FYYSINEN PALLOKARTTA

Kirjoitan tätä matkailuautossa. Pöydällä on vanha karttapallo. Se auttaa ymmärtämään mitä jalan alle voin laittaa tässä maailmassa. Jotta tulisin ymmärretyksi edes osittain minun pitää aloittaa siitä kun lähdin liikkeelle. Vuodesta 1992 tai toisin sanoen ajasta yli 71000 kilometriä sitten.

1990-luvun alussa suomalainen kestävyysurheilu nukkui sikeästi. Se oli tuuditettu uneen suurten suomalaisten kestävyysurheilijoiden toimesta lähtien aina toisen maailmansodan jälkeisistä jälleenrakennuksen vaiheista jolloin pohja nationalismiin juurtui syvälle kansan syvien rivien keskuuteen.
Oli pitkään vallalla lapsenomainen usko että syömällä pelkästään kotiruokaa ja harjoittelemalla määrällisesti paljon syntyy mestareita. Näiden harvojen onnistuneiden mestarien niskaan sitten kasattiin kaikki, nationalismi ja sankarimyytit, mitä ikinä keksittiinkin.
Vähitellen maailma aukeni. Anaboliset steroidit, verenvaihto ja poronmaito. Vuoristoharjoittelu. Epo ja alppimajat. Ternimaito. Astmasuihkeet ja vitamiinipistokset. Hemohess ja muu keinotekoinen palauttaminen. 
Ne jotka eivät jääneet kiinni saavat elää asiansa kanssa loppuikänsä. Ne jotka jäivät - heidät mestattiin. Syntyi riisuttuja mestareita. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt miettimään olivatko yli kahdeksankymmenen lukeman hapenotossaan puhaltaneet urheilijat tasaveroisia kilpaillessaan.
Huomattiin että pitää olla tehoakin harjoittelussa. Täytyy seurata ja tutkia. Keksittiin että metsäsuomalainen harjoittelunarkomaani voi kasvojaan menettämättä turvautua psykologiseen valmennukseen. Ymmärrettiin vihdoin että ilman tiimiä jäädään ainakin kierros ellei kaksikin.
Puhuttaessa huippu-urheilusta on ymmärrettävä että se on vain ja ainoastaan kilpailua siitä kuka on sillä kilpailun hetkellä paras. On kysymys ainoastaan ja vain voittamisesta. Kaikki muu on sanahelinää.
Huippu-urheiluun ei saisi tänäkään päivänä kytkeä mitään kansallisuusaatteeseen edes etäisestikään liittyvää. Voittaja urheilee vain omista lähtökohdistaan ja vain itselleen. Voittaa itse. Voiton jälkeen edustaa toki maataan ja kiittää tukijoitaan, tiimiään ja perhettään. On esikuva syrjäkylien hiljaisille junioreille joilta aikanaan mitataan hapenoton lukemat ennenkuin haaveet toteutuvat.
Mutta ei kansallisuusaatteita. Ei sankaritarinoita. Pallo jalkojen alla on yhteinen. Kaikilla on mahdollisuus voittaa mutta pitää olla jotakin johon palata kun juhlat ovat ohitse. 
-"Ehkä otin, ehkä en."
Yhtään urheilijaa ei tulisi enää uhrata jonkin käsittämättömän isänmaan asian edessä - ne ajat menivät jo. Ihmisten tasa-arvoa kun koetellaan vieläkin riittävästi päivittäin ympäri maailman ilman urheiluakin.

Kuntouttaessani itseäni syöpätaudin jäljiltä juoksukuntoon 1990-luvun alkupuolella tutustuin erittäin tarkaan kaikkeen saatavissa olevaan tietoon huippujuoksijoiden harjoittelusta. Ymmärsin jo tuolloin että kestävyysharjoittelussa vauhtien ja tehon suhteessa on oltava hereillä jatkuvasti. Lanseerasin itselleni kolmen vauhdin ajattelun ja kokonaiskestävyyden käsitteen. Viimeksimainitussa otin henkiset ominaisuuteni ja niiden kehittämisen harjoitteluun mukaan.
Ravintovalmennukseen törmäsin ensi kerran Veikko Vallinin luennolla juostessani Teivo Stayersin riveissä. Veikon filosofia alkoi mikroaaltouunin hävittämisestä, se kun tappaa kaiken sillä valmistetun. Sitten kasvisten ja viljojen kautta välimerelliseen ravintoon. Kalaa, kanaa mutta vain hyvin vähän punaista lihaa. Palkokasveja ja pähkinöitä. Vitamiinit ja kivennäisaineet kuntoon. Palautusjuomat mukaan koville viikoille. Painonhallinta varsinkin kevyempien harjoittelujaksojen tai toipilasjaksojen aikana. Perusvalmiuksien jatkuva tason nosto. 
Tällä tiellä olen edelleen. Jossain vaiheessa joku naureskeli. Nyt olen yksi niistä seitsemästä jotka ovat kyenneet juoksemaan Suomen halki. Kukaan ei enää naura. Syöpäpotilaasta tähän on hirvittävä matka. Hirvittävän pitkä ja hirvittävän raskas. Siltikään en antaisi päivääkään pois. Hirvittävän hauskaa edelleen.
Lähellä on ollut monta kertaa. En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä juoksun tavoitteellisuuden lopettamista kuin viime vuoden lopulla. Kun muistelen tuota aikaa niin niskakarvani nousevat pystyyn. Olen kuitenkin jälleen oppinut jotain. Etenkin siitä että on oltava jotakin johon palata kun juhlat ovat ohi.

Seuraavat juhlat ovat 4. - 10.5. Unkarissa. Kuuden päivän juoksukilpailu. Lajissa jota Suomessa ei liiemmin noteerata ja jossa suuri raha ei tee tuhojaan. Ultrajuoksu. Minulle hyvin henkilökohtainen elämäntapa.
Tänään kävin lääkärissä. Tutkimusten ja verikokeiden jälkeen minut on todettu kilpailuun kykeneväksi. Päätöstä tukevat myös 2015 tehty sydämen ultratutkimus ja rasituskoe.
Ensimmäisen kerran keskustelin lääkärini kanssa kisan aikana nukkumisesta. Terveyden ehdoilla löysimme jonkinlaisen yhteisymmärryksen. En pidä siitä että aivoni muuttuvat kukkakaaliksi. Minun tapauksessani tämä tapahtuu jos nukun vähemmän kuin 24 tuntia kuudessa päivässä yhteensä. Jätettäköön kertomatta mikä lääkärin suositus oli - enemmän kuitenkin. Jätettäköön myös kertomatta mitä olen suunnitellut. Kukkakaali kun on kesäkeiton tärkeä ainesosa.

Katsellessani Rathin fyysistä pallokarttaa vuodelta 1976 totean teille että minua ei vieläkään ole lannistettu. Sormeni kulkee pitkin pallon pintaa Helsingistä Aasiaan ja sieltä alas Australian kautta Etelä-Amerikkaan. Sormi jatkaa Pohjoisen Amerikan kautta Eurooppaan ja kiertää Nordkappin kautta takaisin rannikon pieneen kalastajakylään. 
Ensimmäisen kerran urani aikana mieleeni nousee kysymys että pystyisinkö siihen. On selvää että en pysty siihen yksin saati edes pelkästään Kirsin kanssa mutta että jaksaisinko todella kierroksen ? Juostessani Suomen halki oli alun perin selvää että pääsen perille jos pysyn terveenä ja ymmärrän että jokainen päivä on vain uusi mahdollisuus kuten se on ollut syöpäosastolta asti. Olisiko tässäkin kierroksessa kysymys siitä ?
On aina kutkuttavaa ajatella että mitäs jos ... ? Unelmien eteen on tehtävä töitä. On pantava niin sanotusti paperit vetämään. Ensin keskityn kuitenkin Unkariin ja sitten Pyssymäki Ultra Festivaaliin.
Ja olen onnellinen että minulla on aina jotakin johon voin palata kun juhlat ovat ohi.

Paatsjoen sillalta itään.

VIIKKO 10. HARJOITTELU

Ma- 13 km - 1.27.
Ti- 10 km - 1.04.
Ke- 16 km - 1.39. Paatsjoen sillan lenkki.
To- Oulussa Kempeleen rajalla 10 km - 1.04.
Pe- Ylöjärvi - Hämeenkyrö 19 km - 2.05.
La- aamulla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km.
Su- illalla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km, krapula.

Yhteensä 90 km - 9 tuntia ja 49 minuuttia.

Erittäin hyvä viikko jonka jäljiltä ruuti on jo hieman märempää. Kun kirjoitan tätä olen juossut 18 päivää putkeen ilman lepopäivää. Ja se tuntuu juuri niin hyvältä kuin sen pitää tuntuakin. Keskimäärin 13,16 km joka päivä. Suunta on oikea.