maanantai 5. lokakuuta 2020

AINA EI ONNISTU

 


Elämässä ei voi millään onnistua aina ja kaikessa. Tappiot ja pieleenmenneet asiat kannattaa pölyn laskeutumisen jälkeen analysoida ja hyväksyä. Rosoisesta, elämää nähneestä syntyy useimmiten uutta ja aitoa.

   Itselläni eräs kirjeenvaihtokirjaprojekti kariutui, kun kirjoittajaystäväni kertoi stressin takia lopettavansa. Emme ehtineet hyvää alkua pidemmälle mutta harmittaa. Harmituksen lisäksi olen turhautunut. Jos johonkin ryhtyy tosissaan jonkun kanssa ja sitten ei pääse maaliin, niin yksilöurheilijan roolini korostuu entisestään.

   Olen pohdinnoissani tullut siihen tulokseen, että minua pidetään tiettyjen ihmisten taholta kummallisena friikkinä. Ehkä se johtuu ultrajuoksuelämäntavastani. Aina lähipiirikään, Kirsiä lukuunottamatta, ei tunnu tajuavan kuinka paljon itsestään on annettava hyvien tulosten ja niiden kuuluisien rajatilakokemusten saavuttamiseksi.

   Ystäväni Onni lähti suurin toivein ja levollisella mielellä Vaarojen Maratonin 130 kilometrin matkalle viime viikonloppuna. Pitkästä aikaa mies oli kunnossa, terve ja motivoitunut nimenomaan kilpailemaan. Bonuksena henkinen läsnäolo ja maltillinen alku toivat tulokseksi reilut 50 kilometriä ja keskeytyksen. Kokeneena urheilijana Onni kääntää tämän voitokseen analyyseillä, mihin itse olen ulkopuolisena osallistunut kahden vajaan tunnin puhelinkeskusteluilla. Ultrayhteisö ei jätä yksin ja heimo tukee synkimpinä hetkinä.

   Viime aikoina julkiseen keskusteluun on nostettu huippu-urheilijoiden mielenterveysongelmat. Olympiakomiteasta on myönnetty ja asiantuntijaa kuultu urheiluruudussa. Lääkkeeksi on tarjottu julkista terveydenhuoltoa (vitsi?) ja asiaa on luvattu kehittää huippu-urheilun omassa piirissä.

   Kuvaavaa on, että jos kahdeksankymmentäluvun alussa olisi uskallettu moisesta asiasta urheiluruudussa hiiskahtaakaan, olisi sekä urheilijat että urheiluruudun toimittajat leimattu ämmämäisiksi ruikuttajiksi ja alettu huutelemaan kovuuden ja talvisodon hengen perään.

   Onneksi maailma on muuttunut. Huippu-urheilijan mielenterveys on kuten kaikkien muidenkin ihmisten mielenterveys: jatkuvasti liipasimella tässä yliärsykkeitä tarjoavassa sirpalemaailmassa, jossa tulevaisuus on tekoälyolioiden joiden rinnalla ihminen käy vanhanaikaiseksi. Vai käykö sittenkään, en usko.

   Ajattelin itsemurhaa ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni syöpäleikkauksen jälkeen vuonna 1992 Tampereen Keskussairaalan toiseksi ylimmällä parvekkeella, kerroksia on kolmetoista ja pudotus katolta 49 metriä. Toiseksi ylinkin olisi riittänyt.

   Minut pelasti tuolloin mieleeni juolahtanut ajatus kissoista, jotka putoavat aina jaloilleen korkealta hypätessään. Olen kirjoittanut episodista vielä julkaisemattomassa esikoisteoksessani: en erityisemmin pidä kissoista.

   Samaan tunnetilaan pääsen kiinni juostessani Norjan tai Yliperän korkeimpien tunturien harjanteilla. Yksi virhe ja minut saa kerätä ämpäriin neljäsataa metriä alempaa. Kuka edes viitsisi kerätä.

   -Mikä syöpä sinulla oli?

   -Eikö pelkkä syöpä riitä.

   Elämän ja kuoleman välisestä kaiteesta on monta hyvää syytä pitää kiinni.

   En edes muista milloin olisin nukkunut yhtämittaista yötä. Herään aina noin kahdelta tekemään jotain järkevää noin kahdeksi tunniksi ja jatkan sitten nukkumista aamuun. Tarkemmin ajateltuna taisi olla viime viikolla yksi yhtämittainen yö mutta sitä ennen? Ja minulla on elämä järjestyksessä, en kärsi stressistä ja teveys on hyvä. Unihygienia? Älkää nyt aloittako. Lisää harjoituskilometrejä niin asia hoituu itsestään.

   Harjoituskausi on alkanut. Tarkoitus on juosta helmikuun välitavoitteen kautta hyvä kuuden päivän juoksu ensi kesänä Kauhajoen Kurfissa. Pappa siis palaa tasaiselle, jossa vanhempana teuraana olen joskus onnistunutkin.

   Onnistumista vaati myös välitavoitteeseen ilmottautuminen. Olin hyvissä ajoin tietokoneen ääressä ennenkuin syyskuu vaihtui lokakuuksi. Endurance 24 tunnin hallikilpailun sivut tukkeutuivat. Parin yrityksen jälkeen pääsin maltilla läpi englanninkieliseltä puolelta ja sain paikan kilpailuun.

   Jälkeenpäin luin juoksufoorumilta, jota en yleensä koskaan nykyisin lue, että joku oli kokenut ilmottautumisen sivuihin kohdistuneen paineen takia syrjiväksi. Miten palvelimen hidastuminen syrjii enempää kuin leipäjonossa seisominen. 

Ei täällä Nellimissä ole nopeita internetyhteyksiä, mutta ei ole kyllä leipäjonojakaan - toistaiseksi. Sensijaan yhden käytetyn pesukoneen lahjoitimme Ivalon työttömien kirpputorille. Miten tämä liittyy 24-tunnin juoksun iloittautumiseen? Olette oikeassa, ei mitenkään.

   Lisää innostuin myöhemmistä kommenteista, joissa oli spekuloitu kenkien korkeuden mittaamista. Jos kilpailussa käyttää yli kaksi ja puolisenttisiä pohjia juoksukengissään niin tulkitaanko ne suoritusta parantaviksi pomppukengiksi. Varsinkin kun kilpailulla on virallinen ja kansainvälinen arvo. Areenan rata on kivikova ja jos suoraan sanon, niin esimerkiksi ennätysmies Jari Soikkeli tuskin nakkaa paskaakaan, jos joku juoksee paksummilla pohjilla enemmän kuin hän, ellei pode vatsavaivoja.

   Näppäimistölle runkkaaminen saattaa aiheuttaa kirjoitusvirheitä sperman kovettuessa ja oikeiden kirjainten painamisessa saattaa esiintyä ongelmia. Tämä näkyy foorumikirjoittelussa erityisesti. Mitäs jos joukolla sovitaan, että käydään hiukan enemmän lenkillä. Myös minä. Niin eiköhän se siitä sitten onnistu, turhan karsiminen ja olennaiseen keskittyminen.



VIIKKO 40.

Ma- Mökiltä Palojärvelle uraa 9,8 km - 1.09.

Ti- 14 km - 1.29. Siikajärventie.

Ke 11,3 km - 1.15. Haapakuru polkuakin.

To- Linjan lenkki, pehmeää hiekkaa osin 10,24 - 1.09. 

Pe- Lepo / Polttopuita

La- Virtaniemen lenkki tiellä 16,33 km - 1.47. Päälle kävelyä Kirsin kanssa 5,1 km - 1.13.

Su- Illalla myöhään polttopuidenteon jälkeen 8,19 km - 59 min.

Yhteensä 69,9 km juoksua. Tavoite totutella päivittäiseen juoksemiseen kohti kurinalaista harjoittelua. Vasen jalka on kipeä ja jäykkä kroppa moottorisahauksesta, joten kaikki on erinomaisesti harjoittelun aloitusta ajatellen. Pää ja kulli sentään toimivat.

Santajärven iltaa sunnuntain iltalenkiltä.

 


SYYSKUUN SUMMAUS

Juoksua 79,2 km. Sairaana ja rakennustöitä. Akkuporakoneen ja moottorisahan kanssa heiluminen alkaa riittämään. Jokohan pääsisi elämään taas vaihteeksi.

Vuosikilometrit lokakuun alussa juoksun osalta ovat 2145,04 km. Naurettavaa. Täytyy varmaan marras- ja joulukuussa laittaa polkimet työasentoon, jos olisi terve...

 

Syyä pittää, sanoi jo Vähäsöyrinki aikoinaan.


1 kommentti:

  1. Kiitos tuesta näin julkisestikin. Ultrajuoksu ja polkujuoksu yhteisö on kyllä uskomattoman empaattinen ja auttavainen. Auttaa jäsentämään tapahtunutta.

    VastaaPoista