KILLUA

Pelkkä juokseminen paljastuu lopulta typeräksi touhuksi. Vaikka miten harjoittelisi, niin kehittyminen loppuu iän myötä jossain vaiheessa, ainakin nopeuden suhteen. Vanhemmiten oppii naattimaan ennenkuin laakasee. Toisaalta lenkeillä ei koskaan pääse mihinkään jos aina palaa kotiin ja pelkkiä samoja ympyröitä jää taakse. 
   Voisin juosta Nellimistä Gibraltarille tai maailman ympäri, jos löytäisin hyvän syyn tehdä niin ja etenkin jos joku maksaisi viulut. Syyhän voisi olla maailman katseleminen juosten, tietenkin Kirsi tulisi mukaan ja ystävät, jos ei muuta niin vittuilemaan ja juomaan olutta iltaisin kanssani. Kuka sitä selvinpäin jaksaa koko maailmaa kiertää monotonisesti päivästä toiseen juosten, eikä ainakaan yksin.

   Juoksemisessani on kuitenkin kaksi asiaa, jotka eivät vuosien vieriessä ole haalistuneet: 1. Juostessa ajatus kulkee helpommin, on omaa aikaa ja tilaa ajatella.  2. Lenkeillä myös tapahtuu usein kaikenlaista yllättävää.

Sään muutoksen takia Lapin luonnossakin tapaa aina silloin tällöin sinne eksyneitä vieraslajeja. En vielä tiedä onko syynä ilmastonmuutos, sillä onneksi kohdalleni ei ole sattunut montaa tapausta, mutta yksikin voi olla liikaa. Vieraslajit ovat haitallisia ja vaikuttavat usein alkuperäisen luonnon tasapainoon kielteisesti.
   Menneen vuoden joulukuussa lähdin lenkille kovan pakkasyön jälkeen laserinkirkkaaseen aamupäivään. Vaikka oli kaamoksen lyhyt päivä, oli varsin selkeää ja kimmeltävän hangen kautta valo loisti positiivisesti. 
   Minulla ei ollut suunnitelmaa määränpäästä, ja hetken mielijohteesta poikkesin lumikenkä- ja moottorikelkkaurille metsään ajautuen kohti Kintaskurua. Olin kuullut kurun kauneudesta ja vahingossa löysin lanatun moottorikelkkauran vailla latua. Ura näytti nousevan kurun alun tienoilta ylämaahan, joten lähdin nousemaan ja tutkimaan satumaisia uusia maisemia.
   Loivan ylämäen puolivälissä vastaani tuli kovalla vauhdilla äyriäinen suksilla. Väistin heti kohteliaasti sivuun koska äyriäisen vyötärölle oli sidottu pitkällä flexillä pystykorva ja rinnalla juoksi saksanseisoja vapaana. Kolmikko suhahti jarrutellen ohi ja äyriäinen sai vaivoin vauhtinsa pysähtymään noin kymmenen metrin päähän itsestäni. Ennenkuin ehdin edes tervehtiä äyriäinen alkoi sättimään minua, että eikö minulla ole suksia ja minkä takia juoksen hänen kunnostamallaan uralla.

   Meinasin ensin huutaa, että vittuako se sulle kuuluu. Että pidä sää kuivanahka turpas tukossa ettei tarvitte laittaa sua killuun munista männyn oksalle. Vitun runkkari, meillä on suksia enemmän ku monella Nellimiläisellä yhteensä, ja me myös käytetään niitä. Ja millä jumalallisella voimalla sä ukonkäppyrä kiellät mua juoksemasta metsähallituksen mailla. Eihän mun lenkkareista jää enempää jälkiä ku sun onnettomien piskies tassuista, saati urallas toilailevien porojen koparoista.

   Mutta vedin henkeä ja tervehdin kohteliaasti.

   Äitini opetti, että kaikkia ihmisiä pitää kohdella kunnioittavasti. Sillä oli joskus oppilaina romaaneja ja ne kävi vaan syömässä ammattikoulussa, mutteivät tunneilla ollenkaan. Sitten joku Hagerttien heimopäällikkö kysyi vanhempainillassa, että mites ne meidän pojat ja tytöt pärjää. Äiti sanoi, että oppii ne ainakin syömään ajallaan, mutta ei niistä parturikampaajia tällä menolla tule. Heimopäällikkö lupasi tehostaa kotikasvatusta ja myöhemmin opiskelun tahti parani.
   Kärsivällisyys siis palkitaan ja hyvä käytös - etenkin pitkässä juoksussa. (Saakeli mikä klishee!)
    Esittelin itseni äyriäiselle. Kerroin olevani se ultrajuoksija ja ihastelin hienoa uraa metsän siimeksessä. Äyriäinen alkoi lauhtua ja lopulta toivotti minut tervetulleeksi hiihtämään uralleen. Mutta vaan kuulemma metsäsuksilla, että jää samanlaiset jäljet kuin häneltä itseltään. Käski juosta enemmän tiellä.
   En viitsinyt vanhan soturin mieltä pahoittaa. Siellä metsässä kun oli kävelyjäljet kaikissa ylämäissä, ei tainnut äyriäisellä oikein nousta ylämäkeen enää kaksi ja puolimetrinen metsäsuksi. Myöhemmin kuulin muilta kyläläisiltä, että äyriäisellä oli ollut surua elämässään mutta niinhän meillä kaikilla on ollut. Äyriäinen oli muillekin aiemmin rutissut ties mistä. Olisiko tälle entiselle kurvarille (rajavartija), jäänyt vartiointitehtävä päälle vielä eläkkeelläkin, kun pitää laturaivota vaikka ei ole edes latua.

Episodi pisti miettimään mikä tekee vanhemmasta miesihmisestä noin katkeran. Onko syynä se, että kätilö ei ole puristanut maailmaantullessa tarpeeksi vai onko puristanut liikaa. Tuleeko vanhemmiten mies äyriäiseksi kun mulkunjuuret eivät irtoa aivoista edes eletyn elämän varrella. Maailmassa kaikki muuttuu jatkuvasti ja jokainen sukupolvi kokee ja tekee mitä lystää tai mihin pystyy, toimeen on tultava kaikkien kanssa.

Jotku tosin nykyisi lakkaa syömästä lihaa ja välttää lentämistä. Ne alkaa laskee jotai ihme päästöpisteitä itelle ja jälkipolville ja yrittää tajuta, että jos kuluttaa vähemmä, nii tulevat sukupolvet pelastuu tai ainakin saa sen seittemän päivää aikaa lisää - sillä nii on laskettu ennenku maailmanloppu tulee sitten joskus.
   Säästöjutut ja skutsista huolehtiminen on tervettä, mutta ei kai omaa elämää pidä ruveta rajottaa jonku helvetin ilmastoahdistuksen myötä. Ahdistuksen torjuntaan kantsii yrittää ettiä valosampaa tulevaisuutta ja hoitaa oma ruutu. 
   Mullaki on kelkassa vaa vihreetä ysikasia ja syntsaa öljyä, enkä ihan aina aja edes sataa, joten lientä kuluu nykysin jo alle kolkytä sadalla - saakeli.
   Jumalaki saattaa jelpata, jos se sattuu olemaan silloin lopunaikojen alettua hyvällä fiiliksellä. Kaikkihan me ollaan tasasen syntisiä, viinat ja pornot kaikilla. Ja niillä, joilla muuten on vaa hyvää Zazenii, niin ne vois liittyä siihen ikuisee rundiin vailla murheita ja relata niinku ennenki. Hyvä pössis nääs.

Sitäpaitsi, luin juuri yli kaksikymmntä vuotta vanhan teorian, joka ansaitsee esiinnoston. Eräs kirjailija esitti nimittäin jo vuonna 1998 käänteentekevän ajatuksen uskosta.
   Mitäs, jos jumala onkin kolmivaihevirta? Jumalauta se tulee kolme kertaa kahdenkymmenenviidenamppeerin taulusta joka kotiin tilattuna! Nolla, vaihe ja maa - pyhä kolminaisuus on kaikkien ulottuvilla. Ja oikein kun rasiaa sorkkii, saa kaikkien aikojen sävärit tai perusteellisen valaistumisen.
   Suomalaisten kirkkojen tulisikin alkaa myymään sähköä joka kotiin. Hoituisi kirkollisverotkin siinä siirtomaksujen ohessa. Kirkot, jotka epätoivoisesti yrittävät saada uusia jäseniä sekaantumalla ja myötäilemällä kaikkia ihmisen elämänalueita. On ostoskeskuskappelia, laskettelukeskuskappelia ja elokuvia kirkosalissa (Chaplinia, Turussa), niin miksei sähkönmyyntiäkin.
   Kirkot ovat historiassa olleet selkeitä oppeineen ja kieltoineen, mutta nykyisin kaikki on sallittua. Kaikki saa anteeksi eli kaikkki lopulta käy. Lienee niin, että kirkoilla yhteydet yläkertaan on nykyteknologialla saatu tosi pätkimättömiksi ja nopeiksi. Uskalletaan mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen.
   Ennenvanhaan kun Pohjanmaata sähköistettiin olivat körtti-isännät sitä mieltä, että sähköä ei tarvita ja sitten kun padottiin joet vesivoimaan ja alettiin myydä sähköä naapurikuntiin, niin samat isännät sanoivat ettei sitä kukaan osta kun ei sitä edes näe. 
   "Ei semmosta kukaan osta mitä ei eres näe."
   Sama on näiden nykyisten laajakaistojen kanssa. Sieltä tulee viisigeetä mutta millä tiedät montako geetä sinulla on käytössä. Meillä Lapissa pätkii radiokin välillä ja toimittaja julistaa, että ei, ei ole heidän vika. Kenen vika se sitten on jos nollat ja ykköset sekoaa. Millä mittaat yhteytesi. 
   Ennen oli reilusti johdot tolppien nokassa. Näki missä pirtissä on puhelin tai sähköt. Nyt killut on raksittu pois ja sähköt kaivettu maahan. Kaikki väittävät, että on hyvät yhteydet, mutta silti voidaan yhä huonommin ja ollaan yksinäisiä pahan olon kanssa.
    Sama on uskon kanssa. Ei sitä näe, mutta voi se tulla pistorasiastakin tai vaikka juoksulenkiltä. Juuri silloin kun tuntuu toivottomalta niin alkaa kulkea. Sitten sitä painaa menemään kiitollisena ja yrittää olla vanhetessaan katkeroitumatta.
   Mutta välillä kieltämättä tekisi mieli ripustaa killumaan nämä äyriäiset.

VIIKKO 8.

Ma- Lepo, pystyn tähän.
Ti- Lumikenkäilyä Kirsin kanssa. Ei kelloa, vittu pystyn tähänkin.
Ke- Siikajärventiellä juosten 15,3 km - 1.44.
To- Juosten poluilla ja urilla 7 km - 56.50. Helvetin kylmä tuuli, yöllä -25 astetta.
Pe- Aamupäivällä latuhiihtoa 12,9 km - 1.30.
      Iltapäivällä juosten 10,2 km - 1.11.
La- Siikajärventiellä juosten 15,4 km - 1.46. Keskittyen kuten 6-päivän kilpailussa.
      Illalla kävelyä Kirsin kanssa 3,1 km - 44 minuuttia.
Su- Lepo, pilkillä Kirsin kanssa Keskimöjärvellä. Näitä päiviä ei pilata urheilulla.

Juoksua 48 km - 5:39 - Latuhiihtoa 12,9 km - 1:30 - Ja kävelyä lumikengillä ja ilman...

"Hommat vaikenee ja naama kalpenee mut beibi kyllä täällä tarkenee..."

 Cavan Grogan lähti - musiikki jäi, eikä koskaan kuole. Hipsterit imekää jakaria!

Viimeaikoina lukemiani kirjoja:

Helmi Kellokumpu - Lasteen alaisia
Kirsti Kejonen - Elämää suurella virralla
Sonia Paloahde - Aavistus
Hannu Raittila - Ei minulta mitään puutu
Arvo Myllymäki - Mies isänmaan takapihalla
Jens Lapidus - Top dog
Dennis Lehane - täyttä sotaa
Elina Lampelan toimittama - Ankara savotta

MATKA JATKUU

VIIKKO 6.

Ma- Lepo
Ti- Hiihto metsäsuksilla umpihankea ja kelkkajälkeä Kirsin kanssa 5,8 km - 1.22.
Ke- Lepo
To- Lepo
Pe- Aamulenkki juosten 6 km - 39.58.
       Iltahiihto perinteisen skinisuksilla 12,8 km - 1.28.
La- Lepo
Su- Osittain poluilla ja lumessa juoksua 12,6 km - 1.26.
       Illalla Virtaniemen lenkki tiellä juosten 16,3 km - 1.47.

Yhteensä: Juoksua 35 km - 3:54 - Umpihankihiihto 5,8 km - 1.22. - Latuhiihto 12,8 - 1.28.

VIIKKO 7.

Ma- Juoksua Uudella Nellimin tiellä vanhan tien Matkamiehen Ristin kautta kiertäen, 16,6 km - 1.51.
Ti- Juoksua Siikajärventiellä 10 km - 1.06.
Ke- Aamupäivällä perinteisen latuhiihto Kirsin kanssa Pahtalammelle 12,84 km - 1.46.
        Iltapäivällä juoksua  Siikajärventiellä 15,55 km - 1.42.
To- Pyhävaaran kierros perinteisen latuhiihto 15,38 km - 1.22.
Pe- Lepo
La- Illalla juosten kylän katuvaloja (40 kpl) kiertäen 16,5 km - 1.51. Keskittyen kuten 6-päivän kilpailussa.
Su- Pyhävaaran kierros perinteisen latuhiihto toisinpäin kuin torstaina 15,85 km - 1.43.

Yhteensä: Juoksua 58,3 km - 6:31 - Latuhiihtoa 44,07 km - 4:51. 


Jonkun mielestä tuossa ylhäällä on paljon liikuntaa, ei minusta. Minä olen liikkunut vuosikymmeniä ja paljon, kehoni kaipaa liikuntaa toimiakseen ja liikkumattomuus kääntää mieleni negatiivisuuteen. Pidän harvoin näin pitkää päivitysväliä blogissani ellen matkusta tai ole erämaassa, mutta nyt en yksinkertaisesti ole halunnut kirjoittaa teille negatiivisia ajatuksia - mitä te niillä tekisitte?
   Väsymisen ja ylirasittumisen jälkeinen ylikuntotila jatkuu. Keholle ei kelpaa mikään, ei lepo - ei liike. Kyse on tunteesta sisälläni. Palautumattomuutta ja unihäiriöitä. Vitsailinkin tuossa eräässä keskustelussa, että pitäisi juosta 150 kilometriä kolmeen päivään. Jos keho säikähtäisi oikeaan rytmiinsä.
   En harjoittele enää. Pitkät ja monipäiväiset ultrajuoksut eivät minun kilometreilläni vaadi harjoittelua sanan perinteisessä mielessä. Riittää kun jalat ovat siinä kunnossa, että ne sietävät jatkuvan juoksemisen. Varsinaista kuntohuippua on turha tavoitella kuuden päivän jyystöä varten. Tällainen ajatus jotenkin vapauttaa pois kaavamaisuudesta ja motivoi liikkumaan päivittäin vapaammin tai olemaan liikkumatta.
   Olen edelleen sitä mieltä että KURF saa jäädä viimeiseksi kilpailukseni toistaiseksi. Ei siis mitään jäähyväismeininkiä vaan vapautta. Voin palata tai sitten en palaa.

   En ole ihan varma miten seuraavan lauseen kirjoittaisin joten yhden sanan laitan lainausmerkkeihin, ei äidinkielestäni löydy oikein muutakaan sille tilalle.

   "Valitettavasti" en lopeta juoksemista. En voi lopettaa. Jos en juokse tai ylipäätään liiku en nuku, kakka ei tule ja mieleni on musta. Jos juoksen tai ylipäätään liikun liikaa, en nuku ja mieleni on vielä mustempi, mutta kakka sentään tulee. Revi tästä sitten huumoria tai elä sen kanssa. Eikä auta viina eikä pussailu. Ei vaan auta mikään.

   Liikkuminen vaikuttaa kirjoittamiseen. Liikkumattomuus vielä enemmän. Lähetin juuri kustantajalle uudesta tarinakokoelmastani näytteitä. Vastauksia tulee parin kuukauden päästä. Varsinainen pääteos, jo valmis omakohtainen romaani, lepää edelleen odottaen inspiraatiota rakennemuutokseen. Yrittänyttä ei laiteta. Töihin joudun molemmissa tapauksissa - hyvä niin.

   Matka jatkuu.

---

MOKA                                                                                                           

Vanhuksella oli vieraita, sihtasin kolmikkoa jo kaukaa hölkätessäni kirkonsuoraa. Pakkasta oli viisitoista astetta. Parin tunnin kaahotuksen jäljiltä perse paleli märkänä ja selkää juili jäätyneen takin alla.

   Läppäleikattu vaihtoi jalkaa susilakki päässä, peski rinnankohdalta röyhistyneenä mutta säpikkäät tukevasti tienhaarassa. Kaksi toppapalloa hytisi seurana postilaatikon vierellä.

   Läppäleikattu oli alkuperäinen ja ollut nuorempana Kostamuksessa kirvesmiehenä. Se oli siellä oppinut kieltä aluksi ja lopuksi tanssimaan. Vanhempana sekaantui seuranhakuilmoituksen kautta venättäreen ja menetti osan säästöistään. Yksin lämmiteli mutta sukulaiset etelän pienestä kalastajakylästä joskus sentään kävivät.

   Niistin siinä nenää sata metriä ennen ja painoin tuubihuivin alta napista musiikin pois korvista. Ennustin, että jotakin se sanoo. Jotakin ne aina sanoo. Kun on juossut kohta kahdeksankymmentätuhatta kilometriä, niin on oppinut, että kommentti tulee seisovilta jaloilta ohitustilanteessa melkein aina, mutta harvemmin vastaanjuoksevilta.

   Kerran Tampereella olin juhannusaattona kiertämässä Pyhäjärveä Rajasalmen sillan kautta eikä ketään missään, kaupunki tyhjentynyt maaseudulle. Pispalan mäessä ylävoiman vanhan kaupan kohdalla vastaan tuli Jouko Turkka. Nostin kättä ja toivotin juhannusta.

   - Juhannusta, perkele! se huusi ja painoi menemään.

   Sen jälkeen minua ei ole yllätetty, vastaus on kaikille aina valmiina.

   Kolmikolla ryhti koheni. Pari kuukkelia naksutti männyissä.

   - Onko kylmä, läppäleikattu latasi. 
Sillä oli ollut koko suora aikaa miettiä.

   - Eilen oli vähän, vastasin ja sinne jäivät seisomaan.

   Kotitien suoran puissa oli lihavia pyitä huurreoksilla silmukierroksella. Takapihan kuistilla sammutin kellon ja totesin kaksikymmentä kilometriä jääneen taakse. Eilen oli ollut kolmekymmentäyhdeksän astetta pakkasta ja pullantekopäivä. Pitäisiköhän viedä läppäleikatulle pussillinen nisua.

---

Loppuun musiikkia ennen mielensäpahoittamisen aikakauden alkua:

NELLIM ULTRA

Elämässä läsnäolon kehittäminen kohdallani sai alkunsa vuonna 1993 sairastuttuani vakavaan syöpään. Yhtäkkiä elämässäni ei ollut tulevaisuutta eikä voimia etsiä onnea perinteisin keinoin. Hyväksyin muutoksen ja aloin etsiä päiviini positiivisuutta pienistä asioista läheltä. 
   Rankkojen hoitokuurien aikana saattoi pullakahvi sairaalan kahviossa tai kymmenen minuutin kävely hädin tuskin pystyssä pysyen sairaalan puistossa olla ainoa merkityksellinen ja iloa tuottava hetki tuskien taipaleella.
   Selvittyäni jatkoon kuntoutin itseäni fyysisesti ja palasin kestävyysjuoksun pariin normaalin elämän ohessa. Vuosien vieriessä huomasin käyttäväni kestävyysjuoksua ja myöhemmin ultrajuoksua eräänlaisena meditaationa. Näkemykseni elämästä olivat muuttuneet perusteellisesti ja kaipasin henkisyyttä.
   Oivalsin, että meissä kaikissa on valtavasti henkistä potentiaalia, joka useimmilla uinuu käyttämättömänä. Ryhdyin ottamaan asiasta selvää kaikin mahdollisin keinoin ja sillä tiellä olen edelleen.
   Saan paljon sähköpostia ja tavatessani ihmisiä kasvotusten on heillä usein mielensä päällä jokin kysymys minulle. Kysymyksissään ihmiset etsivät elämäänsä vaihtoehtoja ja tasapainoa. Olen tässä blogissa aina silloin tällöin vetänyt yhteen omaa filosofiaani ihmisenä olemisen tuskasta ja elämän tarkoituksesta. Nyt on 2020 päivityksen aika.

Matkallani olen oppinut kyseenalaistamaan kaiken ja toivon, että myös te kyseenalaistatte kaiken, myös sen minkä kerron.
   Matkallani minusta on tullut erittäin uskonnonvastainen, on kyse sitten mistä tahansa uskonnosta. Olen kirjoittanut Jumalasta ja todennut, että on hyödytöntä väitellä onko Hän olemassa vai ei. Pitäisi pystyä menemään omassa elämässään eteenpäin kohti omia päämääriä eikä jäädä kiistelemään yhden totuuden ympärille.
   Maailmassa kaikki on jatkuvassa muutoksessa, mikään ei siis ole pysyvää emmekä voi omilla teoillamme vaikuttaa minkään muun kuin hyvien tekojen luoman hyvän pysyvyyteen. Muuttuvaisuus, siis aivan kaiken, on tosiasia, joka on pakko hyväksyä päästäkseen eteenpäin ja eteenpäin olen yrittänyt päästä - todella.

   Nellim Ultra; yhä kauemmas on yhä vaikeampaa päästä.


   Nellim Ultra on kehittämäni termi, jolla lyön leiman otsaani. Vanhaan pakettiautooni, isältä perittyyn ja ortodoksipappi Isä Pietarisen pyhittämään, olisi laitettava tarra: Nellim Ultra. Tietäisiväthän kaikki sitten, että siinä se hullu taas menee. 
   Nyt he näkevät vain ultrajuoksijan tien poskessa, mönkijän tai moottorikelkan päällä, metsässä hiihtämässä tai juoksemassa, istumassa matkailuauton vierellä Norjan joen varrella tunturien juurella. Minä olen paljon muutakin kuin ultrajuoksija.
   Koska olen uskonnonvastainen en halua mitenkään korottaa itseäni, minä en ole merkityksellinen, mutta jokin sanomassani saattaa olla. Elän kuten opetan, vaikka opettaja en olekaan. En halua papin kaapua enkä sensein viittaa. En halua traditioiden painoa harteilleni tai sulkemaan suutani. Haluan olla riippumaton.

Keskeinen asia elämässäni on hiljentyminen. Maailmassa on jatkuvasti informaatiota, hälyä ja kiirettä. Ainoa tapa päästä eroon noista on hakeutua erämaahan, sähkö- ja kännykkäkenttien ulottumattomiin.
   Aiemmin olen paljon kirjoittanut kokemuksistani luonnon kanssa yhtä olemisesta. Tämä perinteinen suomalainen tapa on hyvä alku. Voi mennä metsään ja pysähtyä tai liikkua luonnossa rauhoittuen. Luonto avartaa mieltä ja luo tilaa ajatuksille, mutta kovin pitkälle omaan tietoisuuteensa sillä ei pääse. Kaikki asiat maailmankaikkeudessa ovat yhteydessä toisiinsa jotenkin, joten on erittäin hankalaa saada mieltänsä täysin tyhjäksi - meni sitten erämaahan tai lähimetsään.

"Neljäkymmentä vuotta olen myynyt vettä joen rannalla. Ho, ho, työni on täysin ansiota vailla!"

- Sogaku Harada roshi

Olen käyttänyt ultrajuoksua meditoimisen välineenä. Olen myös kirjoittanut, että olen rukoillut parhaat rukoukseni juostessani pitkiä lenkkejä. Mielestäni, ja vähän muidenkin mielestä, olen kirjoittanut parhaat tekstini juostessani. Liikkuminen on hyvä keino meditaatioon, mutta paikallaan istuen on yhtä hyvä hiljentyä. 
   Ryhdikäs istuma-asento, silmät avoinna ja uloshengitystä tarkkaillen voi yrittää keskittyä tähän hetkeen ja tässä hetkessä olemiseen. Muuta ei ole. Ei menneisyyttä. Se on jo mennyt. Ei tulevaisuutta. Se ei ole vielä tullut. Vain tämä hetki.

   Voisiko olla niin, että mielen tasapaino ja onni ovat tässä, aivan edessämme ja meidän ei tarvitsisi lähteä etsimään sitä muualta. Meidän ei tarvitse lähteä lomamatkalle tai tehdä ennätyksiä urheilussa, vaan mielen tasapaino ja onni on edessämme koko ajan?

   Kaikessa meditoimisessa mieli työntää jatkuvasti esiin erilaisia ajatuksia. Voimme torjua ne lempeästi ja yrittää keskittyä tähän hetkeen. Jotkut kutsuvat tätä omaan napaan tuijottamiseksi mutta onhan elämässämme usein läsnä muitakin. Mitä jos pystyisimme olemaan läsnä elämässämme, emmekä selaisi jatkuvasti sosiaalista mediaa tai työsähköposteja tai ajattelisi muuta täysin turhaa.

Tietoisena ihmisenä olemisen peruskysymyksiin kuuluu takertumisen välttäminen. Esimerkiksi isäni murehti koko elämänsä ajan kahta vaikeaa avioeroaan ja niissä menettämiään rahasummia ja äitini halusi näyttää ulospäin hyvältä vaikka oli onneton sisimmässään. Todellisuudessa he myrkyttivät näin osan lyhyen maallisen elonsa päivistä, sillä onhan elomme täällä varsin lyhytaikainen jos tarkastellaan ajattoman ajan kulua traditionaalisesta näkökulmasta, jossa aika ei ole ajaton. Minulle  sensijaan on.
   On turha takertua epämiellyttäviin asioihin. Usein luen kirjoituksia joissa kaivataan hyviä käytöstapoja, mielipahan tuottamisen välttämistä toiselle ihmiselle tai jotakin muuta"tolkkua." 
   Motiivin pitäminen puhtaana edesauttaa edellämainittuja hyveitä. Motiivi on siis tässä hyvä aikomus mutta pelkästään hyvällä ei maailma muutu. Päästäkseen rauhaan on vetäydyttävä syrjään ja pois turhasta kuvienpalvonnasta. 
   Syrjäänvetäytyminen on ainoa vaihtoehto ellei ryhdy anarkiaan. Viha on turhaa mutta oikeutettua, sillä niin kaukana yhteiskuntaa johtavat ovat inhimillisyydestä. Kauniita korulauseita mutta ei mitään konkreettia. Ei todellakaan pidä sokeasti uskoa mihinkään.

"Kaikki on epävarmaa, ja juuri se tekee mieleni rauhalliseksi." -lainaus Tove Janssonin muumeista

Nec Plus Ultra

Kirjoitin tuolla otsikolla vuonna 2018 kesällä Norjan vuorilla. 
   Tästä ei edemmäs. 
   Tuon jälkeen olen ylittänyt mielen sietorajan lukemattomia kertoja. Kaikki muuttuu jatkuvasti, myös minä.

---

   Kaikki tässä tekstissä on harkittua ilmaisua. Toivon, että luette ajatuksella ennen kommentointia. 
   Uskonnonvastaisuus-termi ei välttämättä tarkoita, ettei Jumalaa tai jumalia voisi olla, mutta en lähde kiistelemään. Osa ylläolevasta liittyy erilaisiin Buddhalaisiin traditioihin, mutta en halua kutsua Buddhalaisuutta uskonnoksi siltä osin kuin sen itse allekirjoitan, enkä ole Buddhalainen. Hyvää Zazenia kun voi löytää elämästään ilman traditioitakin.
   Jos joku kokee tekstini narsistisena, "rusinat pullasta"-meininkinä, niin on jokaisen perusoikeus vapautua kärsimyksistään parhailla valitsemillaan keinoilla. Se mitä toinen sokeudesaan kutsuu mystiikaksi voi olla toiselle täysin näkyvää.
   Aina kannattaa yrittää nähdä pintaa syvemmälle.

Tekstin kuvat alkuviikolta hiljaisuudesta.

VIIKKO 5.

Ma- Lepo, pakkasta lähes -40 astetta.
Ti- 2 km kävelyä - 31.26.  Kirsin kanssa, kova pakkanen.
Ke- 15,3 km - 1.41.
To- 20,3 km - 2.17.
Pe- 20 km - 2.21.
La- Lepo
Su- Umpihankihiihto lumisateessa 5,2 km - 1.01.

Yhteensä juoksua 55,7 km - 6:21.

Haastoin itseneäni senverran, että sain Tammikuulle 204 km juoksua. Muuten treeniä tuli Tammikuulle noin 34 tuntia ja kilometrejä kaikkinensa 267.  
   Näiden laskeminen ja luetteloiminen on lapsellista ja täysin merkityksetöntä paskaa.
   Kehoni on toipumisen alussa ylilyönnistä. Pystytkö sinä olemaan liikkumatta? Minä pystyn jo nykyisin hiukan lepäämäänkin, mutta on siinä vielä pitelemistä. 

Viimeisessä kuvassa on Metson kieppi, lintu lähti jaloista lentoon ollessamme vajaan 20 pakkasasteessa hiihtolenkillä Kirsin kanssa.