JUOKSU JATKUU MUTTA MIKSI ?

Minulta kysyttiin eräässä tv-haastattelussa pystyisinkö nousemaan ylös ja vaikka heti juoksemaan sata kilometriä. Vastasin empimättä että tietenkin mutta ensin pitäisi vaihtaa vaatteet ja etenkin kengät. Ja ehkä syödä ja juoda hiukan. Se mitä ei kysytty - sen jätin kertomatta. Että ensin pitäisi olla jokin pätevä syy juosta se sata kilometriä. Niinpä Korsolaiseen mottoon : "syyttömän ei tarvitse juosta " sisältyykin huumorin lisäksi paljon syvempiäkin merkityksiä.
Jos joku aikoo juosta yksin tai porukassa Nuorgamista - Helsinkiin tai Hankoon Suomen juhlavuoden kunniaksi 2017 niin on vain yksi kysymys vastattavaksi. Miksi ? Mitä enemmän päiviä matkalla selän taakse jää sitä useimmin joutuu tuohon kysymykseen vastaamaan. Sekä muille että etenkin itselleen. Loputtomien suorien puolivälissä kun on jo unohtanut mistä oli tulossa ja päämäärästäkin on enää kalpea aavistus jäljellä. Kun voimat loppuvat ja tuntuu että ei askeltakaan enään. Kun sattuu ja sateessa on kylmä. Jossain vaiheessa tieto loppuu ja on uudella rajapinnalla niin silloin se sieltä pamahtaa. Että miksi helvetissä tässä juoksen ?
Tavanomaisimpia syitä juosta on jotakin karkuun tai ehtiäkseen jonnekin. On siis jokin hatara päämäärä. Aika tai kilometrimäärä. Tavoite menestymisestä tai jonkin omituisen rajan rikkomisesta. Itsensä haastamisesta. Uuden löytämisestä tai jostakin henkisestä kasvusta. 
Joissakuissa meissä on jossain taustalla se pieni paskapää joka haluaa päteä. Haluaa näyttää muille ja itselleen. Tämä aliminä todistaa kaikille että mitäs tässä, kunhan fiilistellään. Nautitaan positiivisesta flowsta ja katsellaan maisemia. Ja sitten kun lähtölaukaus kajahtaa niin sitten ollaan tosissaan tekemässä tulosta. Veljeys ja kollektiivinen kokeminen unohtuu ja sokea himo kilometreihin suhteessa aikaan ottaa ylivallan. Ja sielu on myyty.
Kaikki kelpaa. En minä moralisoi. Kukin tyylillään. Myös sitten jälkeenpäin. On hyvä selittää että ei oikein kulkenut. Oli harjoitellut väärin tai että väsytti muuten vaan. Jalat menivät ja vaikka ne menivätkin niin ketä kiinnostaa ? Jääkiekkoa ensin eetteriin ja jotain muuta sitten. Paitsi polkujuoksu. Sehän nyt MYY ! Annetaan ohjeita että juostaan nilkat jäykkinä lyhyellä askeleella. Että metsässäkin voi juosta jos ostat uudet kengätsukatkellontrikootpaidantakinliivinbuffan ja kaiken muunkin. Minkä ostat sen varmasti saat. Se on hei muotia.
Mutta että miksi ? Miksi yleensä pitää juosta ? Minäkin vanha paska himoitsen edelleen lenkille ja vielä jopa kilpailuihin. Kaksi käytettyä jalkaa askeleisiin käytettävänä. Kipeä vasen akilles ja ties mitä muuta. Kaksi samaa jalkaa jotka olen juossut paskaksi useissa tilanteissa, Unkarissa kahdesti ja halki Suomen taivaltaessani niin perusteellisesti että olo on ollut pikään perseen sektorista. Ei siis ole ollut näkyvissä muita sektoreita kuin perseestä olevia.
Ja siltikin koen olevani uuden matkan alussa. Jos äitini eläisi hän sanoisi että rumia ei saa kirjoittaa. Ja miksiköhän ei ? Illuusio siitä että kerran ultrajuoksija - aina ultrajuoksija pitää osittain vain paikkansa. Kauneus on katoavaista tässä lajissa. On harjoiteltava jotta pystysi tavoittamaan juoksun keveyden. Henkiset ominaisuudet jotka olen hankkinut vuosien varrella ovat tallella. Kyky juosta hiljaa päiväkausia kipujen verenpunaiseen tunneliin on tallella kunhan kysymykseen miksi on riittävän luja vastaus ja siinä ohessa kunnossa olevaa fysiikkaa ilman persesektoreita.
Viime keskiviikkona vein työauton kuljettajalleni Karimille Tampereen Haukiluomaan ja lähdin juoksemaan kotiin läpi Lamminpään Julkujärven ulkoilureittejä myötäillen. Vasen akilles oli suoraan sanottuna helvetin kipeä. Aloitin varovasti mustalla mielellä lämmittelemään. Tauon jälkeen paskana ei hivele, totisesti ei. Hautausmaan takana venyttelin pohjetta mäntyä vasten ja mietin irvistellen että tätä se teettää - juoksemattomuus yhdistettynä vanhemman teuraan kiusattuun kehoon on tappava yhdistelmä. 
Sain homman luistamaan jotenkuten. Puhelin poltti rintataskua. Olin lähtiessä sanonut Kirsille että soitan jos tarvitsee hakea autolla. Päätin heti aluksi että juoksen kahdeksaan kilometriin. Mietin jo minne sovin noudon. Vitosen kohdalla päätin juosta kymmeneen kilometriin. Noutopaikka sielläkin oli jo selvillä. Kunnes sitten kymmenessä kilometrissä päätin että juoksen kotiin ja aloitan pikkuhiljaa harjoittelemisen uudelleen kohti seuraavaa kuuden päivän kilpailua.
Akilles oli ensin kipeä mutta aineenvaihdunnan lisääntyessä vertyi. Askeleista löysin oikeat kulmat. Hitaasti mutta varmasti. Niin kuin monet kerrat aiemminkin. Keskityin ja aloin ultrajuosta. Kaikki mitä ympärillä oli katosi. Oli vain matka ja sen tekijä. Askeleet. Tavoite. Voima eteenpäin. Nöyryys. Kaikki turha oli poissa.
Mikään ei voita tunnetta tuollaisen juoksun jälkeen. Kun saapuu kotiin perille. Irvistelee märät vaatteet pois ja antaa lämpimän suihkun huuhtoa kaiken paskan pois. Kun pukee flanellipaidan, collegeverkkarit ja villasukat. Sitten istuu ruokapöytään ja syö liioitellun hitaasti tarkkaan pureskellen. Hiukan liian vähän. Juo kahvit päälle ja oikaisee sohvalle. Etsii kylmäpakkauksen jääkaapista ja saa suonenvedon reidestä nivuseen akillesta hautoessaan niin että luulee kuolevansa. Että vähintään juuri tähän kramppiin kullikin repeää. Kunnes rauhoittuu omaan väsymykseensä. Mikään ei voita lenkin jälkeistä pääomaa joka on talletettu itselle juosten.
Juoksu ei puhtaimmillaan ole harrastus eikä edes urheilua puhumattakaan kilpailemisesta. Se on harjoitellen hankittu kyky päästä perille ihan itse ja per pedes eli jalkaisin. Filosofiana toimii kyky käsitellä loputtoman liikeen aikaansaavaa kipua. On pystyttävä sulkemaan kaikki muu ja niin kovin turha pois. Lopulta voimien vähetessä on löydyttävä vastauksia tai matkanteko keskeytyy ellei peräti lopu kokonaan.
Ultrajuoksua ei voi ostaa. Kokemus ja syvä sellainen tulee vasta vuosien työn jälkeen jos on tullakseen. Voi olla ettei tule lainkaan. Voi tulla alkoholismi tai avioero. Entinen juoksija voi paisua omaan mahdottomuuteensa niin ettei kukaan edes usko hänen koskaan  juosseen askeltakaan saati vielä pitkälle.
Olen elämäni varrella juossut kaikenlaisissa keleissä kaikenlaisilla alustoilla. Katsellut erilaisia maisemia ja erilaisia ihmisiä. Olen tavannut juosten lähes kaikki tärkeimmät ihmiset elämässäni. Lukemattomia kertoja olen joutunut pysähtymään kun en ole jaksanut tai jokin muu on vaatinut huomiotani. Mutta aina olen palannut. Lähtenyt uudestaan liikeelle. Olen myöntänyt jääneeni koukkuun ja myös päässyt siitä irti mutta sittenkin lähtenyt vielä ulos juoksemaan. 
Se lapsenomainen ilo siinä hetkessä kun olet kahden askeleen välillä ilmassa. Ja taas. Uudestaan. Siinä se on. Juoksemisen puhdistava ilo ainutkertaisessa elämässä. Juuri siksi.


Viikko 16. 

Ma- 5 km happihyppyä ilman focusta, väsynyt - 38 min.
Ti- 8 km tiellä - 45 min.
Ke- 15,5 km ulkoilureittiä, Mein Kampf-lenkki, akilles kipeä - 1.48.
To- Sairas; akilleen rauhoitusta.
Pe- Sairas; akilleen rauhoitusta/haravointia.
La- Lepo / yleistä pidättelyä/haravointia ja puiden pinoamista.
Su- 12,5 km helpossa maastossa - 1.15.

yhteensä 41 km - 4 tuntia ja 26 minuuttia.

Akillesvaivoja on monenlaisia. Omani on vain vähän turvoksissa. En usko pitkän levon parantavaan vaikutukseen näissä lievissä vaivoissa. Vaivat vaan palaavat levon jälkeen kahta kauheampina.
Kylmää ja kuumaa. Venyttelyjä. Pronaxen- tabletit ovat uusi ja vapaa käsikauppalääke joita voi lyhyellä kuurilla yrittää. Korkeakantaisia tossuja. Tukipohjallisia tai ainakin suoraa askelta. Ja kohtuudella juoksua. Vain muutamia keinoja mainitakseni. Näin aluksi.
Hulluutta ? Tottakai. Mutta mukavaa.
Saas nähdä taas.


---


Älä nouse tunturille
sielä aina tuulee.

Tuuli viepi mennessään
ken sielä liikaa luulee.

Jos sie sielä kerran käyt
niin unohtaa et saata
täyellistä hiljasuutta
tuntureitten maata.

- tuntematon