TERVEITÄ IHMISIÄ

Jos Holo olis edes hulu mutta ku se on ihan vamanen !

Vammaisen lapsen kirjoittama kommentti opettajastaan.


Kirjoitin keväällä 1983 ylioppilaaksi rimaa hipoen. Rima jäi kannattimilleen vaikka pitkästä matematiikasta tulikin alin mahdollinen hyväksytty. Muut menivät keskitasolla tai hieman yli.
Ajatuksissa oli pitää riemukas välivuosi ennen armeijaa. Tulossa oli kesä ja tallissa kiilteli 500-kuutioinen punainen matkamoottoripyörä, voi sitä nuoren miehen vapauden tunnetta !
Vapaus loppui kuitenkin heti kättelyssä kun isäni ilmoitti että täällä ei ketään ilmaiseksi elätetä. Vittuilusta suivaantuneena tein isälle metsätöitä kesähelteellä ruokakulujen peittämiseksi ja ilmottauduin työvoimatoimistoon työnhakijaksi. Päätin tuolloin että muutan armeijan jälkeen omaan asuntoon kunhan saan vakituista työtä. Moottoripyörällä ehdin ajaa mutta en tietenkään tarpeeksi - ainakaan omasta mielestäni...
Loppukesästä työvoimatoimisto tarjosi kahta avointa paikkaa, ensimmäiseksi Vuohenojan CP koulussa koulunkäyntiavustajan tointa ja toiseksi Kaukajärven sivukirjastossa harjoittelijan paikkaa. Kummatkin työpaikat sijaitsivat täysin vastakkaisella puolella kaupunkia joten kaivoin puhelinluettelon kartan esiin ja valitsin lähempänä olevan Vuohenojan CP koulun.
Astuessani ensimmäisen kerran vammaisten lasten koulun ovesta sisään en osannut kuvitellakaan että siitä alkaisi lähes kymmenen vuoden vivahdeikas ura alalla. Tapasin koulun silloisen rehtorin Turkka Vahilan, joka ensitöikseen vei minut ahtaaseen invavessaan. Alkoi tutustuminen silloisiin karuihin olosuhteisiin joissa vammaiset joutuivat koulunsa käymään. Vanhassa pappilassa toiminut vetoinen puurakennus oli kyllä idyllinen mutta kaukana käytännöllisyydestä kun toimittiin pyörätuolien ja muiden apuvälineiden kanssa. 
Koulupakko oli tullut voimaan vasta 1970-luvun loppupuolella ja invatakseina toimivat vanhat ambulanssit. Pulpetit olivat ajalta ennen sotaa ja taisi koululla olla pari sähkökirjoituskonetta. Ruoka tuotiin kärryillä yli pihapiirin toisella puolella sijaitsevasta Messukylän koulun keittiöstä. Mielensäpahoittajien aika oli kaukana edessä sillä ilmapiiri oli vaikeuksista huolimatta tekemistään arvostava ja iloinen.
Turkka Vahila sai myöhemmin opetusneuvoksen arvonimen. Arvostan valtavan paljon hänen pioneerityötään Tampereen erityisopetuksen järjestämisessä. Häneltä riitti aina aikaa niin lasten kuin meidän henkilökunnankin murheiden kuulemiseen. Turkka oli erittäin vaativa ja kasvattava esimies. Opin häneltä valtavasti myös omaa elämääni varten vaikka en sitä tuolloin vielä ymmärtänytkään.
Toimiessani vammaisten kanssa minulle avautui aivan erilainen maailma. Noilta ajoilta olisi ainakin yhden kirjan verran juttuja kerrottavana. Kaikki ne nuoret pedagogit jotka kostea ajokoiran katse silmissään tulivat kouluun opettajiksi pelastamaan koko maailman ja samalla suhtautuivat avustajiin kuin paarioihin saavat siis edelleen nukkua yönsä huonosti epätietoisina siitä miten minä asiat muistan ja etenkin kirjoitanko ne julki vai en.
Erityisesti olen kiitollinen että olen saanut toimia vammaisten kanssa monenlaisissa olosuhteissa normaalin koulun lisäksi esimerkiksi erilaisilla leireillä, urheilukilpailuissa ja myöhemmin vapaaehtoistyössä perhetukikeskuksen parissa.
Armeijan jälkeen palasin töihin. Nyt nimi oli uuden koulun myötä Liisanpuiston koulu. Työskennellessäni avustajana, apuvälinevastaavana ja lopuksi vahtimestarina oman toimen ohella satsasin aina siihen että minulla olisi ollut mahdollisimman paljon aikaa lasten kanssa olemiseen. Yritin kohdella kaikkia tasapuolisesti mutta on selvää että muutamiin lapsiin muodostui aivan erityinen sielunkumppanuus. Yksi heistä on Mikko Hakkarainen. 
Viimeviikon lauantaina olin viettämässä Mikon 40-vuotisjuhlia Tampereella Ikurin Virelässä. Pidin suurena kunniana että sain osallistua. Varsinkin kun olin ainoa aikuinen kouluajoilta joka oli edes kutsuttu mukaan. Tämä osoittaa että olen onnistunut tekemään jotakin oikein jo tuolloin. En siis voi olla paha ihminen. (Vaativa kuitenkin sanoisi Mikko...)
Mikko muuten on historiallinen henkilö koska hän on ensimmäinen jolle Kela kustansi Tampereella tietokoneen peruskouluun. Silloinen lastenpuolen ylilääkäri Koivikko tokaisi että jos Kela maksaa tietokoneen niin hän maksaa näppäimistön omasta pussistaan. Näin kävi mutta näppäimistö maksoi enemmän kuin itse kone, joten herra ylilääkäriä hieman harmitti.
Mikon kuten muutamien muidenkin kanssa kävi selväksi mitä on todellinen sisukkuus ja yrittäminen elämässä eteenpäin hieman heikommistakin lähtökohdista. Valitettavasti kävi selväksi myös muun yhteiskunnan asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan. Vaikka asenteet ja se kuuluisa esteettömyys ovat parantuneet huimasti noista 1980-luvun ajoista niin vieläkään vammaisten ei anneta elää tasavertaista elämää tässä yhteiskunnassa.
Yhä vieläkin luullaan että pakkoliikeiden ja epäselvän puheen takana on sairas ja älyltään vajavainen ihminen. Esimerkiksi Mikko on työllistänyt itsensä kirjanpidon ammattilaisena. Hänellä on noin 15 asiakasta ja osa kirjanpidosta on paperitonta eli tietotekniikka täytyy hallita hyvin eikä virheitäkään saisi tulla. Harrastuksena Mikolla on pyörätuolitanssi. Täyttä elämää siis !
Juhlissa tapasin muitakin vanhoja tuttuja jotka olivat tuolloin oppilaina. Keskusteluissa kävi selväksi että työllistyminen on suurin este vammaisen arjessa vielä tänäkin päivänä. Samoin koulutusten yhteydessä tarvittavien harjoittelupaikkojen saaminen on toinen suuri ongelma. Näitähän ei ole tarjolla edes niin sanotuille terveille johtuen tekijöiden vähyydestä ja aikapulasta työpaikoilla.
Sarkasmia asenteissa edustaa vanha tositarina. Eräs Himalajallakin kiipeilyä harrastanut entinen oppilaani oli tulistunut työhaastattelussa ja kysäissyt että jaloinko niitä autoja korjaillaan ? Haastattelija kun oli esittänyt epäilyksiä alaraajojen toimivuudesta täysin tietämättömänä kyseisen herran liikuntakyvyistä pelkän ulkomuodon perusteella.
Olen lukemattomia kertoja ollut erilaisten vammaisten kanssa tilanteissa joissa on tehnyt mieli vetää turpaan ihmisiä jotka tulevat väheksymään tai kommentoimaan. Olen purrut hammasta selittäessäni että nämä ihmiset eivät lainkaan ole sairaita tai vajaaälyisiä ja jos kohteliaimmin saisimme nyt jatkaa elämää eteenpäin. Milloin näin on käynyt kaupungilla, museoissa, puistoissa, uimahalleissa, laskettelurinteessä tai jopa Helvetinjärven kansallispuistossa ihan Helvetinkolulla asti. Sinnekin pääsee pyörätuolilla jos on riittävän kova jätkä tai mimmi !
Alussa oleva kommentti oli kirjoitettu Jyväskyläläisen luokan taululle kesäloman alkaessa. Kyseinen opettaja palasi luokkaan hakemaan tavaroitaan ja luki kommentin. Hän istui alas pulpettiin ja katsoi lausetta kauan. Nousi sitten ylös ja lähti kesälomalle pyyhkimättä taulua. Eittämättä kiusallisen tietoisena siitä suuresta ajatuksesta mikä kommentin taakse kätkeytyy.
Kuka on terve ? Kuka on täysjärkinen ? Ja etenkin kuka saa määrittää oikeat vastaukset näihin kysymyksiin ? Tämänpäivän yhteiskunnassa inhimillisyys on katoava luonnonvara. Tehokas moniosaaminen, eli suomeksi "ei minkään kunnolla hallitseminen", on muotia ja välttämättömyys. Seurauksena on huonoa laatua, lyhyitä kvartaaleja ja erittäin pahaa mieltä vailla tulevaisuutta.
Niin sanotut terveet ihmiset määrittelevät sairaat normit joiden mukaan olisi elettävä. Tai sitten pitää valita toisin ja kulkea omat polkunsa - lähtökohdistaan huolimatta mutta onnellisena.

Mikko ja minä.

MIKON TYYLINÄYTE

Lupa kuvan ja videon julkaisemiseen saatu Mikko Hakkaraiselta. Tanssipartnerina Tuija Pajunen.

VIIKKO 4.

Ma - 16 km kotona tiellä - 1.43.
Ti- Lepo, -26 pakkasta.
Ke- Lumimyrskyssä Haapakurussa kotona 10 km - 1.09.
To- Maastossa Hämeenkyrössä - 8 km - 52 min.
Pe- Lepo
La- Tiellä Hervannassa reipasta 10 km - 55 minuuttia.
Su- 13 km jäisillä poluilla Hämeenkyrössä - 1.29.

yhteensä 57 km - 5 tuntia ja 58 minuuttia.

VIIKKO 5.

Ma- 11 km osittain maastossa Hämeenkyrössä - 1.08.
Ti - Lepo
Ke- Tuuri Talasnevan tiellä 10 km - 58 min.
To- 9 km tiellä Pyssykylässä (Soadengilli) - 56 min.
Pe- Lepo, matkaväsymystä.
La- 16 km Ahvenjärvelle, kotona taas ! - 1.41.
Su- Paksuvuonolle tietä - 12 km - 1.14. Oikea akilles jäykkä.

yhteensä 58 km - 5 tuntia ja 47 minuuttia.

TAMMIKUU

yhteensä 178 km juoksua - 21 tuntia.

NO NIIN TAAS...

Tarkkaavaisimmat lukijat huomaavat että olen taas taipaleella koska kilometrit nousevat. Suhtaudun nykyisin koko ultrajuoksuuni sekä tuleviin vuoden 2017 kilpailuihini erittäin kevyellä asenteella. Tämä on kaukana ryppyotsaisesta puurtamisesta mutta on siis elämäntapa ja mukava sellainen.

LOPPUUN MUUTAMA HARRASTEKUVA

Hoka One Mafate maastoon. Kirsi kuvasi. Nikon D3300 1/125s. f 5/6

Jäämuodostelmia joessa, Nikon D3300 1/125 s. f9, miniatyyriefekti.

Lähikuvassa Onnelan aitaa, Nikon D3300 1/125s. f5/6, Kirsi kuvasi.