torstai 10. syyskuuta 2020

VERKOISSA

 


Puhelu tuli järvellä. Suurinpiirtein juuri sillä hetkellä, kun kurotin jollasta kohti verkkopuikkaria Kivijärven pirunkiven takana, siinä matalikolla. Oltiin Kirsin kanssa aamulla laskettu verkot ja koettu ne, jätetty vielä sittenkin yksi suurin toivein likoamaan. Illalla tulin tunnontuskiin mökillä, vaikka vesi on jo syyskylmennyt, niin viimeinen täytyi käydä ennen yötä pois nostamassa.

   Tuuli oli tyyntynyt, jätin Kirsin lukemaan kirjaa ja kolistelin vanhalla Hiacella rantaan. Illansuussa oli satanut kaatamalla, tyhjensin jollan ja suoriuduin vesille. Rantoja koristavat harmaat, sinne tänne nakellut kivet ja kelottuneet aihkit. Pitkämäisen järven toisessa päässä on Vallen vanha erämaatalo, kaikki muut ihmisen jäljet loistavat poissaolollaan. Ikiaikaiseen tunnelmaan pääsee pirunkiven lähellä. Valtava, haljennut seitakivi huokuu rauhaa, kalat pääsevät uimaan sen sokkeloihin, ja matalikossa on hyvä pyytää kalaa - nimenomaan pyytää.

   Palatessani hymyilin tyytyväisenä, heti puikkariin tartuttuani tunsin potkut paulassa. Olimme onnistuneet laskemaan viimeisen verkon oikealta puolelta venettä. Rannassa päättelin vastaajaviestistä puhelun saapumisajan. Ivalon terveyskeskuksen hoitaja oli sunnuntai-illan ratoksi soittanut ja ilmoittanut koronanäytteen sekä nieluviljelyn tulokset. Ei verkkoyhteyttä eli suoraan vastaajaan, toki oli äänettömällä taskussa erämaahan kuulumaton kapine.

   Meillä rajaseudulla suljettu puhelin ei tarkoita tavoittamattomuutta. Jos ei tänään kuulu niin ehkä huomenna. Elämän turha, tehty kiire ei kuulu tänne. Niillä, jotka ovat tavoitettavissa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudesta ei ole aikaa. Ihmisen aika kuluu kaikkialla suurinpiirtein samaa tahtia, mutta se mitä ajastaan kokee onkin sitten erilaista näillä ajattomilla. Monet saavat paljon aikaan, mutta eivät koskaan pysähdy saati ymmärrä: aika kuluu ja sitten se on ohi - elämä nimittäin.

   Verkoilla kalastetaan ruokaa ja herkemmät kalat, esimerkiksi siika, pilaantuvat nopeasti kuoltuaan. Jos ei muuta niin ainakin maku muuttuu. Toivoisin, että useimmilla ihmisillä olisi mahdollisuus laskea riittävän harva verkko kalastamaan aikaa itselleen. Harvaan verkkoon kun tarttuu vaan se olennainen. Maailmamme on täynnä turhaa ja mitä sillä turhalla loppujen lopuksi tekee.

   Ajelin mökille takaisin. Hämärä tulee nyt yhdeksän kieppeillä. Tienvarren männystä lähti iso koppelo lentoon ja tiaiset olivat päivällä palanneet kesätauolta koputtelemaan pihapiiriin. Perkasin rannassa kalat kuunnellen Talvitupalompolon veden solinaa. 

   Kirsi huuteli kahville. Kävelin rannasta mäentöyräälle ja potkiessani saappaita kuistilla katselin rantasaunan piipusta tupruavaa harmaata savua.

   Näytteet olivat olleet puhtaat ja puhelin sai jäädä äänettömälle edelleen.


VIIKKO 36. HARJOITTELUNI

Ei harjoittelua, sitkeää flunssaa mutta ei vitutusta.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti