RASTI

- 18 astetta. Pakkasta. Kalenterissa oli rasti tämän päivän kohdalla. Aamukahvilla katselin keltaista paloa puiden latvojen yllä. Keittiön ikkunasta näkyy vaaroille. Vielä hetki ennenkuin tästä tulee kaamosvalon maa. Tiaiset kärvistelivät lintulaudalla.  


Tein koko päivän kaikkea muuta kuin rasti vaatisi. Makasin haalareissa solumuovipatjan päällä ja avasin Kirsin autosta kiinnijäätyneen käsijarrun. Sulatin matkailuauton jäätyneen harmaavesiventtiilin. Käynnistin moottorikelkan ensi kertaa sitten kesän. Vaihdoin vastavalmistuneen katoksen toiseen valoon uuden ledilampun.

Palasimme eilen viikon matkailuautoreissulta. Tuli käytyä Rovaniemellä kaupoilla ja viihteellä eli teatterissa. Kuusamossa kylpylässä pehmittämässä rakennusurakan kovettamia hartioita. Ja sitten Luostolla ihan muuten vaan. Henkeä vetämässä. Ennen rastia.

Juostessani keskiviikkona Luostolla tiedostin rastin lähenevän. Niinpä juoksin muutaman nopeamman kilometrin pakkasesta huolimatta. Tunsin itseni terveeksi ja hyväkuntoiseksi, ehkäpä kymmenen kilometriä menisi alle viidenkymmenen minuutin. Helposti ?

Iltapäivän päätteeksi puin sitten lenkkivaatteet päälleni. Juoksin kotitien sinisyyteen päivän viimeisten auringonsäteiden kanssa. Katselin hiljentyen samaa maisemaa minkä te näitte kuvassa aloittaessanne lukea tätä.
Käännyin kylän raitille ja kohtasin alkutalven viiman. Ilmassa oli viiltävää kosteutta mikä Pohjoisessa on harvinaista. Huivia naaman eteen ja maantielle. Pari kilometriä ja sitten sininen satu. Haapakurun alussa askel vajosi vain viitisen milliä kelkalla ja autolla poljettuun uraan. Katselin Palo-Pyhävaaraa, samaa mitä te katsotte tuossa seuraavassa kuvassa.

Juostessani syvemmälle Haapakuruun askel alkoi upottamaan enemmän. Poromiehet olivat ajelleet kelkoilla rehukuormia ristiin rastiin. Viiden kilometrin kääntöpaikalla pysähdyin hetkeksi. Hiljaisuus. Luonto on kuorruttunut valkoiseen. Palasin kotiin hyvällä mielellä. Olen Pohjoisessa kotonani - myös henkisesti.

Rasti kalenterissa merkitsee harjoittelun aloittamista. Haapakurun lumelta on pitkä matka kevään Unkarin kuuden päivän juoksuun. Harjoituskilometreissä 1500 - 2000 kilometriä. Aikaa reilu viisi kuukautta.
Ilmassa on tiettyä surumielisyyttä. Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut harjoittelun jotakin päämäärää varten ? Kerrankin on aikaa. Ei työmurheita eikä muitakaan paineita. Näin olisi saanut ehkä olla jo vuosia aiemmin - silloin hieman tuoreempana. Mutta toisaalta...

Minua lähellä olevat nuoremmat ultrajuoksijat ovat jo harjoitelleet reilun kuukauden kohti uutta kautta. Määrät ovat kasvaneet ja olen tyytyväisyydellä pannut merkille että ilmassa on tervettä päättäväisyyttä. 
Näillä nuoremmilla on vain kalpea aavistus siitä mihin ultrajuoksu voi heidät pahimmillaan johtaa. Viimeinen esimerkki löytyy Anton Krupickan blogista missä hän avautuu ensimmäisen kerran pohjia myöten vammakierteensä jälkeen. 
Ultrajuoksu voi olla elämäntapa mutta koko elämä se ei voi olla, eikä sen varaan voi koko elämäänsä rakentaa. Minä olen yksi niistä jotka ovat käyneet sillä rajalla mutta pelastuneet. Kaikkien vuosieni jälkeen olen suhteellisen selväpäinen ja edelleen juoksukykyinen. 
Minulta on sponsori pyytänyt papereita jos lähtisin juosten kiertämään maailmaa mutta en taida lähteä. Juoksemiselle maailman ympäri kuten muutenkin pitää olla jokin syy. Minulle syyksi riittää edelleen lenkkien jälkeinen hyvä olo. Hyvä olo ei pelkästään synny suurista harjoittelumääristä tai kilpailemisesta vaan hyvästä tasapainosta koko elämässä.

Edessä on pitkä talvi.

Anton Krupicka

VIIKKO 46.

Ma-Lepo
Ti- 7 km - 46 min.
Ke - La - Taukoa
Su- 10,4 km - 1.08.

Yhteensä 17,4 km - 1 tunti ja 54 minuuttia

Tulossa tähän blogiin lähiaikoina : kaksiosainen kirjoitus kuuden päivän juoksusta yleisesti ja harjoittelusta siihen.

LUVUN ALLA

Jens Lapidus ja Rahalla Saa

Stockholm noir 1 - 3

LOPPUUN KUVIA KOTIPIHALTA JA MATKALTA KOTIIN

 Kysyminen hävettää vain sen hetken. Kysymättä jättäminen ja tietämättömänä pysyminen on koko elämän kestävä häpeä.