IVALO SARJA, OSA 4. - MUTANTTI

 MUTANTTI


Nellimissä Kotalan tuvan pitkän pöydän ääressä on aamiainen. Ahti mättää eloveenaa lautaselle määrätietoisesti, syö pari lusikallista ja nostaa hiukan katsettaan.
-Mihinkäs tänään ?
-Herra majuri, ilmoitan. Pilkille.
Vastaan,  ja kaikki nauravat. Pilkille tietysti. Arvon vieraat ovat asettaneet itsensä kalan narraukselle alttiiksi. Viikko aikaa. On sydäntalvi ja kala syö miten syö. Viisaat tietävät että ehkä aamukymmenestä iltapäiväkahteen tai sitten ei. Joka toinen päivä tai viikko. Tai kaksi kertaa päivässä sittenkin.

Ihmisen elämässä on liian vähän pitkiä pöytiä. Rakkaat ihmiset kun saa samaan pöytään niin se on aina juhlaa. Ihan arkiaamiaisellakin. Kotalan tuvan pöytä käy moneen. Kirsi joskus levittää ompelukoneen ja saumurin toiseen päähän niin silti meille kahdelle jää kahvihetkeen tilaa toiseen päähän.
Toista oli eilen illalla. Käytiin Ahdin kanssa kaikki kalastusvälineet läpi mitä talossa on. Meinasi pöytä loppua. Että miten ihmisellä täytyykin olla niin paljon uistimia ja pilkkejä. Ja vapoja, muusta tarpeellisesta kalastustarvikkeesta puhumattakaan. Ja siltikin tuntuu että ei löydy sitä oikeaa ottiväriä vaikka selkä vääränä kantaisi viehepakkeja järville ja joille.
Ahti on asiantuntija. Ja minulle kolmas vaari. Se on melko onnellista kun ihmistä on siunattu kolmella vaarilla. Ja tämä viimeinen on vielä majuri. Erämies vailla vertaa. Norjan tunturien lempeäkatseinen kävijä. Tunnettu rautumies. Edesmenneen isäni hyvä ystävä herttaisen vaimonsa Leenan kansa.
-Pullaa pitää leipoa Pasille.
Leena nauraa kihertää ja laittaa alentajaa leivälle.
-Asentajaa ei sitten saa eväsleipiin laittaa.
Virnistelen ja tungen puuroa naamaani.
-Pittää tarkkailla kolesterolia Leena sanoo.

Ongelma on ihminen itse, ei kala. Mutta kalasta voi tulla ongelma. Se kun koukuttaa ihmisen helposti. Jos haluaa syödä kalaa on lähdettävä arpomaan. Jos haluaa syöttää kalaa niin sittenkin on lähdettävä. 
Millä pilikillä se tullee  - kysytään ? Istumalla jumaliste. Ja reikiä kairaamalla. Lievää nykyä ranteeseen. Ja silimällä. Tuossa on karikko ja tuonne menee penkka jään alla ja tuosta sitten saletisti natsaa. Tai sitten ei. Etukäteen ei tiedä ja juuri siinä on se viehätys.

Aamiaisen jälkeen kerrospuetaan. Pakkasta on. Mutta ei liikaa. Pilkille pitää pukea. Ja ottaa hyvät eväät. Suunnitelmissa on keittää nokipannukahvit ja makkaraa tietenkin tikkuun. Appelsiinit on kielletty. Ei olla appelsiinituristeja. Banaanin voisi ottaa. Tuskin saadaan taimenta muutoinkaan. Kesällä jos kalastetaan taimenta niin banaania ei saa ottaa mukaan. Muuten ei onnistu, banaani tuottaa huonoa onnea.

Ulkona Ski-Doo odottaa peiton alla tankattuna. Perässä yli kolmimetrinen puureki kaksilla jalaksilla. Reessä on edessä tuulilasi ja penkki matkustajille. Sitten avotilaa tavaroille keskellä ja perässä vielä muhkea säilytyslaatikko. Minä ja Kirsi mennään kelkan kyytiin ja Ahti ja Leena porontaljalle penkille. Kypärät päähän, onhan ihmisen tärkeintä omaisuutta suojeltava.
Se on muuten kumma kun vuosia tulee lisää niin alkaa arvostamaan yläpäätään alapään sijasta. Toista oli silloin nuorempana kun ajeli mopolla ilman pipoa pakkasessa. Jalassa oli kumisaappaat ja samettihousut. Silloin sitä ei arvostanut kumpaakaan päätä. Mutta ajatukset olivat silti usein alapäässä mikäli se ei jäätynyt.

Nelitahtikelkka vetää tasaisesti. Nellimjärven jäälle tullaan reitiltä tien yli. Sydäntalven maisema hivelee. Rautaportti jää vasemmalle ja rauhallinen, valkoinen pinta ottaa syleilyynsä. Käännän kohti Annin apajalahtea ja taitan siitä kohti virran suuta.
600 kuutioinen kelkka jaksaa vetää vaikka on neljän aikuisen paino ja reki tavaroineen. Saisi kyllä olla 900 kuutioinenkin jos oikein pahan kelin lykkää niin umpisessa ollaan kiinni koko sakki. 
Mukana on talja, köyttä ja pari lapiota. Mihinkään ei lähdetä ilman taljaa. Mukana on myös puolimetrinen rautatanko. Joku kysyi mitä sillä tehdään ? No jos jää kelkalla kiinni järven jään kinokseen tai kohvaan niin mistäs vedät kelkan irti keskellä järveä ? Teen kairalla reiän ja laitan tangon sinne ja vedän köydellä siitä. Konstit on monet sanoi mummu kun kusi, käveli ja kutoi sukkaa.
-Nojaa hiukan eteen ylämäessä.
Komennan Kirsiä ja painan kaasua syvemmälle. Rotax murisee uittorännin pystyjyrkässä ylämäessä. Oikea suksi nousee ylös mutta painan voimalla ohjaustankoa alaspäin ja kelkka tottelee. Ohitetaan rännin laavu vauhdilla ja todetaan se samalla vielä tyhjäksi. 
Ajan hissukseen kannaksen aidan portista läpi ja päästään Keskimöjärvelle. Lahukan kivikossakin on vihdoin paljon lunta. Kun kuukausi sitten käytiin Kirsin kanssa täällä niin tela kolisi kiviin ja jälkeen tuli vettä jäällä. Nyt on kuivaa ja näkyy turistien tikkureittikin olevan merkitty.

Päästään asemiin. Ahti tekee akkukairalla isoja reikiä. Täällä nelituumainen on vitsi. Jos tulee iso hauki niin mahtuuko edes reiästä. Hölmöt etelässä nauraa, mutta housuun tulee jo viisikiloisen jänkäkoiran kanssa jos siima kestää.
Leena on heti mittaamassa syvyyttä. Jäätä 70 senttiä ja vettä 30 senttiä. Juuri riittävästi nälkäiselle harjukselle. Tai lihavalle ahvenelle. Istun minäkin pallille ja laitan kärpäsentoukan pystypilkkiin. Vaikka siinä onkin pieni kolmihaarasilmäkoukku niin toukka tekee terää. Tai kolme toukkaa. Mitäs näitä säästelemään. Laitetaan hajuvanaa tyrkylle.
Kirsi saa kunnian olla ensimmäinen. Puolikiloinen ahven täräyttää ja nousee hetkessä jään päälle. Kohta saan minäkin samanlaisen. Kaikki saavat tasaisesti kalaa. Ollaan hiljaa niin saadaan kalaa.
Katselen Keskimöjärven rajavyöhykkeen puoleista rantatörmää. Maisema on huikaisevan valkoinen lukuunottamatta mäntyjen runkoja ja joitakin kivenjärkäleitä jotka porautuvat törmästä näkyville. Vajoan ajatuksissani jonnekin kauas. Tuulee hiljaa ja aika menettää merkityksensä. 
Jossakin kaukana alitajunnassa mietin ultrajuoksua. Pitäisi aloittaa harjoittelut. Mutta onko enää mitään annettavaa. Isän kuoleman jäljiltä tunnen itseni väsyneeksi ja ensi kerran vanhaksi. Sitten on toisaalta kaikki tämä hieno luonto ja mahdollisuus siihen vaikka miten.
Pohdiskelu katkeaa äkisti kun vapa taipuu. On siinä ja siinä ettei se lipeä käsistäni reikään. Saakeli sentään ! Poljen neljäkutosen kelkkakengän hankeen ja kiskon vimmassa siimasta. Tulee isompaa kalaa esiin.
-Harjus kiljaisen. Minä sain harrin !
Ahti vilkaisee olkansa yli juuri kun pudotan kalan lumeen.
-Komea on, kolmosvaari nauraa mielihyvästä.
Kalakiima iskee. Yöllä on satanut kevyttä pakkaslunta. Pilkki irtosi nostettaessa joten verestän hangessa olevan kalan nopeasti sen tarkempaa sitä tutkimatta ja jatkan uittamista. Seuraavaksi nytkähtää ahven. Sitten on hiljaista. Kauempana Ahti saa isomman kalan. Kuuluttaa että siika se on ja jatkaa. Näkyy tulevan toinenkin.

Istumme aikamme. Alkaa sataa kevyesti lunta ja syönti laantuu. Kahvihammas kolottaa porukalla. Kokoamme tyytyväisinä kamat ja suuntaamme kelkalla kohti uittorännin laavua. Nautin olostani kun kelkka vetää aavaa järvenselkää.
-Vettä ! Huutaa Kirsi takanani ja katson vaistomaisesti taaksemme jääneeseen jälkeen.
Hiljennän kelkan kulkua hölmistyneenä. Jälki on ihan kuiva.
-Vettä se sanoo taas.
-Mitä helvetin vettä ?
Nämä on kaikki sekasin. Ne on tullu hulluksi koko porukka. Kaikki huitoo että vettä, vettä. Saateri jään alla sitä on.
Pysäytän kelkan.
-Kahvivettä Kirsi sanoo hiljaa.
-No niin tietenkin...
Tehdään reikä jäähän ja täytetään nokiposki kuksalla. Ajellaan hiljaa laavulle. Ahti roikottaa pannua kädessään reen ulkopuolella. Vettä, tietenkin kahvivettä naureskelen.

Laavulla on turisteja toppahaalareissa rivissä. Aasialainen murkku kiukuttelee eikä suostu syömään mitään. Eräopas huokaisee, tarjoaa meille keittoa ja kertoo että menevät kohta pilkille. Ei nämä jaksa kauan reiällä olla. Suurin ihme on itse reiän tekeminen. Saitteko mitään ? Jos näyttäisitte näille minkälaisia kaloja on. Oppaan ilme on kärsivä.
Nousen tulilta ja kävelen kelkalle. Kaivan muovipussin takalaatikosta ja palaan laavulle. Opas seisoo takanani kun esittelen kaloja vuoronperään turisteille.
- You have to be patient...
Virnistelen ja esittelen saamaani harjusta joka on luminen ja jäätynyt.
-Grayling...kääntää opas olkapääni takaa.
-Oo...very nice. But 70 centimeters ice and water only 30 centimeters ?
-Hell yeah, fish fuck in it easy, minulta pääsee...
Onneksi Kirsi ei kuule. Uumallani roikkuu reilun 7 senttiä leveä niitein koristeltu lapinvyö jossa on hirveän karhuleun lisäksi toinenkin pienempi puukko ja kaupanpäälle Leatherman kotelossa toisella puolella. Juon kuksasta kahvia takki auki paljain käsin ja katselen palelevia turisteja jotka äskeisen jälkeen ovat eittämättä sijoittaneet minut metsäläisten kategoriaan. Jatkan pelleilyä ja katson piruuttani Samsungistani sähköpostit, se kun on sopivasti pakkaspuvun povitaskussa saatavilla. Ehkä vaikutelma pehmenee nyt hieman.
-It is guestion about nature. Because of tender wilderness we live here and enjoy...
-Oo, very interesting...

Turistit lähtevät kohti Keskimöjärveä pikkuhiljaa. Lumisade tihenee. Säälin heitä, sillä nyt se kala ei ainakaan syö. Juomme kahvit ja paistamme makkaraa. Liekit loimottavat hiljaa ja ympäröivä luonto puhuu hiljaa meille jotka jaksamme vaieten sitä kuunnella. 
Taustalla entisöity uittoränni muistuttaa ajasta jolloin oli jätkä ja kirves. Nyt on hipsteri ja hiiri. Maailma kuulemma muuttuu mutta meidän ei tarvitse muuttua sillä muuttuminen etäännyttää meidät luonnosta eli meistä itsestämme. 
Lisäksi "maailma muuttuu" mantraa hokevat eniten ne jotka eivät pysty tekemään omalle elämälleen mitään. He ajautuvat virran mukana ja luulevat elävänsä kunnes vettyneinä painuvat pohjalle muiden periksiantaneiden sekaan.
Pidetään neuvonpitoa kotiinlähdöstä. Ahti ehdottaa että pilkitään hetki vielä Nellimjärvellä. Koskaan ei tiedä jos vaikka taimen innostuisi. Lumisade kuitenkin tihenee ja päätämme hetken Apajalahdessa istuttuamme lähteä kotiin syömään ja saunan lämmitykseen.

Onnistuneen päivän päätteeksi luonto kääntää meille toista puoltaan. Se kertoo omalla tavallaan että ahneudella on rajansa. Lunta tulee aivan vaakasuoraan enkä näe kelkkareittiä kuin tikunvälin. Ajelen hissukseen Kuivasalmen yli Itkunivalle. Olen onneksi juossut täällä moottorikelkan jäljillä joten aavistan tuiskusta rannalta kaatuneen puun hahmon. Tästä kelkkareitti kääntyy metsään ja juovattelee sähkölinjojen alta kotikylälle takaisin. Metsän suojissa tuisku ei tunnu enää niin kovalta kun lumi tarraa puihin taivaalta pudotessaan.

Päästään kotiin turvallisesti. Tyhjätään varusteet reestä takakuistin kautta sisälle. Tuvan lämpö ottaa vastaan ja nostaa punat poskille koko porukalta. Jos ulkoilmasta ei muuta hyötyä ole niin ainakin se kasvattaa ruokahalua. Kamppeita siirrellessäni ajattelen että juuri nämä ovat elämän parhaita hetkiä. Elämä ja ystävät ympärillä. Voi kun nämä tunteet voisi säilöä. Pakastaa kuten kalankin ja käyttää sitten tarvittaessa kun on jostakin muusta syystä kurjaa tai ilon puutetta.

Teen takkaan tulet. Leena ja Kirsi tekevät ruokaa ja Ahti perkaa kaloja apukeittiössä.

- Pasi !
Ahti huutaa.
- Tules nyt tänne äkkiä katsomaan !
Kävelen kodinhoitohuoneen läpi apukeittiöön.
-Mikä on ?
Komeita kaloja. Totta maar.
- Onko tämä se harri jonka sinä sait ?
Ahti kysyy ja roikottaa hopeista kalaa niskasta.
- On se. Yksi vaan tuli. Muut oli ahvenkörrejä.
-Tämä ei ole milloinkaan harria nähnytkään. Tämä on siika !
-Minä siis sain elämäni ensimmäisen siian pilkillä !
Nauran hyvilläni. Muutkin tulevat katsomaan.
- Että kun harrina reiästä nousee niin turisteille esittelyn jälkeen kotimatkalla muuttuu siiaksi.
- Selkee mutantti, Ahti toteaa ja pudistaa päätään jatkaen perkausta.

Kaikki nauravat vedet silmissä.

Lukijalle :


Totuus on irrallisia kuvia rivien välissä. On hetkiä jolloin olen kaiken ulkopuolella, olen aina ollut sellainen - pienestä pitäen. Minunkaltaiseni kykenee kertomaan muille kuvista matkan varrelta, kaikista niistä kuvista joita koskaan ei julkaista mutta myös niistä kuvista joita useimmat eivät koskaan edes näe.
Totuus on myös kierrosten välillä. Kun juostaan kuusi päivää yhtämittää on mahdollista että kuvat kapenevat asvaltin ja lenkkitossujen välimaastossa leijuviin utuisiin välähdyksiin. Ne jotka eivät kuvia näe uskovat pelkkään fyysiseen harjoitteluun ja he olisivat nykyisessä tilanteessani hädissään. Puolen vuoden juoksemattomuus ja sitten nouseva trendi kunnes kaikki muuttui taas paljon vaikeammaksi - vai muuttuiko sittenkään ?

Voin yhtä hyvin päivittää tähän perään viikon 12. vaikka se on vielä kesken. Olen senverran flunssainen että en juokse - vielä huomennakaan. Tauti tarttui jostakin mukaan Tampereen reisulla.
Terveisiä teille, te perkeleet, jotka ette pese käsiänne. Terveisiä teille jotka notkutte töissä sankareina buranan avulla arjessanne sairaana viikkotolkulla ja köhitte taudinkylväjinä menenmään sankarimyyteissänne kuivan liman virratessa edestakaisin maailmassa johon minäkin aina sillointällöin joudun osallistumaan.


VIIKKO 12.


Ma- 11 km Keminmaalla, osin reipasta - 1.02.
Ti- 9 km Rovaniemellä, kurkkukipuinen aamulenkki tietoisena siitä että tämä viikko taisi olla tässä - 1.00.
Ke - Su - Sairas, ei  harjoittelua.


yhteensä 20 km - 2 tuntia ja 2 minuuttia.


Vielä minä  näytän teille, kilometrit !