Loppukiriä tähän päiväkirjablogiin tuskin saan aikaiseksi. Palasin juuri erämaasta ystävien kanssa päiväretkeltä ja lähden jo vajaan kahden tunnin kuluttua kirjoittajapiiriin Ivaloon, josta palaan vasta yhdeksän jälkeen illalla. Intensiivisen kirjoittajapiirin kokoontumisen jälkeen takki on yleensä tyhjä ainakin kirjoittamisen suhteen.
Erämaa ei kutsu kaikkia ihmisiä. Kaupungistunut kansa ei tule ajatelleeksi miksi luonto on niin merkityksellinen. Yksi unohdettu pointti on olemassolon perspektiivi. Katsokaa alla olevia kuvia, jotka on otettu eilen makuuhuoneemme ikkunan läpi.
Netti on täynnä toinen toistaan hienompia ja valitettavan usein muokattuja kuvia revontulista. Itse tykkään mieluummin näistä käsivaralla kuvatuista. Vihreä hehku - kuka on tulossa? Onko tuolla ketään muuta? Luonto herättää kysymyksiä, antaa vastauksia mutta etenkin se antaa perspektiiviä. Kun on kolmekymmentäviisi astetta pakkasta pikkumurheet tuntuvat merkityksettömiltä, kyse on konkreetista selviytymisestä.
Meille Kirsin kanssa asuminen täällä Nellimissä on elämäntapa. Luonto ja sen rauha ovat kaikki kaikessa. Luonto ja sen kausittaiset elävät kuvat antavat tarkoituksen päivästä päivään.
"Nouse jo sielu ja silmäs luo
päin vuorta, mi sulle armonsa suo.
Katsele merta ja katsele maata,
etkö jo voisi synnistä laata?"
-Laulu Jack Londonin kirjasta Liian paljon kultaa (1967, suomentanut Anja Heininen)
Kuulokkeissa soi Laura Branigan ja Self Control.
Vieraat leipovat pullaa.
Huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti