AMPIAINEN

Pakkasta on viisitoista astetta. Olen juonut aamukahvin ja istun nyt tässä ja niistän. Taustalla soi Eva Dahlgrenin Vem tänder stjärnorna. Kun ajattelen taaksejääneitä 14 viikkoa niin silmiin kohoavat kyyneleet muustakin kuin nuhasta. Ultrajuoksun kanssa olen syvällä valottomilla poluilla juuri nyt, onneksi muu elämä on tasapainossa ja kantaa.
   Sanotaan että urheilijan keho reagoi ja antaa varoitusmerkkejä. Yksi varoitusmerkki on jatkuva sairastelu tai vammat. Minun tapauksessani omituista on, että tämä kaikki tapahtuu vaikka en ole harjoitellut lainkaan. Olen kyllä yrittänyt aloittaa mutta säännöllisesti minut on lyöty maan tasalle tai pikemminkin pakotettu sisälle makaamaan.
   Totuuden nimessä on tunnustettava, että tein 19.12. mökillä Paavalintupavaaralla ison virheen lumessa juosten. Otin tuolloin kehostani kaiken saatavissa olevan irti ja olin jaksamiseeni varsin tyytyväinen kun otetaan huomioon, että en ole perusharjoitellut Nivalan Puffin jälkeen lainkaan vaan olen liikkunut pelkästään liikkumisen ilosta.
   Miksi sitten tein tuon harjoituksen?
   Siinähän mietitte.
   Karun totuuden tunnustin Kirsille tässä menneellä viikolla: minun on pakko aloittaa tiiviimpi juoksuharjoittelu. Yksinkertaisesti siitä syystä, että en pysy muuten terveenä, en millään elämän osa-alueella. Tarvitsen liikuntaa ajattelun avuksi kirjoittamiseen sekä päivästä toiseen värien löytämiseen koko elämääni. Liikuntani ei aina tarvitse olla tavoitteellista, mutta mikään tavanomainen kuntoilu intensiteetiltään ei riitä minulle pidemmän päälle. Olen juossut enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti jo 30 vuotta. Toleranssini ovat kaukana tavallisesta.
   Joulun jälkeen ystäväni Ari soitti Iisalmesta pitkästä aikaa. Kuten olen ennenkin kertonut taustallani on joukko ihmisiä, jotka pitävät minut järjissään ja Ari on yksi heistä. Ilman näitä ihmisiä en olisi koskaan päässyt ultrajuoksussa ja elämässäni näin pitkälle.
   Sattumalta tai muussa tarkoituksessa juuri ennenkuin Ari soitti olin yrittänyt tappaa ampiaista mutta olin kadottanut sen jonnekin. Arin soiton jälkeen löysin ampiaisen uudelleen ja lopetin sen kärsimykset. Ulkoa tuotujen polttopuiden sekaan talviunilleen ryöminyt ja sisällä lämpöön herännyt ampiainen oli pakko tappaa, ulkona pakkasessa se olisi kuollut kuitenkin heti ja tuskin olisi kyennyt vaipumaan uuteen horrokseen.
   Ari ja minä olemme rauhan miehiä, emme oikein välitä tappamisesta. Ari on uskonnollisten kysymyksieni mentori. Sen filosofiani viimeistely, millä kuuden päivän juoksussa mennään viimeisille rajoille asti ja etenkin miksi, on pitkälti Arin vastausten ansiota lukuisiin kysymyksiini, vaikka hän ei itse sitä ehkä usko.
   Ultrajuoksussani on pitkälle kysymys omana itsenäni olemisesta. Vastapainona äärimmilleen harjoitetulle jaksamiselle on äärimmäinen heikkous ja kyky myöntää rajallisuutensa. Tästä rajankäynnistä voima tulee ja vie kauas. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

"Niin kuin päiväs, niin on voimas aina."  (virrestä 338)

   Vuosikaudet olen ollut avoimesti esimerkkinä kaikille niille, jotka ovat elämässään kohdanneet terveysmurheita, että vaikeankin sairauden jälkeen voi nousta tuhkasta ja sytyttää elämän liekin palamaan uudelleen. Koen sen minulle annettuna tehtävänä enkä itse päätä sitä milloin tehtävä on suoritettu. Sen näkee sitten, on aivan turha murehtia koska rinnallani kuljetaan - loppuun asti.
   Tajuatte nyt miksi minä en koskaan lopeta ultrajuoksua itse. Sisäinen pakko ajaa ulos harjoittelemaan. Myönnän avoimesti myös, että tunteet joita pitkien juoksujen aikana koen ovat korvaamattomia. Onnistuneen monipäiväjuoksun jälkeen aistit ovat auki kuukausikaupalla kaiken väsymyksenkin keskellä.
   Kuten ei ampiaisella, ei minullakaan ole vaihtoehtoja. On luvattu myrskyä. Myrsky tuo tullessaan uuden vuoden. Uusi harjoituspäiväkirja odottaa. Harjoittelussa armoa ei anneta mutta elämässään sille voi olla auki jokaisena annettuna päivänä.
   Pakkasta on edelleen viisitoista astetta. Suljen tietokoneen, pukeudun lämpimästi ja lähden kävelemään hitaasti hetkeksi. Jossain kaukana tulevaisuudessa häämöttää aika - aika juosta kauas.

Viikot 51. -52.

Ma- Hiihto 10,3 km perinteistä ladulla - 1.07.
Ti- Lepo
Ke- 6 km juoksua lumessa Paavalintupavaaralla maksimilla läkähtymiseen asti aina uudelleen ja uudelleen - 56.05.
To-Lepo
Pe- 2 km sauvakävelyä lähellä mökkiä lumisessa metsässä ja lompolon rantajäällä.
La- Juoksua kotona Nellimintiellä 8 km - 0.54. Hyvää ja tervettä juoksua.
Su- Lepo

juoksua 14,1 km - 1:50

Ma- Jouluaaton lumikenkäily Kirsin kanssa joella ja Paavalintupavaaralla 3,3 km - 1.00.
Ti- Lepo
Ke-Su- Sairas, vilustunut, eri tauti kuin marraskuun lopussa, tämä ei ole virus vaan "normaalin" tuntuinen flunssa. Ei aaltoilevaa huonoa oloa. 

juoksua 0 km

Kuvat yllä mökkikairasta, jäätyneellä joella ei ole nimeä mutta se on Kontosjoen jatkumo Vuohenmääkimälompolon perässä ennen Talvitupalompoloa.
Kuvat alla joulumme paluuliikenteestä Kivijärven edesmenneen erämaakirkon tienoilla.

 

  
Viimeikoina luettuina :

Jo Nesbo / Macbeth
Jens Lapidus / Ainakin äiti yritti (Lyhyitä novelleja)
Kjell Westö / Älä käy yöhön yksin
Stefan Spjut / Susi ( Lukekaa ihmeessä tämä on erilainen kirja!)
Nick Carter-sarja numero 187 vuodelta 1987, Haukan veri
KelkkalehtiMk, numero 5
Raamatusta Jesajaa

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE TEILLE, JA POLUILLE JOITA KULJETTE !

Lopuksi muutama kuva siitä Paavalintupavaaran harjoituksesta niille, jotka eivät katso Stravan- tai Instagram- kuviani. Sydän löi ylämäessä maksimit 155 lyöntiä, silloin kun en läkähtynyt - kuvat antavat kalpeaa aavistusta olosuhteista. Mitään ihmeellistähän tuossa ei minun mittapuullani ollut, luntakin oli vain puolisääreen vaaran laella.

"Annat vain kaiken."