KOTONA OMASSA PÄÄSSÄ

 

"Kotiin olisi löydettävä takaisin."

Noin ajattelin yläkuvassa moottorikelkan päällä. Kuvasta puuttuu tunnelma ja äänet, kamera kadotti lumisateen ja tuulen huminaa ette kuule. Matkalla järvillä ei nähnyt eteensä kuin kolmekymmentä metriä. Lapin lumisade, kaikkialla valopiirissä valkoista, valopiirin ulkopuolella mustaa ja sinisiä varjoja.

    Löysin kotiin. Ystäväni ja mentorini Seppo Saraspää on sanonut, että missä tahansa voi asua mutta vain Inarissa voi elää. Allekirjoitan tuon. Inarin Lapin rauha, mistä tahansa tänne palaankaan koen aina saman tunteen: kotona, perillä.

 

    Tällä kertaa en tullut kaukaa, ihan tuosta lähierämaasta mökiltä. Hiihdin tänään sunnuntaina reilun puolitoistatuntisen metsäsuksilla osittain umpiseen, saunoin, kävin avannossa kolme kertaa ja huokaisin. Kävin kokoamassa ajatuksiani. Helmikuun lopussa piti kilpailla Espoossa 24-tunnin hallikilpailussa, mutta kilpailu siirrettiin koronatilanteen vuoksi jo toisena vuonna peräkkäin seuraavaan vuoteen. 

    Hyvän harjoittelujakson jälkeen ensireaktio oli valtava pettymys ja turhautuminen hukkaanheitetystä työstä. Toinen reaktio oli viha. Ultrajuoksu ei ole minulle mitään hassunhauskaa puuhastelua, vaan minulta on jälleen viety mahdollisuus syvään, henkilökohtaiseen kokemukseen. Kokemukseen, joka on tulosta 30 vuoden aikana realisoituneesta elämäntavasta ja vaivannäöstä - harjoittelemisesta. Kolmas reaktio oli tyhjyys.

    Se siitä sitten taas. Tällähetkellä ultrajuoksun kaavamainen ja monotoninen harjoittelu ei kiinnosta paskaakaan. Sensijaan vapaa juokseminen kylläkin. Juoksin perjantaina Inarijärven jäällä Peiliniemen ohi Lusmasaaren yli ja takaisin pari tuntia. Vaihtelu virkistää ja nämä "seikkailujuoksut" ovat aina yhtä antoisia, etenkin henkisesti.

    Torstaina juoksin Nellimin päätiellä kohti Ivaloa kolme ja puoli tuntia vastatuuleen. Kirsi poimi minut kyytiin. Olisin juossut Ivaloon asti mutta Kirsin työpäivä päättyi aikaisemmin. Kolmekymppiäkin riitti mainiosti.

    Maanantaina käytiin kolmannella koronapiikillä Kirsin kanssa. Vähäistä käsivarren kipua, päänsärkyä ja vatsaoireita. Tiistain ja keskiviikon pidin lepoa varmuuden vuoksi.

    

        Ahkioprojekti alkaa olla asennusta vailla valmis. Vanhaan suomen armeijan lasikuituahkioon olen uusinut pohjajäykisteet ja laminoinut lasikuitumattoa niiden päälle. Ahkion pienemmät reiät ja pahimmat vauriot korjasin lasikuitukitillä, siloitin hiukan pintaa muovikitillä, hioin ja maalasin Topcoatilla koko pulkan. Uusi aisa, kulutusmuovit pohjaan, irrotettavat istuimet, tuulilasi ja muuta pientä on vielä asentamatta. Kyseessä on metrin leveä ja pari pitkä, moottorikelkan perään tarkoitettu kuljetusväline. Tähän mennessä olen poistanut ahkiosta alkuperäiset sukset, isäni siihen rakentaman rautakehikon polttopuunajoa varten ja isäni hitsaaman aisan. Ahkion paino on pudonnut yli viisikymmentä kiloa! Tämän reilu kuusi millimetriä vahvasta lasikuidusta valmistetun ahkion restaurointi kannattaa, uusi vastaava maksaa kahdeksansataa euroa, puhumattakaan historiasta.

    Ei tämä koronarajoitettu elämä ahdistumalla parane. Atlantin rannalle ehtinee vielä joskus tulevaisuudessa. Kotona on mukavaa, varsinkin kun on kotona omassa päässään.

VIIKKO 2.

Ma- Kävelyä Kirsin kanssa 3,23 km - 43 min. Koronarokotus numero kolme.

Ti - Ke - Lepo

To- 30,20 km - 3.26. Jäinen asvaltti, vastatuuli ja juoksuliivit.

Pe- 15,27 km - 1.58. Inarijärven jäällä.

La- "Lepo" mökillä. Lumitöitä, lämmitystä ja puuceen huolto.

Su- Eräsuksilla osittain umpihankeen 7,38 km - 1.30.

Juoksua 45,4 km - 5:24.

 

Blogini internetversiossa tässä kohtaa on Shousen biisi Love Tonight David Guettan Remixinä. Löydät biisin myös avoimelta Spotifyn Ultrarunning list- soittolistaltani. jossa on muutakin ja epämukavaa myös.

Pitäkää toisistanne huolta.