiirin takia. Nyt jos koskaan siihen olisi aihetta.

    Suomesta on tehty käärepaperiyhteiskunta. Pääasia on, että paketti näyttää hyvältä - sisällöllä ei niin väliä. Oikoteitä ei ole, eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Esimerkiksi käy hoitotyö. Ihmistä ei pelkästään voi hoitaa roboteilla, etänä tai digitaalisia palveluita käyttämällä. Loppujen lopuksi tarvitaan aina ihminen. Eikä näiden ihmisten määrää voi supistaa, vaikka miten päin ajateltaisiin. Keskittymällä itse tekemiseen, eikä siihen, miten jokin asia saataisiin tehtyä, saataisiin jotain aikaiseksi.

Jos puhutaan minun juoksemisestani, niin riittävä vähimmäistaso on kymmenen kilometriä päivässä. Tuosta tasosta voi sitten aloittaa täsmäharjoittelun kohti ultrakilpailuja. Tämän ikäisenä (ensi vuonna 60 vuotta), tuosta voi vähentää 65 lepopäivää. Niin että 3000 kilometriä vuodessa, niin pelaa kulli ja pää?

    Tämä kuluva vuosi jäänee 2000 kilometrin pintaan. Syynä on kesäkevennys mutta etenkin sitkeä vasemman kantapään ulkosyrjän vaiva akilleksen kiinnityskohdassa. Taakseni jääneet juoksuvuodet ovat kerryttäneet hieman ylimääräistä luuta tiettyihin paikkoihin jaloissani. Millään muuten eivät jalat olisi kestäneet ottamiani askelia. 

    Nyt olen lähempänä Haglundin kantapäätä vasemman jalkani osalta kuin milloinkaan. Jalka on nyt kivuton sekä tulehdusvapaa. Sietää hiihtää erilaisilla suksi/mono/maihari yhdistelmillä ja sietää myös kävelyn. Olen juossut matolla muutaman lyhyen totuttelun. Ensiviikolla siirryn ulos.

    Jalka saisi kestää vielä kuusi vuotta. Olen luvannut lopettaa kilpailemisen, kun täytän 66 vuotta. Miksi, sen kerron sitten jos noin pitkälle sillä pääsen. Missään tapauksessa en väkisin riko itseäni lopullisesti. Haluan kävellä Kirsin kanssa käsi kädessä ja hiihtää Kirsin kanssa, irvistelemättä. Molempia loppuikäni.

Riittävä vähimmäistaso on mahdotonta määritellä kaikille sopivaksi. Näemme maailman niin kovin erilailla ja useimmat eivät milloinkaan lakkaa tähyämästä kauas horisonttiin. He eivät koskaan ole ymmärtäneet, että kaikki on nyt ja tässä. Kaikki on hyvin, kun mitään ei määritellä, mihinkään ei muodosteta ennakkoasennetta. Kaikki otetaan vastaan sellaisenaan.

 

 

LIIKUNNAT VIIKON 47 LOPUSTA VIIKON 49 LOPPUUN

26.11. Su- Varovainen testi juoksumatolla, 3,03 km - 25 minuuttia.

27.11. Ma- Kävelyä 3,3 km - 42 min.

28.11. Ti- Kävelyä Kirsin kanssa 4,61 km - 1.01.

1.12. Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,15 km - 1.00.

3.12. Su- Metsäsuksilla Kirsin kanssa 4,99 km - 1.10.

Viikko 49.

Ma- Matolla varovasti kantapäätä testaten 5,10 km - 38 minuuttia.

Ti- Perinteinen hiihto ladulla latusuksilla 9,18 km - 1.05. Pakkasta - 24 astetta.

Ke- Hiihtoa metsäsuksilla Kirsin kanssa 6,14 km - 1.33.

To- Lepo.

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,03 km - 50 minuuttia.

La- Lepo

Su- Juoksua tiellä 6,10 km - 41 minuuttia - 17 astetta pakkasta.

Yhteensä juoksua 11,20 km - 1.19.

Juoksua marraskuussa 118 kilometriä.

LYNX

Vaihdoin moottorikelkkaani  säädettävän ohjaustangon kannattimen. Rangeriini oli tarjolla pari vaihtoehtoa: 125 - 160 mm ja 150 - 210 mm. Päädyin jälkimmäiseen, koska alkuperäinen kiinteä osuu noin 140 millin kohdalle. Ajoasentoon seisten tuli nyt 70 milliä lisää säätövaraa.

 

    

    

Joulukakkusesonki alkoi.

Kaamos alkoi, "viimeinen" auringonlasku ennen tammikuun 10. päivää.

Siellä jossain, rauhassa ja korkealla.

Alkutalven riesa, vesi tunkee railoista jäälle.

Kirsi se siellä kurkkii. Hiihtoa metsäsuksilla.