Ultrajuoksijan ja kirjailijan ajatuksia matkan varrelta. Perspektiivinä sairastettu syöpä vuosimallia 1993 ja 32 vuotta kestävyysjuoksua. Lukijalta toivotaan kommentteja, vuoropuhelu on rikkaus. Kansikuva Jani Rautonen, Norja/Barraś
maanantai 7. syyskuuta 2015
KUN LAHJAT LOPPUVAT NIIN ELÄMÄ ALKAA
On hetkiä jolloin juoksu saa odottaa. Epävarmana tarvitaanko sitä enää ollenkaan.
Kun lyhyen talvipäivän sinisessä pakkasessa on tehnyt metsätöitä Kirsin kanssa koko päivän. Kaatanut, karsinut ja kuljettanut tukkeja mönkijällä valkoisten hankien keskellä luistellen. Istunut nuotiolla taukokahvilla makkara tikussa pakkasen jäädyttäessä kosteat vaatteet peltiseksi kuoreksi. Palannut lopulta mökille ja tehnyt valkean saunaan, avotakkaan ja puuhellaan. Syönyt ja saunonut. Todennut avannosta palatessa että pakkanen kiristyy ja taivaalla palavat tuhannet tähdet. Istunut höyryten kuistilla ja kuunnellut pakkasen napsumista mustassa, valottomassa kuusikossa. Kun valot ovat sammuneet, iltakahvi juotu ja pöydällä palaa kynttilä lepattaen. Kun lopulta on oikaissut sänkyyn ja tuntenut yli kolmekymmentävuotiaan hirsimökin lämmön heijastuvan seinästä takaisin. Kun on tuntenut että on antanut kaiken päivälleen. Ja kaiken saanut. Itse itselleen mitaten.
Niin ei ole tarvinnut enää juosta. Ei pakoon eikä perässä. Tuskin on edes muistanut miettiä että pitikö edes ja miksi.
Kun on tuominnut itsensä elämäntapajuoksijaksi niin on tottelevaisesti kulkenut vuosia samaan suuntaan. Pakostakin on joutunut pohtimaan valintojaan ja niiden mielekkyyttä. Myös tulevien valintojen suhteen.
On yllättynyt vain kahdesta asiasta ja niistäkin perinjuurin vain toisesta.
Motivaatiosta juosta ja motivaatiosta kilpailla ja siinä sivussa harjoittelumotivaatiosta.
On ollut tilanteita että olen piirtänyt harjoituspäiväkirjaan mustan nuolen alaspäin ja antanut olla. Ei ole kiinnostanut. Ei tipan noppaa eli ei pätkääkään. Käytännössä olen lopettanut harjoittelemisen kokonaan. Käynyt vaan lenkillä summittaisesti oman halun ja hikoilun tarpeen mukaan. Palannut sitten kurinalaisuuteen ja harjoituksen prässiin aikanaan. Joskus tauko on ottanut kuukauden, joskus melkein vuodenkin. Mutta aina olen palannut.
Viime vuosina en ole uskaltanut. Antaa olla siis. Olen pelännyt että peruskunto putoaa liian alas ja paluuta ei ultrajuoksuun ole. Niinpä olen väsyttänyt itseni.
Oudointa onkin että motivaatio juoksuun on säilynyt vaikeiden aikojen yli. Sensijaan kilpailemisen motivaatiota olen saanut tosissani kaivaa viimeisinä vuosina syvältä.
Juostuani 1622 km 27 päivässä halki Suomen vuonna 2014 tulin tuntemaan että mittaaminen on osaltani mitattu. Teen tässä itseironiaa kun kirjoitan sen noin. Oikeasti jouduin tarkistamaan kuinka monta päivää minulla menikään. Niin vähän sillä oli minulle merkitystä.
Sensijaan suuri merkitys oli tavata ystävät reitin varrella, juosta tuhat mailia ja päästä perille. Oli vain yksi tilaisuus ja minä käytin sen. Matka teki sieluuni lähtemättömän jäljen. Se avarsi ymmärtämään että voimavarat ovat mittaamattomat. Kunhan niitä ei mitata.
Nuori ystäväni Onni kirjoitti tuosta blogissaan. Tuskin oivalsi että juju on juuri mittaamattomuudessa. Rajansa voi rikkoa jos ei ole asettanut niitä etukäteen. Suuruus syntyy vain tottelevaisuudesta kulkea samaan suuntaan riittävän kauan.
Eräs ultrajuoksija teki maailmanennätyksen tänä vuonna. Mielenkiintoiseksi asian tekee suuren yleisön kannalta juuri se että syntyi maailmanennätys. Mitattu suure jonka kautta asiaa voidaan arvioida tai yrittää ymmärtää.
Minä taas olen enemmän kiinnostunut siitä mitä kyseessä oleva juoksija on itse sanonut aiemmin. Hän on sanonut että voittoja eikä ennätyksiä ei saa mukaansa. Kokemuksen kylläkin.
Kysynkin nyt mitä järkeä sitten on tehdä maailmanennätys ? Onko kokemus jotenkin suurempi tai arvokkaampi kun on muita parempi ?
Epäitsekäässä kristityssä tai meditoivassa gurun seuraajassa voi siis sittenkin asustaa pieni paskiainen joka haluaa menestyä. Olla parempi kuin muut tai jättää muiston numeroluetteloon. Niin tai näin, huonosti ei kannata juosta edes uskonsa takia. Etenkään itselleen. Säälittäväksi asian tekee se että itsehän tässä tulee asettaneeksi oman uskonsa perustan itselleen. Ja seuraukset.
Vai onko se perusta jo asetettu valmiiksi ? Kun lahjat loppuvat niin elämä alkaa. Tuo ajatus on minua itseäni jostakin Måskokaisen huipun tuntumasta parin viikon takaiselta lenkiltä pohjoisessa Norjassa. Pitkän ja keskittyneen menomatkan viimeiset askeleet. Huippu. Täyttymys ja tyhjyys. Ja sitten kristallinkirkas ajatus että lähemmäksi en Jumalaa juosten pääse.
Paluumatkalla leikin sanoilla. Voi sen ymmärtää niinkin että kun lahjat loppuvat on tehtävä itse. On otettava itsestään enemmän irti. On oltava kanttia mutta ei henkistä.
On olemassa kirja nimeltä Fyysinen Kantti. Henkinen kantti on jotain muuta kuin tarina uhrauksista jotta menestyisi. Henkinen kantti on ymmärrys rajallisuudesta. Käsityksestä että varmasti tulee reisille vaikka kuinka juoksisi. Ymmärryksestä että lopputulos on silti sama saavuttaako ennätykset tai että on paras joskus jossakin kilpailussa, jonain päivänä ennen sitä kun joku muu on parempi.
Olen kertonut että sairastin varsin vaikeasti syöpää ollessani 28-vuotias. Lähtökohtani ovat jonkun mielestä siis huonommat. Kysyn tosin aina itse että niin mihinkä verrattuna huonommat ?
Totuus on kuitenkin se että minun on vuosien varrella ollut pakko olla sinut lähtökohtieni kanssa. Niillä lahjoilla on mentävä mitä on annettu ja kun ne loppuivat aloin sitten elämään. Tästä on vuosia. Onneksi.
Harjoittelu väsyttää. Olen tuntenut itseni liian väsyneeksi jo muutaman vuoden. Mielenkiintoista on että en ole testien mukaan sairas vaan tekemäni juoksuharjoittelu yksinkertaisesti väsyttää minua enemmän kuin haluaisin ja etenkin verrattuna aiempaan samantyyppiseen harjoitteluun. Toisinsanoen en siis halua tuntea itseäni liian väsyneeksi vaan haluan että harjoitteluni rakentaa minua sekä fyysisesti että henkisesti.
Kuulemma on olemassa myös varsin yleisesti koettu asia : vanheneminen. Itse en ainakaan kärsi siitä vaan koen elämisen rikkaaksi vuosien vieriessä. En kuitenkaan voisi kuvitella mittaavani tasoani ikäkausisarjoissa vuosittain vaikkapa maratonilla. Mitä helvetin hyötyä minulle on todistaa että pystyn sen ja sen ikäisenä siihen ja siihen aikaan. Libidoni pysyy toistaiseksi kunnossa ilman vuosittaisia maratontuloksia tai mersuja.
Viimeksi minulle sanottiin Helsingissä että en näytä maratoonarilta, laihalta kuikelolta. Tämä keskustelu käytiin matkailuautomme takaosan tarrojen takia kun selitin kysyjälle miksi ne ovat siellä. En viitsinyt oikoa stereotypiaa. Kaikki maratoonaritkaan eivät ole kuikeloita. Saati ultrajuoksijat sitten.
Olen palannut kotiin pohjoisesta. En muista aikaa koska viimeksi olisin ollut näin tyytyväinen pohjoisesta saamaani mielenrauhaan. Saatan jopa uskaltaa olla juoksematta. Ainakin silloin tällöin.
Sillä on hetkiä jolloin juoksu saa odottaa...
VIIKON 36. JUOKSUT
Ma- Lepo.
Ti- 10 km - 1.03.
Ke-10 km - 0.59.
To- Lepo / Kävelyä kirsin kanssa reilu tunti.
Pe- 10,5 km - 1.05.
La- Lepo / Metsätyöt.
Su- Metsätyöt / 9,5 km - 0.58.
yhteeensä 40 km - 4 tuntia ja 5 minuuttia
ELOKUUN SUMMAUS
Juoksua 371 km - 54 tuntia ja 22 minuuttia
Lisäksi siis vaellusta, polkupyörää ja muuta kävelyä ilman ketjuja.
"Pitkittynyt odotus tekee sydämen sairaaksi mutta täyttynyt halu on elämän puu." (San. 13:12)
Meinasin antaa neuvoja mutta tuli mieleen yksi vanha sanonta kokeneemman neuvomisesta.
VastaaPoistaTämä blogi on kyllä muille kokemusta jakavana erinomaista lääkettä väsymiseen. Hei kiitos paljon kirjoituksista!
X
Näitä korpifilosofointejasi odottelen aina innolla.Kiitos niistä.Tuumailusi kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin itsellänikin.Välillä tuntuu että olet "kuullut" että mitä täällä tänään pohditaan...
VastaaPoista-Petri
Jäinpä itsekin pohtimaan asiaa. Nuorena poikana koin itseni lähes kilpaurheilijaksi. Se meni onneksi ohi melko nopeasti. Olen kuitenkin säännöllisesti osallistunut kaikenmoisiin liikuntatapahtumiin sekä kilpailuihin. Jopa lenkkeillyt eri muodoin kolmekymmentä vuotta. Tämä mahdollisuus liikuntaan ei ole itsestään selvyys. Tiedän myös hyvin tarkkaan mitä liikkumattomuus tarkoittaa: verenpaine 30 tiksua ylöspäin, elopaino 50 tiksua ylöspäin. Tavanomaiset elämän toimet muuttuvat raskaiksi ja vaikeiksi. Joillain ehkä helpompaa. Joten liikuntaa en lopeta koskaan - tarvittaessa vaihdan kyllä lajia, esim pyöräilyyn.
VastaaPoistaMukavaa kun luette ja kommentoitte.
VastaaPoistaLiikuntaa en minäkään lopeta koskaan, sensijaan saatan jossain vaihteessa hiihtää, lumikenkäillä ,vaeltaa, meloa ja esimerkiksi läskipyörällä en ole koskaan vaellusreittiä kokeillutjoten uuttakin on kokematta.
Juoksu sensijaan on ja pysyy kunnes tulee aika vaihtaa hiippakuntaa.
Kokonaan toinen tarina on juoksun määrä / intensiteetti.
Sekin selviää vuosien vieriessä ja myös tästä blogista...
Eilen oli Marja-Liisa Kirvesniemen 60-vuotispäivä. Paljastettakoon että kun Marja-Liisa oli menestyksensä huipulla, meillä oli seurassa ikäisilläni pojilla sama valmentaja.
VastaaPoistaSulo Repo oli mukava kaveri, teki minullekin omaa ohjelmaa.
Oltiin Sulon kanssa jutussa, ja jossain vaiheessa hän vilpittömästi sanoi, ettei kaikista voi tulla huippuja vaan tärkeämpää on että saa elinaikaisen harrastuksen, Siitäkin ajatuksesta ammennan taas, enemmän kuin välillä. Lopetin kilpailemisen käytännössä 30 vuotta sitten, oikeastaan juuri ennen parasta potentiaalia. Se siitä lahjakkuudesta :)
-- X.