LIIAN NUORI HYVÄKSYMÄÄN...

...JA EN VIELÄ TARPEEKSI VANHA VALEHTELEMAAN.

Otsikko voisi olla lainaus ACDC:n kappaleesta Ride on, mutta ei välttämättä ole. Toisaalta maailmassa voi olla kirjoitettu jo kaikki, kuin myös sanottu, mutta etenkin juostu. Onneksi on kaltaisiani ihmisiä,  nuorempiakin, jotka eivät usko noin. Omat rajat eivät selviä selvittämättä.
   Tauon jälkeen aloitin harjoittelun tarkoituksella juosta pari viikkoa totuttelua keholle ja nostaa sen jälkeen määrät ylös. Ensimmäisellä lenkillä tämän viikon maanantaina sain kauhean pohjekrampin vasempaan pohkeeseen. Moni olisi kääntynyt kotiin välittömästi mutta minä olen minä. Minä olen OpusK7 ja siinä porukassa juostaan vielä kuolemankin jälkeen, joten juoksin lenkin loppuun. Älykkyys tuotti kolmen päivän levon.
   Homma jatkui hampaita kiristellen ja perjantaina kramppasi sitten oikea pohje. Viikon juoksin loppuun silti. Kyse on pitkälti asenteesta. Näin kipeillä jaloilla kukaan muu ei juoksisi mutta eihän niillä muutenkaan kukaan muu juokse - nehän ovat minun jalkani !
   Krampit ja lihaskireys johtuvat lepokaudesta. Lihakseni kiristyvät aina näillä toipumiskausilla. Nyt lisänä on metsätyöt. Olen tehnyt polttopuita kotijoen soisesta rantakaistaleesta, niin sanotusta ryssänmaasta. Ryssänmaa on vyötäröön ylettyvää vaivaiskoivun, pajun ja katajan sekamelskaa. Tässä turvasaappailla sahan kanssa kahlaaminen on riemukasta yhdyntää luonnon kanssa. Mönkijä kykenee pysymään peräkärryn kanssa pinnalla mutta minä menen välillä aika syvälle pounikkoon. Ei ihme että kiristää, mutta ei kullista. Maisema joenrannassa korvaa polttopuiden saannin kanssa vaivat. Allaolevasta kuvasta voitte yrittää bongata minut ja mönkijän kärryineen.

   Olen ultrajuoksijana edelleen tavoitteellinen asenteeltani. Myönnän hieman löystyneeni vuosien takaisesta, lähinnä itsensä rikkijuoksemisen rajalla, mutta tämän luen kyvyksi luopua addiktiosta hyvällä tavalla. Nuoremmille viestini on aina sama. Juoksun on oltava tietyin ajoin kaikki. Se on uskontoa päivästä toiseen. Sen tieltä raivataan kaikki muu ja keskitytään harjoitukseen. Fiksu hoitaa siinä ohessa ihmissuhteet inhimillisesti. Palkkatyö on viimeinen murhe, urakehitystä ja pätemisen tarvetta hoidetaan sitten kilpailuissa.
   Polkujuoksu, trailrunning, on in. Saanen huomauttaa, että on täysin eri asia yhtyä luonnon kanssa välillä Kilpisjärvi - Saarijärvi, kuin esimerkiksi Saariselän Rumakurun niin sanotulla polulla. Puhumattakaan Helsingin keskuspuistosta. En dissaa, mutta Polku isolla Peellä on 25 senttiä leveä ura keskellä ei mitään. Sillä edetessä spandexit kastuu ja pystyssä ei pysy ellei keskity 100 prosenttia - koko ajan. Pääasia on kuitenkin, että olette ulkona, poissa sohvalta ja somesta. Instagrammia, Stravaa ja Facebookkia voi sitten lenkin jälkeen runkata jos pysyy hereillä. Oikeassa elämässä väsyy, kaatuu ja joutuu käymään suihkussa kasteltuaan kaiken yllään olevan. Vasta sitten on mukavaa ja henkinen leveys kasvaa suhteessa vyötärön leveyden pienenemiseen.

   Julkaisen blogissani harvoin minulle läheisesti henkilökohtaisia, arkoja kuvia. Joskus teen poikkeuksen. Elämäni keskiössä tällä hetkellä on kirjan kirjoittaminen. Työ on käynnissä, takarajaa ei ole, mutta taistelen eteenpäin, on sisäinen pakko. Alla olevassa kuvassa on Kirsin ottama vilaus kammiostani.

VIIKON 42. HARJOITTELU

Ma- 8 km Palo-Pyhävaaralle - 1.08. Hirveä kramppi vasempaan pohkeeseen alkumatkasta.
Ti- To - Lepoa krampin johdosta.
Pe- 10,5 km Ampumaradan lenkki - 1.15.
La- 10 km tiellä - 1.02. Kauhea kramppi oikeaan pohkeeseen, vaihtelu virkistää.
Su- 11,3 km Haapakurussa - 1.25. Kipeät pohkeet.

yhteensä 39,9 km - 4.51 - 464 vertikaalista nousumetriä.

Joskus on vaikeaa...
Olisi pitänyt vetää vielä edes 100 metriä lisää - periaatteesta.

INFOKSI

Ei nyt aleta keskustelemaan Bon/Brian- keskustelua tästäkään. Tribuuttihan tämä on. Laitan biisin blogiin vain koska se on hyvä, sopii tunnelmaltaan näihin pohjekramppeihin.