Ultrajuoksijan ja kirjailijan ajatuksia matkan varrelta. Perspektiivinä sairastettu syöpä vuosimallia 1993 ja 32 vuotta kestävyysjuoksua. Lukijalta toivotaan kommentteja, vuoropuhelu on rikkaus. Kansikuva Jani Rautonen, Norja/Barraś
torstai 11. heinäkuuta 2019
IVALO SARJA 9.
RAITEILLA
Kaadan nokipannusta kahvia kuksaan, tuulee niin että menee osittain ohi. Tuuli on lämmin ja kalaa antanut Sulkusjärvi loiskii selkäni takana Aittasaaren rantakallioihin. Saalis pitäisi perata ja suolata mutta viivyttelen vielä hetken tulen ääressä tyytyväisenä.
Tulin erälle Talvituvan kautta. Hain perämoottorin ja kalavehkeet. Ennen lähtöä käynnistin mökin aggregaatin ja mittasin yleismittarilla sen tuottaman jännitteen. Lukema 285 volttia vastasi aukottomasti kysymykseeni miksi mökin akkulaturi hajosi. Säädin kierrosluvun kohdalleen ja pääsin 240 volttiin, asensin Ivalon kirpputorilta ostetun ylijännitesuojan paikalleen sisälle, sekä uuden akkulaturin.
Minä kuulun siihen sukupolveen, joka korjaa ja rakentaa kaiken itse mahdollisuuksiensa rajoissa, myös mielensä. Perämoottori järjesti minulle ja Kirsille viimeksi kalareissulla mahdollisuuden voimaharjoitteluun soutaen. Sekin vanha paska on taas toimiva huoltoni jäljiltä. Olisipa mielen puhdistaminen yhtä helppoa.
Hörppään kahvia ja ajattelen lukemani lausetta edesmenneen isäni jäämistön eräistä juristin laatimista asiakirjoista, joissa todettiin isäni saaneen merkittävää taloudellista hyötyä koneenkorjaustaidoistaan. -Ja vitut, olisi isäni todennut. -Itse tekemällä saa vapautta, ei muuta. Minä olen oppinut omat taitoni osittain isältä - ja saanut vapautta mutta sen myötä pelkän ylähuulen leivän päälle.
Siirrän oikeata jalkaani varovasti nuotion keitinkivien vieressä. On kulunut viikko loukkaantumisestani lenkillä. Kävelykin on tähän asti tuottanut kipua saati terassin rakennus. Kyykistelin takaovella lapion ja lopulta akkuporakoneen kanssa muutaman päivän vesi silmissä, myös sateen takia. Mutta sinne se syntyi, kivusta ja särystä huolimatta - mutta ei olisi syntynyt ilman Kirsin apua. -Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, totesi Pappa minulle ohjeeksi aikanaan, vaikka Veikko Antero aiemmin Forsnäs väittääkin, että ainoa uskollinen on oma varjosi.
Ultrajuoksun osalta netti on täynnä sankaritarinoita, joissa kivusta ja särystä huolimatta painettiin menemään ja samalla uskottiin aktiiviseen palautumiseen. Suomeksi sanottuna rikottiin loputkin omasta kehosta. Tarinoiden jälkeen on päivityksissä hiljaista, eikä kilometrejä näy enää missään. Loppuunkuluneesta on vaikeaa veistää tarinaa. Juoksipa aasi mitenpaljon tahansa, ei se hevoseksi muutu.
Samoin on terassin teon kanssa, en sitä kiellä, mutta olen luvannut itselleni yrittää joka päivä nauttia elämästä. Jumala on antanut meille leikkikentän, miksi emme leikkisi jokaisena annettuna, ainutkertaisena päivänä? Miksi tuhlata kallisarvoista aikaa synkistelyyn? Sellainen on päiväs, kuin on voimas ja toisinpäin myös.
Menen rantaan ja kaivan kalat jäälaatikosta esille. Olen veneessä verestänyt ne ja nyt poistan sisälmykset ja kidukset. Harjusta ja siikaa ei tarvitse suomustaa jos ne paistaa uunissa kokonaisena ja isot ahvenet fileerataan vasta kotona. Pesen kalat huolellisesti perkauksen jälkeen, hieron niihin karkeaa merisuolaa sisälle ja laitan ne puhtaaseen pussiin. Pussin peittelen jäälaatikkoon. Jäät hain ennen lähtöä Nellimin sataman jääasemalta.
Varis ilmoittautuu rantamäntyyn ja lokit kaartelevat etäämpänä. Lähtiessäni venetelalta varikset politikoivat lahden vastarannalla. Raakkumisesta päätellen oikeisto oli häviämässä viimeisenkin valistusajan yksilönvapauden ja vihervasemmisto peräänkuulutti yhteishyvän orjuuden ruusuista tulevaisuutta. Joukon laidalla oli yksi lapintiira, ehkä se oli isä uudestisyntyneenä. Hiljaisena, syrjäänvetäytyneenä erakkona, aivan kuin peilinä minun tulevaisuudelleni. Lapintiiran kanta on romahtanut, ehkä se symbolisoi viimeisenkin järjen valon sammumista nykypäivän yhteiskunnassa.
Pakatessani venettä luiskahdan veteen ja kastelen kenkäni. Kumisaappaat ovat veneen kokassa varalle, mutta ne ovat pelkureita varten, niitä jotka pelkäävät varpaiden kastumista. Istun rantakalliolle vääntämään sukat kuiviksi ja päätän jatkaa kalastusta veneessä paljain jaloin - paljain jaloin tänne on tultu ja niin täältä myös lähdetään, filosofoin pois soutaessani ja seuraan kuinka varis ahdistaa lokkeja säälimättömästi ja käy sitten itsetietoisena puhdistamaan perkuujätteitä rantakiviltä.
Aittasaaren karikon jälkeen syvänteestä tärppää iso ahven. Saan tekstiviestin, minua kaivataan syömään. Soitan takaisin ja saan vaivoin puhuttua hetken. Telecom Russia ei anna puhua pitkään, rajalle on matkaa viitisen kilometriä mutta itäisen elämän esimaku tuntuu olevan läsnä, ainakin tässä puhelinasiassa. Mutta se onkin ihanneyhteiskunta siellä?
Ajellessani vastatuuleen kohti Siskeljärveä huomaan, että jalkaa ei ole särkenyt tänään. Pes anserinus - hanhenjalka. Oikeastaan minulla on kyse oikean reiden sisäsyrjän jänteiden kiristymisestä ja sen mukanaan tuomasta tulehdus- kautta kiputilasta polvinivelen sisäsyrjälle ja myös hieman alemmas pohkeen jänteisiin. Polvessa ei siis ole mitään vikaa paitsi ehkä sukupolvessa. Syntyessäni olin noin 3299431744:s. Nyt meitä on kohta kahdeksan miljardia, olisiko aika katkaista useampiakin johtimia?
Hetken mielijohteesta poikkean kalastamaan Ikkerlompolaan. Tuuli yltyy ja päätän jättää Siskeljärven suun haukitorpedot rauhaan. Lompola ei anna mitään paitsi lohduttomuutta. Taivas pilveilee ja tuuli kääntää venettä mielensä mukaan. Poikkean maissa kusella. On niitä sellaisiakin, jotka kusevat samaan järveen veneestä josta kalastavat ja heittelevät kaljapurkit pitkin rantoja päälle somisteeksi. Piittaamattomia on ollut aina ja tulee aina olemaan. Arvostus luontoa kohtaan näkyy omissa teoissa.
Keikuttelen paluumatkalla pitkin isoa järvenselkää kohti venetelaa. Saamelaisten vanha kesäpaikka näkyy tyyrpuurissa. Kenttä on kaunis vanhoine hirsitupineen ja muistuttaa menneestä ajasta, joka loppujen lopuksi ei ole mennyt minnekään. Helposti voin kuvitella miehet kalaan järvelle ja naiset leipomaan nisua ulkouunille, pihassa roikkuu joitakin taljoja ja kalaa kuivattavaksi talven varalle. Ihmiset arjessaan.
Urbaanit ituhipit unohtavat helposti, että nainen ei ilman miesseuraa päässyt ravintolaan vielä 60-luvun lopussa saati pride nyhtökauralle. Ilmaista kalaa saa edelleen virvelillä ja verkolla ja lisäksi saa hyvän mielen erämaan rauhasta. Erämaassa on oltava sinut itsensä kanssa, ongelmiensa läpi ei voi elää loputtomiin vaan on kasvettava ja jätettävä epäolennainen taakseen, tasa-arvo on utopiaa. Elämässä ei voi loputtomiin olla uutta ja jännittävää, mutta elämän kokemisen syvyydessä voi. Olemassaolon ajan kerroksiin ei pääse ostamalla aikaa vaan ottamalla sitä pelkästään omaan käyttöön.
Sammutan perämoottorin ja vene liukuu rantaan. Kompuroin kankeana ylös ja vedän veneen telalle. On aika lähteä syömään, Kirsi odottaa jo. Kantaessani kamoja autolle käenpiika huutaa männikössä. Katson järvelle, ympärillä on hiljaisuus. Käynnistän auton tuumaten, että sitä pysyy raiteillaan suorittaessaan elämän tarkoitusta, hyvän elämän elämistä, ilman muuta suorittamista.
Viikko 27.
Ma- 8 km Palo-Pyhävaara - 1.04.
Ti- Haapakuru 5,5 km -53.42. Oikean jalan loukkaantuminen 2,7 km kohdalla, onnuin kotiin.
Ke-Su- Lepo/loukkaantunut.
yhteensä 13,6 km - 1:58
Tietyn annoksen erä-elämää ihminen tarvitsee, olen myös vahvasti sitä mieltä, saaliin määrästä riippumatta. Tsemppiä jalkasi kanssa, tässä kun vanhetaan niin näitä väistämättäkin tulee. Lopulta on varmaan helpompi luetella ne paikat mihin ei satu.
VastaaPoista