ILLUUSIOITA

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA LUKIJAT!

Aloitin harjoituspäiväkirjan pidon 6.4.1992. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta järjestelmällistä juoksemista, järjestelmällisen juoksemisen ylösmerkitsemistä keltaisiin almanakkoihin, jotka on päällystetty kontaktimuovilla. Niiden kansissa vuodesta 2008 on lukenut jokin tunnusomainen ajatus kuluvalle vuodelle.

Matkalla edelleen.

Noin kirjoitin uuden kanteen. Matka jatkuu eikä päämäärää näy.

Todellisuudessa menneet juoksuvuoteni ovat olleet enemmän tai vähemmän järjestelmällisiä. Elää sitkeä illuusio, että elämäni on pelkkää juoksemista ja että juokseminen olisi tärkein asia elämässäni. Usein noin sanovat ne, jotka eivät itse tiedä minne ovat menossa omassa elämässään. Minä taasen tiedän tasan tarkaan minne olen menossa elämässäni: En minnekään.

Lähes mahdotonta on kuvata kulttuurishokkia, jonka koen joka kerta kun palaan Talvituvalta kotiin Nellimiin. Vaihdoimme Kirsin kanssa vuoden erämaassa sähköttömässä mökissä, jonne ei pääse autolla talvella ja kesälläkin matka on hieman kivinen. Hiihdimme, kävimme pilkillä moottorikelkoilla hieman kauempana sijaitsevalla salaisella järvellä, saunoimme ja kävin avannossa - sanalla sanoen vietimme hidasta elämää.

Lämmitys hoituu puulla, on aggregaatti ja muutama akkuvalo. Virtavesi ja kaivo. Kaasukeitin ja kaasujääkaappi. Puuliesi ja kamina. Vesi tulee mökistä ulos kunhan sen kantaa sisään ensin ämpärillä. On patteriradio. Jatkuva luonto-ohjelma on kun katsoo ikkunasta ulos tai istuu tulilla. Kännykkä kuuluu huonosti, myös Venäjän verkossa ehkä joskus, internet on kahden ja puolen kilometrin päässä vaaran puolessavälissä.

Rauhaa. Tilaa ajatuksille. Turha on poissa.

Kotiin ajoimme viisitoista kilometriä moottorikelkoilla pimeässä. Joimme glögiä puolessavälissä termospullosta. Pakkanen naukui 25 miinukseen. Kaikki oli huurteessa, teeriä ja riekkoja pölähteli valoihin lumikiepeistä. Valkoista. Risureittejä vetisillä järvillä. Poroja. Vaarojen rinteitä ja metsäautotietä. Lopulta kylän valojen hento kajo. Koti.

Kolmeen päivään en muistanut olevani ultrajuoksija. Mikään juoksuun liittyvä ei edes etäisestikään käynyt mielessäni.

Purin tavarat pulkasta pois pihavaloissa, ajoin kelkan katokseen Kirsin kelkan viereen ja tulin sisälle takakuistilta ohi juoksumaton. Haalaria riisuessani jossain soi Sandstorm, Kirsi oli avannut television. Olimme hiihtäneet, saunoneet ja syöneet mökillä juuri ennen lähtöä. Istuin kahvipöytään, ruudussa nuoret voimistelivat elektronisen tanssimusiikin tahtiin eriväriset alushousut vilkkuen. Tunnelma ohjelmassa pökkelöi kuten koulun joulunäytelmässä, paitsi että joulunäytelmässä eivät alushousut vilkkuneet. Kännykän olin laittanut laturiin, se piipitti erinäisiä viestejä ja päivityksiä, urheilukelloon tuli päivitys. Kodin sähkövalot häikäisivät, ilma sisällä tuntui kuivalta.

Tein takkaan ja leivinuuniin tulet, istuin sohvalle turhuuksien ympäröimäksi. Televisio, tietokone, tulostin, modeemi, tupakeittiön tasolla mikrouuni, kahvinkeitin ja vedenkeitin. Mökillä on kolme pannua: vesipannu, kahvipannu ja nokipannu ulos. Pöydällä palaa kynttilä. Ulkona myrskylyhdyt, joihin lisään silloin tällöin lamppuöljyä.

Ennen lähtöä erämaahan olin tehnyt päivityksen sosiaaliseen mediaan, toivottanut seuraajilleni uutta vuotta. Kertonut, että taakse jäi 610 tuntia harjoittelua ja 4610 kilometriä juoksua. Todellisuudessa harjoittelua ja liikuntaa kertyi varmaan toistatuhatta tuntia, milloin moottorisaha kädessä, milloin lumilapio, milloin sienikori tai marjanpoimuri, onki, airot tai puunkantoteline. Hiekkalapio. Mitattuja kilometrejä, joihin sisältyy kävely ja hiihto sekä pyöräily, kertyi viitisen tuhatta. Ja kaikki muu siihen päälle, ruohonleikkuukin, saatana.

Kirjoitan toista kirjaani, luen, elän hidasta elämää. Seuraan luontoa. Kalastan, myös talvella. Tapaan ihmisiä. Ajattelen.

Lepään. Väsyn.

Askartelen, nikkaroin. Korjaan, myös koneita.

Juon viiniä ja viskiä. Nykyisin myös giniä. Syön hyvin, leivon ja laitan ruokaa. Siivoan.

Olen läsnä elämässäni.

Palkkatyöni olen toistaiseksi tehnyt.

Minähän vaan juoksen.

Edellisessä blogipäivityksessäni vastasin kohtuullisen karusti kysymykseen Miksi juoksen. Sekä siihen Miksi en juoksisi- kysymykseen.

Tulossa on jatkoa hieman, erittäin paljon, syvällisemmin. Mitä juoksu oikeasti minulle merkitsee. Olen lukuisia kertoja kertonut sitä teille mutta kertomisen kulma muuttuu, koska liikun juostessani. Mieleni liikkuu.

Mutta totisesti, minä en pelkästään juokse, eikä juokseminen ole minun elämäni tärkein asia. Sensijaan juoksu ja etenkin ultrajuoksu on intohimo, elämäntapa ja kokemisen väline.