perjantai 15. maaliskuuta 2019

30/30 - PÄIVÄKIRJABLOGIN FINAALI - AITOO


"Mitä se sinun miehesi oikeastaan tekee?" - Kirsin työkaverin kysymys minusta.

Oikea vastaus: aitoo. (Tampereen murretta:  ylittää aitoja/oikeaa/aitoa)





Tässä blogissa olen harvoin niputtanut ajatuksiani. Kirjoittamani asiat ovat usein ristiriitaisia enkä halua muuta kuin että lukija ajattelee. Mitään valmista ei ole olemassakaan kenellekään, mukaanlukien minä.
   Olen aloittanut kasvuni osittain alkoholisti-isän ja osittain huikentelevaisen äitini yhteisenä lopputulemana. Olen edesmenneille vanhemmilleni erittäin kiitollinen - nykyisin. Arvostan heitä - nykyisin. 
   Kasvutarinani on kulkenut yksikätisen Kollaan sankarin (pappa) opettamalla periksiantamattomuudella matkan varrella usein päätä seinään hakaten ja lenkille uupuen. Vammaisten lasten avustaja, tiskijukka, syöpätaudin jälkeen kestävyysurheilija, taksikuski, ultrajuoksija, yrittäjä ja nyt olen tässä.
   Blogini ei ole cv eikä elämä ole suorittamista. Kusipäästä on kuoriutunut kirjoittaja, korpifilosofi ja omien valintojen puolestapuhuja. Lievä kusipäisyys ja sarkasmi elävät edelleen.

  -Ensinnäkin emme ole naimisissa Kirsin kanssa vaikka hänen miehensä olenkin. (Varmistettu juuri sohvalla lojuvalta Kirsiltä, vastaus oli "kyllä mun mielestä."
   -Toiseksikin, mitä oikeastaan teen...anteeksi en pysty kirjoittamaan, tukehdun nauruun.

   Asiaan.
   "Leipäsi sinun on ansaittava otsasi hiessä..."
   Kolmannen vuosisadan alussa ihmiskuntaa vaivaavat samat ongelmat mitkä ovat sitä vaivanneet aikojen alusta. Nälänhätä, kulkutaudit ja sodat. Toisaalta tänä päivänä ihmisiä kuolee enemmän ylensyöntiin kuin varsinaiseen ravinnonpuutteeseen, eli jotain on joku tehnyt oikeasti vuosien kuluessa, minä mukaanlukien.
   Mitä teen oikeasti? Ajattelen. Elän oikeasti. Koen syvää yhteyttä luontoon. Mietiskelen. Kirjoitan. Elän täyttä elämää koska minulla on kyky, terveys, siihen. En ole yksin, Kirsi. Tänään Make soitti. Raine. Onni. Keijo. Kaikki ystävät ja elossa olevat sukulaiset.
   "Ihmisen ei ole hyvä olla yksin" - Mauno Koskinen, Kollaan konekiväärimies, pappani. 
   Olen elämässäni tehnyt ansiosidonnaista työtä paljon, ihan oikeasti. Parhaat kuukausittaiset työtuntimääräni liikuivat 240 tehdyn työtunnin vaiheilla useiden vuosien ajan. Vielä 200 tunnin kanssa pystyi käymään lenkillä mutta ei harjoittelemaan järkevästi.  
   Tehty on monenlaista, pahaakin enemmän kuin se kuuluisa veljespari Albert Hässi ja Frank Nussi. Mutta luterilaista työmoraalia ette minusta löydä. Teen työtä vain senverran että pärjään. Muu aika on pyhitetty risti-istuntaan. Munkki ei tarvitse kuin kaavun ja almukupin. Jaa mutta Nellimissä joskus villahousut. Ja ai niin, naiminenkin on kivaa niin kauan kun kulli toimii. Ja vielä, viinakin on hyvää pieninä määrinä joskus. Ei siis munkki mutta munkin ajatusmaailma poikkeuksin. Tietoisuuden uudet tasot. Raja-aitojen rikkominen. Ei poroaitojen. Luonnonsuojelua kyllä mutta ei greenpeacen malliin.
   Mutta hei!
   Siis aikuisten oikeasti.
   Mitä teen oikeastaan?
   Kiusallista. Kuinka tuohon vastaisi. Olette olleet seuranani nyt 30 päivää yhtämittaa ja huomenna saatte olla ilman blogipäivitystä. 
   Mitä se siellä tekee?
   Enhän tähänkään asti ole kaikkea kertonut näiden vuosien aikana. Subjekti-predikaatti-objekti. Kenen kirjoittajan ohje? Hemingway, tiedätte?
   Mutta aitoo se. Sitä tämä on.


"Näin ikääntyessä sitä huomaa että ihminen muuttuu. Kehitytään ja kasvetaan aikamme. Entäs sitten kun pitää koettaa alkaa pienetymään ja huonontumaan? Osaako sen tehdä arvokkaasti? Joiltain osin sitä varmasti on jo tapahtunut: fyysinen nopeus, ajattelun joustavuus. Alkaako oppiminen jossain vaiheessa muistuttaa tivolissa ollutta laitetta jossa sattumanvaraisesta kolosta nousi myyrän pää ja sitä piti ehtiä kolauttaa vasaralla ennen kuin se katoaa näkyvistä - yhä nopeammin ja nopeammin pelin edetessä." -lukijan, Jyrki Leskelä, kommentti blogissani. Jyrkin blogin linkki löytyy internetversion alaosasta.

   Aitoo ei ole jatkuvaa kasvua. Ei jatkuvaa parantamista. En koe ikääntyessäni huonontuvani tai pienentyväni vaikka en jaksaisi samaa kuin ennen. Kaikkeen tarvitaan tavoite, motivaatio itsensä kehittämiseen, tavoitteen täyttämisen yritys ja onnea siihen ja mitä sitten? Vastaus on aitoo. Arkea. Ihmisiä joiden luo voi palata, jotka huolehtivat. Niitä, jotka lupaavat vetää töpselin pois seinästä tai jotakin muuta smith and wessonia sitten joskus kun on aika lopettaa arvokkaasti.
   Yksi henkisen kasvun tarpeen ositus on kullista kirjoittaminen. Jos kirjoittaa usein omasta kullistaan tulee ilmeisesti unohdettua, että ei siitä vajaasta kolmestäkymmenestäkahdeksasta sentistä irtoa loputtomasti, juttuakaan. Tulikohan tähän nyt jokin virhe, en huomaa sitä itse, täytynee tarkistuttaa? Tiedättekö muuten mikä on keski-iän ylittäneen miehen makuuhuoneen toinen nimitys: allamakuusali. No niin. Jäätelötikkuja kaksi ja pari kumilenkkiä. Voi tulla.
   Kullin käsittelyn jälkeen on mukavan letkeää lähteä vaikka lenkille. Juoksin tänään ilman edeltävää käsittelyä ihan oikein 12 km sekoitettuja talvireittejä. Aikaa paloi peräti tunti ja neljäkymmentäkaksi minuuttia.(1:42). Oikein kaunista maisemaa, pehmeää talvilunta ja sitten ei. Lämmintä. Kuumakin tuli.
   Kävin tässä kirjoittamisen välissä kahvilla. Söin kaksi pullaa ja join kaksi kuppia kahvia. Pullan ovat vieraat leiponeet ja kupin Kirsi posliinimaalannut. Kun palasin tähän näppäimistön ääreen kuulokkeissa soi Opuksen Life is Life. Kirsi meni kävelemään, vaihteeksi yksin koska kirjoitan. Kaikki on poissa jostakin mutta kaikelle on aikansa. Varmistin häneltä että ei haittaa. Vieraat lepäävät.
   Kiitos teille näistä kolmestakymmenestä päivästä. Ihan aina en venynyt pitkiin teksteihin. "Sellainen on päiväs kuin on voimas." Mitään ei koskaan ollut valmiina, se olisi ollut huijausta.
   Palataan.
   Pitäkää huolta toisistanne.

   Usko - Toivo - Rakkaus ja kaikista suurin on Rakkaus.





Lopuksi otan teidät viereeni Nellimin vuonolle tänään iltapäivällä.

Seison tulireen takana. Ahti ja Leena pilkkivät edessäni vuonolla. Tuuli puhaltaa noin kaakosta ja on aste lämmintä. Olen ajanut kelkan rekineen tuulisuojaksi tulireen eteen. Kahvivesi kiehuu ja nenääni tunkee tervastulen pihkainen tuoksu. Ritilän lämmössä kihisee kolme makkaraa, kolme leipää ja kolme pullaa. Sinappi, maito ja sokeri ovat mehupullon kanssa esillä. Kaksi kuksaa ja emalimuki.
   Selkäni takana on kaunis Konkeloniemi aihkeineen ja edessäni väärän koivun alta pilkottaa kaukana Lusmanuoran alku, kiviset Kenttäsaaret jäävät oikealle. Pykäläisen rannan hennot männyt heiluvat ja tuuli imee liekkejä kummallisesti edestakaisin. 
   Vein vanhan parin ensin aamulla Petäjänkuorimajärvelle pilkille ja juoksin sitten lenkin. Kävin suihkussa ja hain heidät kyytiin.
   -Mennään mettään kahville, virnistelin.
   -Meinaat että kahvi keitetään Inarin veteen Ahti hymyili arvaten ajatukseni.
   Ajoin auraamatonta Kitisijäniementietä alas vuonolle. Rannassa oli puolitoista metriä kinosta ja mutta kelkka jaksoi. Perä meni metrin hangen alle mutta etenimme kunnes tavoitin kaarevia rantoja mukaillen niemen nokan vähälumisemman jään kautta. On vielä liian talvista ja Inarin harjus makaa paikallaan. Ahven ja siika syövät harkiten metsäjärvillä jos syövät.
   Pannu sylkee. Mitatessani kahvia ässittymään tulee Nellimistä kuusi koiravaljakkoa. Koirat vinkuvat innoissaan ja turistit, yksi kutakin rekeä kohti, ovat vähintään yhtä innoissaan mutta eivät vingu. Valjakot häipyvät Inarille päin ja kohta tulee kymmenen moottorikelkan safari takaani Paksuvuonolta. Safari pysähtyy meistä kauemmas niemen nokkaan neuvonpitoon ja jatkaa sekin sitten Inarille päin.
   Haen Leenan kahville kelkalla. Rannassa on puolitoista metriä lunta. Ahti tulee kävellen ja jälki kantaa juuri ja juuri.
   -Täyshoito, molemmat toteavat.
   -Kyllä tuolla ikää jo pitää hoivaa saada, nauran vastaukseski suu täynnä makkaraa.
   Kahvit juotuaan he menevät vielä hetkeksi pilkkimään. Minä pidän tänään pilkittömän päivän. 
   On hiljaista. Istun harmaalle, karhealle kivelle. Kivi jää tänne sitten kun aikani on täynnä. Tavoitan kilpikaarnaan nojaten ikiaikaisen yhteyden. Tunnen eläväni täysillä joka solullani. Kauas ovat haihtuneet myrkyt verestäni, joilla syöpäsolut tuhottiin mutta käsitys uudesta ajasta on aina seuranani. Aika on aina tässä ja nyt ja tänään. Huominen voi olla uusi alku.
   Tuuli tuulee karvalakin korvaläppien välistä. On aika pakata kamat ja lähteä kotiin. Päiväkirjablogin viimeinen päivitys odottaa.


Stayin´Alive!



 

4 kommenttia:

  1. Onnittelut kirjoitus maratonin valmistumisesta! Rock - Rauha - Rakkaus. Niinkö se meni 😊

    VastaaPoista
  2. Kiva oli lukea päiväkirjablogia. Minä kyllä luule, että sinun elämäsi on melkoisen tylsää siellä 😁

    VastaaPoista