HARMAA HONKA

 

Nellimissä tupakeittiömme ikkunan alla on koristepensas metrin päässä ulkoseinästä. Kun join lenkin jälkeen vaniljakahvia pitkän pöydän ääressä, havaitsin pensaan oksalla vajaan metrin korkeudella maasta olevan sienen. Orava lienee sen sinne asetellut talvivarastokseen tai sitten se on jätkän kaverin, kuukkelin, eväs.

    Koska sinä olet katsonut viimeksi ympärillesi luonnossa liikkuessasi, ja oletko edes liikkunut luonnossa? Jokainen meistä marssii ymmärryksensä mukaan niiden asioiden puolesta joihin uskoo, mutta on haaskausta jos vieraantuu luonnosta. Samalla vieraantuu omasta alkuluonnostaan.

    Syksy on tullut Lappiin ja se on parasta aikaa hengittää raikasta ilmaa sisään ja ulos. Tämän päivän kahdentoista kilometrin lenkki suuntautui Pyhävaaralle, jossa maa hohtaa osittain punaisena. Tietääkseni ei ole ollut pakkasta vielä, mutta pian on sen aika.

    Lenkillä otin tukea vanhasta kelosta. Mieleen juolahti kuinka monta sukupolvea ennen minua siihen on tukeutunut. Kotimaisemani ei ole kansallispuisto eikä museo. Yhteys luontoon on käsin kosketeltavissa hiljaisuudessa. Äärimmäisen harvoin kohtaan ihmisiä lenkeilläni, eläimiä sitäkin enemmän.

    Äskettäin ihminen kohtasi eräässä etelän kansallispuistossa suden ja soitti hätäkeskukseen. Poliisi pelasti ihmisen ja susi sai karkoitustuomion. Tämä mieletön esimerkki osoittaa yhteiskuntamme suunnan - poispäin luonnosta, mutta etenkin pois omasta alkuluonnosta. Missä susi saa olla? Entä voiko ihminen olla suden kanssa silmätysten ilman kännykällä hosumista?

    Omalla alkuluonnolla tarkoitan ensimmäisen kysymyksen tärkeyttä: mitä minä olen. Luuleeko joku, että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa maailman kulkuun? Luuleeko joku pystyvänsä muuttamaan maailmaa omalla toiminnallaan? Ei kuka luulet olevasi, vaan mitä luulet olevasi.

    Minun maailmaani ei pysty kukaan muuttamaan. Tarkkaan ottaen en edes itse pysty siihen. Jos joku teistä väittää, että on muuttanut minun maailmaani, valehtelee. Minun maailmani on hengitys kahden askeleen välissä. Heiluva ovi ei missään. Ilma virtaa sisämaailmaani sisäänhengityksessä ja ulos hengittäessäni se virtaa ulkomaailmaan. Tarkkaan ottaen näillä maailmoilla ei ole eroa, mutta jos jonkun maailmassani olen kohdannutkin, niin julkisesti siitä emme kumpikaan puhu.

    Juostessani yksin mieleni on tyhjä. Yleensä ihmiset ymmärtävät tämän väärin. Tyhjä mieli on itsessään riittävä ja valmis kaikkeen, valmis vastaanottamaan kaiken. Tyhjä mieli on kirkas ja luo mahdollisuuden havainnoida maailmaa hetki hetkeltä.

    Sieni on edelleen rusopajuangervossa, jonka porot syövät joka kesä. Mutta niin vain pensas sinnittelee vuodesta toiseen, kuten se harmaa honkakin. Tukea tarjoten.

 

VIIKKO 36. JUOKSUT

Ma- Haapakuru polkua 10,20 km - 1.15.

Ti- Poluilla 10,52 km - 1.12. Murskeen lapioinnin jälkeen.

Ke- 10,51 km - 1.23.

To- Kävelyä Kirsin kanssa sienessä ja marjametsässä 2,53 km.

Pe- Lepo

La- Haapakuru 10,26 km - 1.11. Keho jäykkä pienen rakennusprojektin takia.

Su- Asvaltilla 10,09 km - 1.09. Aivan poikki fyysisestä työstä.

Yhteensä 51,5 km - 6:12.

Hyvä viikko kun ottaa huomioon muun kuormituksen. Palautuminen paranee.

Se nyt vaan on tyhmää jos ei käytä ilmaista superruokaa. (superfood; käännös nuoremmille sukupolville - Who is this fucker anyway?)

Syksy tuo vettä soille, juostessa kenkä kastuu ja tuntee elävänsä.

Nellim on muutakin kuin metsää.

KALALLA

 

Päivät jotka vietät kalastaen, niitä ei lasketa ikävuosiisi mukaan. Näin sanotaan, mutta toisaalta kalassa ollessaan on läsnä elämässään enemmän kuin huomaakaan. Kalastuksen salaisuus piilee pinnan alla. Sinne ei useinkaan näe kovin kauas, joten koskaan ei tiedä mitä odottaa.

    Alkuperäisessä merkityksessään kalastaja pyytää kalaa. Pyytää ruokaa luonnolta luonnossa. Yksinkertaisimmillaan kalastajan ja saaliin välissä on puinen keppi, siima ja koukun syötti. Japanilaisessa Tenkara- kalastuksessa siimassa on perho. Tässä kalastaja on kalan kanssa tasavertainen toisin kuten tuijottaessaan kaikua kymmenien vapojen uisteluveneessään.

    Vastenmielisintä kalastusta on mielestäni pyydystä ja päästä- tyylinen urheilu. Viaton luontokappale väsytetään, revitään viehe leukaperissä kuiville kuvattavaksi ja sitten vapautetaan muka hellästi takaisin. Tässä ihminen näyttää alkuperäisen apinaluontonsa selvimmin. Eläinrääkkäystä pelkästään huvin, urheilun ja egopullistelun vuoksi.

 

Minulle ja Kirsille kalastus on ensisijaisesti luonnon kanssa olemista. Saalis on tärkeä ruuan lisänä, ei muuten. Saadessani kalan tainnutan sen ensin. Sitten irrotan koukun ja verestän kalan. Hetken päästä laitan saaliin kylmälaukkuun. Yleensä laukussa on kylmäkalle tai jäitä. Usein perkaan kalan vasta kotona. Joskus kahvitauolla kalastuksen lomassa, jolloin perkeet palautuvat linnuille tai muille nälkäisille luonnon kiertokulkuun. Kotona kompostoin perkuujätteet, joskus syötän ne ketuille tai variksille.

    Minä en kuulu siihen joukkoon, joka talvikalastuksessa suu vaahdossa istuu pillkiavannolla, jota ympäröivät kymmenet sätkivät ahvenet. Ahneus on kuolemansynneistä pahin ja osoittaa ihmisen pienuuden. Raamattua ei kannata siteerata, jos ei elä sen mukaan. Itsensä nostaminen suureksi, luontoa kunnioittavaksi erämieheksi on itsetehostuksen par exellence. Tästä syystä en enää nykyisin koskaan julkaise omia saaliskuviani. 

    Sensijaan saatan julkaista savukalakuvia. Niistä sentään pystyy päättelemään, että saalis päätyi ruuaksi. 

    Savustan vanhasta saunankiukaasta tehdyllä savustimella. Kiukaan päälle minulla on ruostumaton teräspöntto, jonka sisällä kaksikerroksinen ritilä. Kolmas vaarini Ahti opetti minulle rasvapellin tärkeyden, purujen seassa sulava rasva huonontaa makua. Rasvapellin alla on leppäpurua ja muutama sokeripala. Kiukaan vetoluukulla on helppo säädellä tulen voimakkuutta. 

    Alla olevat ovat tummaa sorttia, noin neljänkymmenen minuutin savustuksen tulos. Eivät kuitenkaan kuivia.

 

Meillä Inarissa on hienot mahdollisuudet kalastaa hiljaisessa luonnossa. Tällä en tarkoita paljon hehkutettua Inarijärveä, jonka nimessä on vain yksi n-kirjain. Erämeri on kyllä kaunis ja karu. Toisaalta pahimpiin aikoihin valtavankokoiset uisteluveneet risteilevät edes takaisin halkoen sekä vedenalaisen, että vedenpäällisen rauhan.

    Tarkoitan lukuisia pienempiä, kirkasvetisiä metsäjärviä ja lampia, sekä jokia. Mikään tuskin on rauhoittavampaa kuin tehdä tervastulet tyvenen järven rannalle hiljaiseen erämaahan, ja kaikessa rauhassa silmäillä mihin ensimmäisen heiton virvelillä heittäisi. Näissä kokemuksissa on lähempänä luontoa, kuin myös omaa alkuluontoaan.

    Kalastaessaan keskittyy hetkeen ja unohtaa apinalauman vaatimukset yhteiskunnasta. Sotauutiset vaimenevat ja raikas pohjoinen tuuli painaa unohduksiin sen, että taas on joku jossain kuollut kuumuuteen. On vain hidas hetki oman itsen ja luonnon vuorovaikutusta.

 

Meillä on muutamia vaatimattomia, vanhoja lasikuituveneitä hiljaisten erämaajärvien rannoilla. Äskettäin remontoin yhden niistä kulkuveneeksi, jota on kätevä siirtää mönkijällä eri järville. Myös kuvassa näkyvät mönkijän tukkikärryn venevarusteet ovat itse laiteltuja.

    Kulkuveneeseen olen hankkinut Minn Kota 30 sähköperämoottorin. Pyöritän sitä 70 amppeeritunnin vapaa-ajan akulla. Akku on kotelossa, josta sulakkeen kautta lähtee kolmen metrin johto trukkiliittimeen. Perämoottorin alkuperäisessä johdossa on toinen trukkiliitin. Näin menetellen voi akun paikkaa veneessä muutella tasapainon löytämiseksi. 

    Akussa on ilman työkaluja irrotettavat akunkengät, näin vaihto vesillä sujuu helposti. Kotona en edes avaa koteloa latauksen ajaksi, vaan lataan laturilla trukkiliittimen kautta suoraan akun täyteen.

 

Minn Kotassa on viisi vaihdetta eteen ja kolme taakse. Vene on Rihu-merkkinen vakaa sotaratsu. Akku kestää kaikkea kuuden ja yhdeksän tunnin väliltä. Riippuu kelistä, vauhdista ja kuormasta. Minusta on fiksumpaa käyttää tarpeen tullen kahta pienempää akkua kuin raahata yhtä isoa. Minn Kotassa on akun varaustilan näyttö ja tietenkin mukana on airot. Niistä harvemmin virta loppuu, mikäli eväät ovat kunnossa.

 

Kirsin kanssa sisällytämme eräretkiimme aina monenlaista toimintaa. Riippuen vuodenajasta marjastus, sienestys ja kalastus sopivat mukavasti yhteen. Lisäksi veneellä pääsee järviketjuissa erämaahan kauemmas. Rantautumisen jälkeen voi aina kävellä seuraavalle järvelle.

Jokainen meistä elää ja kalastaa ymmärryksensä mukaan. En lainkaan kritisoi uisteluveneitä ja kaikuja. Mutta paljon jää kokematta sillä vanhalla asenteella, missä ihminen yrittää asettaa itsensä luonnon yläpuolelle. Se jää aina yritykseksi, jonka lopputuloksena on loppuunkäytetty ihmispolo, joka unohti elää elämäänsä kaiken kauniin keskellä, kalallakin.

VIIKOT 34. JA 35.

Ma- Lepo

Ti- 6,01 km - 46 min. polkua.

Ke- To- Lepo

Pe- Pyhävaara huipulle asti 14,13 km - 1.55. Osittain polutonta karheikkoa ja louhuja.

La- Siikajärventie, hiekkatie 10,05 - 1.03.

Su- 16,54 km - 1.49. Hiekkatietä Virtaniemeen.

Yhteensä 46,7 km - 5:35

Ma- Lepo

Ti- 8,06 km saunalenkki Haapakurua ja pururataa 1.03.

Ke- Lepo

To- 23,64 km - 3.05. Oikea harjoitus Annijärvi - Juoksemavaara. Katkesin täysin 16 km kohdalle ja otin geelin kuivana, vettä sain puolitoista kilometriä myöhemmin joesta.

Pe- Kylällä 2 km lenkillä muotoa seitsemän kertaa eli 15,15 km - 1.45. Useimmat ultrajuoksut pidetään lyhyellä radalla, joten on fiksua keskittyä harjoituksissa joskus myös kunnolla.

La- Su - Lepo

Yhteensä 46,8 km - 5:45

 

Olen juossut tänä vuonna tähän asti vain 1439 kilometriä. Joudun siis tyytymään vähään, koska paljosta en nyt palaudu. Samalla huomaan, kuinka raskaita normaalit harjoitukseni ovat. Ne vaativat alle kurinalaista perusjuoksua. Elokuuhun tuli kilometrejä 256. 

    Ei ole salaisuus, että olen väsynyt kilpailemiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita juoksemiseni loppua vaan mahdollisuutta elää toisin.

 

Jos aina tavoittelet jotain, oletko läsnä tässä ja nyt koskaan?