Syksyn murretut värit. Kuolleiden lehtien tuoksu ja valon kontrasti. Minne olen menossa ? Elämäni varrella olen joutunut pohtimaan usein tuota kysymystä. Jossain vaiheessa huomasin että olen saanut pohtia sitä - ei siis ole ollut pakko.
Tässä blogikirjoituksessa ei ole yhtään valokuvaa. Ei voi ollakaan koska valokuva on vangittu hetki menneisyydestä. Tulevaisuuttaan ei voi kuvata kameralla. Sensijaan sanoin tai taiteen keinoin kylläkin. Oman tulevaisuuden kuvaaminen on osittain pelkkää haavetta. Haaveitahan pitää olla, ne osoittavat että elämä jatkuu vaikeuksista huolimatta. Se mitä seuraavassa kappaleessa kirjoitan ei ole haavetta.
Kotitalomme Käpykolo tuli tällä viikolla myyntiin ja osa tavaroistamme on jo pahvilaatikoissa. On aika lähteä ja kääntää uusi sivu elämässään. Sellaiselle joka on hieman jähmeämpi liikkeisään ja urautunut kulkemaan samoja maisemia koko elämänsä mitan, voi seuraavaa kertomaani olla vaikeata ymmärtää.
Minä lähden Kirsin kanssa Inariin. Meistä tulee oikeasti Inarilaisia. Lähin kaupunki on Ivalo mutta me muutamme vajaan 200 asukkaan kylään nimeltä Nellim. Nellim sijaitsee 42 kilometriä Ivalosta koilliseen Inarinjärven itäpuolella.
Päätös syntyi siinä myöhemmin pyhitetyssä Hiacessa paluumatkalla Ivalon Lintumaasta pikkuisen ennen Tsarmijärveä. Hiekkatie kiemurtaa kohti Nellimiä. Ympärillä nousevat vaarat ja jos jossain maisema on kaunis ja levollinen niin juuri siinä. Päätöksen synty kuvastaa myös minun ja Kirsin ihmissuhdetta. Kun ollaan riittävän lähellä toista niin tietyt asiat kasvavat miltei sanomatta yhteen. Tokaisin Kirsille että kai me sitten muutetaan tänne johon Kirsi välittömästi sanoi että voihan sitä kokeilla.
Etelä ja nimenomaan hektinen etelä on nähty. Me olemme Kirsin kanssa ymmärtäneet jo kauan sitten että pohjoisesta on yhtä pitkä matka etelään kuin etelästä pohjoiseen. Mikään ei siis meidän elämäntavallamme ole kaukana. Ja jos muuttaa Nellimiin ei todella voi ollakaan, lähikauppaan on 42 kilometriä ja sama takaisin.
Pohjoiseen muuttamiseen ei ole meillä yhtä syytä. Leikkisästi voisin sanoa että niitä on ainakin yli kahdeksan; syyskesä,syksy, syystalvi, talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä ja niin edelleen. Lappiin muuttamalla ja nimenomaan siellä asumalla voi siis saada paljon, jopa kahdeksan vuodenaikaa ja kaamoksen kaupanpäälle.
Yleensä kun suuria muutoksia elämässään esittelee niin jopa läheisetkin ihmettelevät ratkaisuja. Yleisimmät kysymykset tässä tapauksessa liittyvät työhön tai välimatkaan. Minullehan työ yrittäjänä jatkuu edelleen kuten tähänkin mennessä. Hoidan paperityöt, juoksen (tulevaisuudessa hiihdän ja kalastan lisäksi...) ja kirjoitan sekä käyn joskus töissäkin fyysisestikin. Pohjoisessa olisi muitakin töitä tarjolla, esimerkiksi eräoppaana, mutta katsellaan mitä on tulevaisuudessa kiva tehdä. Viimeksimainittu koskee myös Kirsiä.
Välimatka on suhteellinen kysymys. Täältä Hämeenkyröstä Nellimin kotiin on 1100 kilometriä autolla. Lentäen Ivalosta kaksi tuntia Helsinkiin. Jos ostaa lentoliput ajoissa niin menopaluu kahdelta junalippuineen alle 150 euroa, toki psykoosisesonkien eli joulun, pääsiäisen tai muun ruskaretkeilyn kaltaisten pakkojen ulkopuolella, jolloin keskivertoturisti tulee juhlimaan tunturikeskuksiin saadakseen myöhemmin kehuskella käyneensä tosilapissa.
Minun tosilappini on ihan muualla ja nyt siitä tulee entistä todellisempi. Meiltä kotoa Nellimistä on kahdeksantoista kilometriä erämökille jonka pihassa karhu kävi viimeksi todistettavasti kolmisen viikkoa sitten. Paikka on sama mistä Aili Valpuri Valle hiihti 1900-luvun puolessavälissä Ivaloon hammaslääkäriin. Hammaslääkäri valitteli että ei ole puudutusainetta jolloin Aili pyysi ottamaan kipeän hampaan pois siitä huolimatta ja pari muuta hammasta myös. Sitten Aili hiihti takaisin Talvitupalompoloon illaksi syljeskellen verta oman tekemänsä ladunvarteen. Sata kilometriä hiihtäen hammaslääkäriin !
Muuttomme Pohjoiseen tapahtuu pikkuhiljaa asioiden järjestyttyä. Kun on asunut kuusitoista vuotta samaa mökkiä niin ei käy kädenkäänteessä tavaramäärän siirtokaan. Toisaalta on turha kuvitella että edes puolet tavarasta lähtisi mukaan, vaan se löytää ihan muunlaiset loppusijoitukset. Ehkäpä vähän vähemmän on todellakin enemmän.
Menen siis Pohjoiseen. Tulevaisuudessa kerron lisää ja etenkin kirjoitan teille miten etelän vetelä sopeutuu lappilaiseen identiteettiin, joka tosin on tullut tutuksi kohta kahdenkymmenen vuoden retkeilyjen kokemuksella mutta asuminen on aina eri juttu. Blogiini ajattelin lisätä myös uuden Ivalo-sarjan jossa pureudun hieman toiselta kantilta maisemaan jossa tulen elämään ja tietenkin myös juoksemaan.
On selvää että kaiken tämän keskellä viimeaikojen juoksu on ollut sivuosassa ja kuuliaisesti odottanut vuoroaan. Sen aika tulee sitten kun on tullakseen. On ihan turha yrittää stressata harjoittelusta ennenkuin muutto ja muut pakolliset asiat ovat ohi.
VIIKOT 37. JA 38.
Ma- Nellim Pahtalammen laavulle polkua 15,5 km - 2.05.
Ti-To - Lepoa
Pe- Kotona 11,5 km - 1.10.
La-Su- Lepoa
Ma- 8 km osittain kävellen - 1.08.
Ti- 10 km - 1.08.
Ke- 8 km - 50 min.
To-La- Lepoa
Su- 5 km - 35 min.
Yhteensä kahdessa viikossa 58 km - 6 tuntia ja 36 minuuttia.
Loppuun kirjoitan erään ajatuksen joka on ollut mielessäni vuosikausia :
" Ihmisen pitäisi muuttaa asumaan sinne missä tuntee olonsa kotoisaksi ja vasta sitten alkaa miettimään mitä siellä voi tai pitää tehdä. "
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
maanantai 12. syyskuuta 2016
LAPIONPISTOJA
Nellim - 12.9.2016
LAPIONPISTOJA
En ole siinä mielentilassa että saisin mitään kovin yhtenäistä kirjoitettua teille mutta olkoon nämä ajatukset ikäänkuin kiviseen maahan kaivettuja lapionpistoja. Pieniä piipullisia jaettavaksi maailman tuuliin, ajatuksia ja tuntoja viimeisiltä viikoilta.
Kahden viimeisen viikon aikana juoksu on tuntunut todella turhalta. Olen silti silloin tällöin piipahtanut lenkillä haistelemassa ilmaa lukuisten muiden asioiden ja matkustamisten lomassa. Tänään maanantaina juoksin isäni jalanjäljissä tulevilla kotipoluillani Nellimissä Pahtalammen laavulle yhteensä 16 km. Hiljainen erämaa ja isän nimi laavun vieraskirjassa raastoivat sielun entistä enemmän verille. Silti kaksi tuntia märissä lenkkikengissä yksin hiljaisuudessa antaa alun mahdollisuudelle yrittää jälleen kerran.
Tilanne on samankaltainen kun äidin kuoleman jälkeen valmistauduin Täbyn 100 mailin kilpailuun. Elämän on jatkuttava myös juosten ? Isän haudalta on kevään 2017 Unkarin 6-päivän kilpailun lähtöviivalle henkisesti kaksinverroin pidempi matka kuin fyysisesti. Silti olen päättänyt yrittää. Anna mennä vaan - olisi isä sanonut.
Isä halusi tulla haudatuksi Nellimiin Trifon Pyhittäjän kirkon kupeessa olevalle tavattoman kauniilla jäkäläkankaalla sijaitsevalle hautausmaalle. Täällä on tapana että hauta kaivetaan itse. Monenlaista lapiohommaa olen elämäni varrella toimittanut mutta tämä oli ylivoimaisesti raskain.
Polvillaan kun nostelee kiviä hiekan seasta keskeneräisen haudan kaivannon äärellä niin kovempikin nöyrtyy. Kaivaminen oli minulle suuri kunnia ja yksi niistä konkreeteista teoista jolla sananmukaisesti laskin isän käsistäni Jumalalle. Pystytin haudalle myös väliaikaisen yksinkertaisen tekemäni puuristin. Pysyvä metalliristi tulee myöhemmin.
Hautajaisten aluksi uurna oli kirkon kuistilla korokkeella. Kun vieraat olivat kokoontuneet niin tein isän kanssa viimeisen matkan jalan Kirsi vierelläni ja laskin uurnan hautaan. Tämän jälkeen luterilainen pappi toimitti siunauksen. Laulun jälkeen lapioimme haudan umpeen ystävien ja kylän ihmisten kesken. Tämän jälkeen ortodoksipappi ja kanttori suorittivat hautajaispalveluksen jonka jälkeen laskettiin kukat. Lausuin pari sanaa väelle ja siirryimme Nellimin kylätalolle kahvitilaisuuteen.
Kylätalolle olin kutsunut kaikki tietämäni isän tutut pohjoisesta ja harvat jäljelle jääneet etelästä. Tilaisuudesta muodostui käsin kosketeltavan lämminhenkinen kun Lappilaiseen tapaan mutkattomasti yli 20 ihmistä muisteli Paavoa ja sattumuksia matkan varrelta. Minulta kysyi tilaisuuden jälkeen eräs hyvin iäkäs Nellimiläinen että mistä olin keksinyt että hauta luodaan umpeen hautauksen yhteydessä. Tapa on vanha ja peräisin Koltilta mutta yhtä hyvin se sopi meille sillä näin moni sai muiston ja konkreetin mahdollisuuden muistaa ja osallistua.
Kahvitilaisuuden jälkeen minä ja Kirsi ajoimme 18 kilometriä erämaahan mökille mukanamme ortodoksipappi isä Pietarinen ja hänen kanttorivaimonsa Anneli. Talvitupalompolossa suoritimme mökin pyhityksen pyhällä vedellä. Luterilainen tapa on kodin siunaaminen mutta ortodoksit käyttävät mieluummin kodin pyhittämis- termiä. Koti tai mikä tahansa muukin maallinen asia voidaan pyhittää. Uusille asukkaille tämä on osa sitä uskoa jossa ilmenee alkuperäinen Pyhän Kolminaisuuden toiminta koko luomakuntaa kohtaan.
Pallo hyvään pyrkimisessä on siis meillä ja tavallaan isän sielu on vapaa. Mökiltä, paikasta jota isä rakasti yli kaiken, hän lähti viimeiselle matkalleen. Meidän tehtäväksemme jää muistaa kuten edellisessä tekstissäni jo kirjoitin. Kun kutsu käy niin jokainen on itse vastuussa onko edes yritänyt.
Lapissa elämään kuuluu olennaisena osana sattumukset matkan varrella. Erämaa vääntää ylpeät niskat nurin pitkine etäisyyksineen, väkeä on vähän ja niinpä arjessa tulisi muistaa kulkea käsi kädessä läheisten kanssa aina kun siihen on tilaisuus.
Yhtenä yönä isälle soitettiin ryyppyporukasta että Jussi on huonona ja että jos isä tulisi viemään häntä Ivaloon sairaalaan. Isä tietenkin ensin haukkui "helvetin perkeleet" että miksi he eivät soita hätänumeroon jos toinen on huonona. Sitten isä puki päälleen ja haki huonovointisen ystävänsä kämpältä hiacen etupenkille ja viiltävän kovassa pakkasessa lähti kohti Ivaloa.
Jussin vointi kuitenkin huononi pitkän matkan aikana ja hän kuoli autoon ennen perillepääsyä. Ja kuinka nyt sattuikaan että juuri Jussin hauta on isän haudan vieressä Nellimissä. Hiace on pyhitetty nyt myös.
Kirsi ja minä kävimme sunnuntaina Ivalon kirkossa messussa. Siellä isän nimi kuulutettiin kahden muun poisnukkuneen seurana ja heille sytytettiin kynttilät. Samassa hartauksessa kävin itse ehtoollisella pitkästä aikaa. Ainakin minä uskon ja sydämeni on avoin.
Lahjoitimme jäämistöstä kaikki käyttökelpoiset vaatteet ja kengät sekä osan astioista Lyyli Huhtamellalle Saariselälle. Lyyli vie lahjoitukset Petsamoon ja Karjalaan ihmisille joilla ei ole mitään muuta kuin puutetta. Tavaraa on omasta takaa aivan liikaa ja tuntuu että tähän kaikkeen tukehtuu.
Kaikki eivät edes lapiota tarvitse. Kävimme järvillä kääntämässä veneet ja mökillä saunassa. Saunan kupeessa karhu oli tonkinut muurahaispesää perusteellisesti. Lienee sama jonka jäljet ovat noin kolmetoistasenttiset eli kaveri on reilu 150 kiloinen. Olisi tarjottu makkaraa mutta ei saapunut.
Oikeasti täällä rajaseudulla se on karhulta vahinko jos se ihmiselle itsensä näyttää.
Kaiken menetyksen tuskan keskellä olen tavattoman kiitollinen ystävilleni tuesta, puheluista, lukuisista adresseista ja muista osanotoista. Yksin en millään olisi jaksanut.
Onni onnettomuudessa on että niiden ihmisten määrä jotka pitävät minut järjissään kasvoi nyt neljällä. Ahti ja Leena Koskisen kanssa on muutenkin lähennytty vuosien varrella aina enemmän ja nyt joukkoon tulivat Vartiaisen Jari ja Marja.
Elämä ehkä jatkuu. Aika on menettänyt merkityksensä ja voin kysyä itseltäni missä olen ollut kuukauden. Sieluni sensijaan on toistaiseksi peruuttamattomasti löytänyt paikkansa pohjoisesta. Tästä on ehkä hyvä jatkaa.
Katellaan.
VIIKOT 35. JA 36.
Ma- kotona 8 km - 59 min.
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 1:13
To-Pe- Lepo
La- kotona 8 km - 52 min.
Su- Lepo
Ma- Lepo
Ti- Nellimissä Palo-Pyhävaaralle reilu 8 km - 50 min.
Ke- Lepo
To- 5 km Nellimissä tiellä - 35 min.
Pe-Su- Tauolla.
yhteensä 39 km kahdessa viikossa - 4 tuntia ja 29 min.
ELOKUUN SUMMAUS
Juoksua 259 km - 37 tuntia ja 16 minuuttia.
VUOSIKILOMETRIT SYYSKUUN ALUSSA 1890 km.
Muistoissamme Paavo Koskinen 14.12.1941 - 14.8.2016
LAPIONPISTOJA
En ole siinä mielentilassa että saisin mitään kovin yhtenäistä kirjoitettua teille mutta olkoon nämä ajatukset ikäänkuin kiviseen maahan kaivettuja lapionpistoja. Pieniä piipullisia jaettavaksi maailman tuuliin, ajatuksia ja tuntoja viimeisiltä viikoilta.
Kahden viimeisen viikon aikana juoksu on tuntunut todella turhalta. Olen silti silloin tällöin piipahtanut lenkillä haistelemassa ilmaa lukuisten muiden asioiden ja matkustamisten lomassa. Tänään maanantaina juoksin isäni jalanjäljissä tulevilla kotipoluillani Nellimissä Pahtalammen laavulle yhteensä 16 km. Hiljainen erämaa ja isän nimi laavun vieraskirjassa raastoivat sielun entistä enemmän verille. Silti kaksi tuntia märissä lenkkikengissä yksin hiljaisuudessa antaa alun mahdollisuudelle yrittää jälleen kerran.
Tilanne on samankaltainen kun äidin kuoleman jälkeen valmistauduin Täbyn 100 mailin kilpailuun. Elämän on jatkuttava myös juosten ? Isän haudalta on kevään 2017 Unkarin 6-päivän kilpailun lähtöviivalle henkisesti kaksinverroin pidempi matka kuin fyysisesti. Silti olen päättänyt yrittää. Anna mennä vaan - olisi isä sanonut.
Isä halusi tulla haudatuksi Nellimiin Trifon Pyhittäjän kirkon kupeessa olevalle tavattoman kauniilla jäkäläkankaalla sijaitsevalle hautausmaalle. Täällä on tapana että hauta kaivetaan itse. Monenlaista lapiohommaa olen elämäni varrella toimittanut mutta tämä oli ylivoimaisesti raskain.
Polvillaan kun nostelee kiviä hiekan seasta keskeneräisen haudan kaivannon äärellä niin kovempikin nöyrtyy. Kaivaminen oli minulle suuri kunnia ja yksi niistä konkreeteista teoista jolla sananmukaisesti laskin isän käsistäni Jumalalle. Pystytin haudalle myös väliaikaisen yksinkertaisen tekemäni puuristin. Pysyvä metalliristi tulee myöhemmin.
Hautajaisten aluksi uurna oli kirkon kuistilla korokkeella. Kun vieraat olivat kokoontuneet niin tein isän kanssa viimeisen matkan jalan Kirsi vierelläni ja laskin uurnan hautaan. Tämän jälkeen luterilainen pappi toimitti siunauksen. Laulun jälkeen lapioimme haudan umpeen ystävien ja kylän ihmisten kesken. Tämän jälkeen ortodoksipappi ja kanttori suorittivat hautajaispalveluksen jonka jälkeen laskettiin kukat. Lausuin pari sanaa väelle ja siirryimme Nellimin kylätalolle kahvitilaisuuteen.
Kylätalolle olin kutsunut kaikki tietämäni isän tutut pohjoisesta ja harvat jäljelle jääneet etelästä. Tilaisuudesta muodostui käsin kosketeltavan lämminhenkinen kun Lappilaiseen tapaan mutkattomasti yli 20 ihmistä muisteli Paavoa ja sattumuksia matkan varrelta. Minulta kysyi tilaisuuden jälkeen eräs hyvin iäkäs Nellimiläinen että mistä olin keksinyt että hauta luodaan umpeen hautauksen yhteydessä. Tapa on vanha ja peräisin Koltilta mutta yhtä hyvin se sopi meille sillä näin moni sai muiston ja konkreetin mahdollisuuden muistaa ja osallistua.
Kahvitilaisuuden jälkeen minä ja Kirsi ajoimme 18 kilometriä erämaahan mökille mukanamme ortodoksipappi isä Pietarinen ja hänen kanttorivaimonsa Anneli. Talvitupalompolossa suoritimme mökin pyhityksen pyhällä vedellä. Luterilainen tapa on kodin siunaaminen mutta ortodoksit käyttävät mieluummin kodin pyhittämis- termiä. Koti tai mikä tahansa muukin maallinen asia voidaan pyhittää. Uusille asukkaille tämä on osa sitä uskoa jossa ilmenee alkuperäinen Pyhän Kolminaisuuden toiminta koko luomakuntaa kohtaan.
Pallo hyvään pyrkimisessä on siis meillä ja tavallaan isän sielu on vapaa. Mökiltä, paikasta jota isä rakasti yli kaiken, hän lähti viimeiselle matkalleen. Meidän tehtäväksemme jää muistaa kuten edellisessä tekstissäni jo kirjoitin. Kun kutsu käy niin jokainen on itse vastuussa onko edes yritänyt.
Lapissa elämään kuuluu olennaisena osana sattumukset matkan varrella. Erämaa vääntää ylpeät niskat nurin pitkine etäisyyksineen, väkeä on vähän ja niinpä arjessa tulisi muistaa kulkea käsi kädessä läheisten kanssa aina kun siihen on tilaisuus.
Yhtenä yönä isälle soitettiin ryyppyporukasta että Jussi on huonona ja että jos isä tulisi viemään häntä Ivaloon sairaalaan. Isä tietenkin ensin haukkui "helvetin perkeleet" että miksi he eivät soita hätänumeroon jos toinen on huonona. Sitten isä puki päälleen ja haki huonovointisen ystävänsä kämpältä hiacen etupenkille ja viiltävän kovassa pakkasessa lähti kohti Ivaloa.
Jussin vointi kuitenkin huononi pitkän matkan aikana ja hän kuoli autoon ennen perillepääsyä. Ja kuinka nyt sattuikaan että juuri Jussin hauta on isän haudan vieressä Nellimissä. Hiace on pyhitetty nyt myös.
Kirsi ja minä kävimme sunnuntaina Ivalon kirkossa messussa. Siellä isän nimi kuulutettiin kahden muun poisnukkuneen seurana ja heille sytytettiin kynttilät. Samassa hartauksessa kävin itse ehtoollisella pitkästä aikaa. Ainakin minä uskon ja sydämeni on avoin.
Lahjoitimme jäämistöstä kaikki käyttökelpoiset vaatteet ja kengät sekä osan astioista Lyyli Huhtamellalle Saariselälle. Lyyli vie lahjoitukset Petsamoon ja Karjalaan ihmisille joilla ei ole mitään muuta kuin puutetta. Tavaraa on omasta takaa aivan liikaa ja tuntuu että tähän kaikkeen tukehtuu.
Kaikki eivät edes lapiota tarvitse. Kävimme järvillä kääntämässä veneet ja mökillä saunassa. Saunan kupeessa karhu oli tonkinut muurahaispesää perusteellisesti. Lienee sama jonka jäljet ovat noin kolmetoistasenttiset eli kaveri on reilu 150 kiloinen. Olisi tarjottu makkaraa mutta ei saapunut.
Oikeasti täällä rajaseudulla se on karhulta vahinko jos se ihmiselle itsensä näyttää.
Kaiken menetyksen tuskan keskellä olen tavattoman kiitollinen ystävilleni tuesta, puheluista, lukuisista adresseista ja muista osanotoista. Yksin en millään olisi jaksanut.
Onni onnettomuudessa on että niiden ihmisten määrä jotka pitävät minut järjissään kasvoi nyt neljällä. Ahti ja Leena Koskisen kanssa on muutenkin lähennytty vuosien varrella aina enemmän ja nyt joukkoon tulivat Vartiaisen Jari ja Marja.
Elämä ehkä jatkuu. Aika on menettänyt merkityksensä ja voin kysyä itseltäni missä olen ollut kuukauden. Sieluni sensijaan on toistaiseksi peruuttamattomasti löytänyt paikkansa pohjoisesta. Tästä on ehkä hyvä jatkaa.
Katellaan.
VIIKOT 35. JA 36.
Ma- kotona 8 km - 59 min.
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 1:13
To-Pe- Lepo
La- kotona 8 km - 52 min.
Su- Lepo
Ma- Lepo
Ti- Nellimissä Palo-Pyhävaaralle reilu 8 km - 50 min.
Ke- Lepo
To- 5 km Nellimissä tiellä - 35 min.
Pe-Su- Tauolla.
yhteensä 39 km kahdessa viikossa - 4 tuntia ja 29 min.
ELOKUUN SUMMAUS
Juoksua 259 km - 37 tuntia ja 16 minuuttia.
VUOSIKILOMETRIT SYYSKUUN ALUSSA 1890 km.
Muistoissamme Paavo Koskinen 14.12.1941 - 14.8.2016
 | |
| Isä Paavo mökillä kahvinkeitossa. |