Jääkiekossahan kaapinkokoiset pelaajat luistelevat ensin toisiaan päin kaukalossa. Fiksuin väistää, ottaa kiekon ja tekee maalin. Hänestä tulee sankari. Hän myös tienaa eniten silloin kun kyse on ammattilaisuudesta.
Kun hävinneen joukkueen pelaajia haastatellaan pelin jälkeen he usein sanovat että kaveri oli parempi. Mikä saamarin kaveri ? Eikö se ollutkaan vastustaja. Vastustaja voi olla kaverikin mutta ei pelin aikana. Pelissä katsotaan kuka on paras. Silloin ei kaveerata vaan taistellaan.
Puhutaan myös pelivälineen hallinnasta. Siis kiekon ? Mitä sillä mailalla sitten on virkaa. Niin tai näin, pelaajien ajasta suurin osa kuluu urheilujuoman syljeskelyyn vaihtoaition lattialle.
Maali siis pitää kuitenkin tehdä. Tai useita. Ultrajuoksussa sensijaan maaliin saavutaan. Tai sinne pitää päästä. Maali on valmiina. Yleensä jossakin kaukana. Mutta se on valmiina.
Sivumennen sanoen en ole koskaan tullut maaliin. Siis saapuessani maaliin en ole tullut. Ei ole tuntunut siltä. Jos joku ei nyt ymmärrä; jos olisin tullut maaliin niin minua voitaisiin syyttää epäsiveellisestä käytöksestä. Jos joku ei vieläkään ymmärrä niin lukekaa nyt se juttu kukasta ja mehiläisestä...
Jääkiekossa ja ultrajuoksussa on äheltämisen lisäksi yksi yhteinen piirre. Joskus on apina selässä. Jääkiekossahan tällä tarkoitetaan jonkinlaista estettä voittaa. Este voi olla henkinen tai fyysinen. Apina selässä ei homma siis suju. Enkä puhu nyt maaliintulosta. Enkä kukista enkä mehiläisistä.
Ultrajuoksu on siksi vaativaa puuhaa että urheilujuomakin juodaan eikä sitä syljeskellä turhan päiten pitkin maita ja mantuja. Myöskään apina selässä kukaan ei halua juosta. Käsittääkseni kaikenlaista turhaa painolastia tulisi juoksussa välttää. On se sitten fyysistä tai henkistä.
Tietääkseni kukaan ultrajuoksija ei käytä munasuojia. Tai suojia siellä. No, tiedättehän että on olemassa naiskiekkoilijoitakin kuten juoksijattariakin. Kyse on lajista jossa siis ei rullata munilla eikä millään muullakaan paitsi jaloilla. Mutta kun ei rullaa. Ehkä pitäisi hommata ne suojat.
Kypärää en ole harkinnut. Päivä lyhenee ja voi alkaa ottamaan päähän. Ei auta kypärä. Otsavalolla on mentävä.
Mutta se apina ? Minun teoriani omasta apinastani on varsin selkeä ja jäsentynyt.
Ihmisen elimistö on luotu kestämään. Selviämään. Säilyttämään elintoiminnot. Sanalla sanoen pysymään hengissä tiukassakin paikassa.
Monia elimistön selviytymismekanismeja voi mielen avulla kontrolloida. Harjoittelemalla voi juosta yli rajojen jotka ovat epäsovinnaisia tai jopa epäterveitä.
Itseään voi huijata monin tavoin. Esimerkiksi väsymyksessä on lukuisia tasoja. Jos menee itsensä kanssa riittävän pitkälle huomaakin että se mihin ennen lopetti kuolemanväsyneenä olikin vasta alku. Ja niin edelleen.
Mieleen jää kuitenkin näistä jälki. Tätä jälkeä elimistö sitten käyttää jos sitä jälleen uhataan uudella epämukavuusalueella.
Omassa tapauksessani ollaan juuri tässä. Harjoittelun aloitus on kohta käsillä mutta ei tunnu siltä miltä pitäisi. Tuntuu rehellisesti sanoen siltä että ei nyt enää. Ei nyt taas. Jos vielä vähän lepäisi. Jos siirtäisi aloitusta kun väsyttääkin. Jos ja jos.
En pidä apinoista. Koska olen vanhempi ärtyisä teuras jonka oikeaa kaviota kolottaa pohjasta niin tiedän tasan tarkkaan millä apina lähtee selästä. Se lähtee sillä millä se on tullutkin. Juoksemalla. Ja perkeleesti. Jos pystyy.
Pidän hieman absurdina keskustelua siitä että monipäiväjuoksuihin voisi harjoitella sanan varsinaisessa merkityksessä.
Juu juu pitää olla jaloissa hyvä iskunkestävyys ja valmius pitkiin yhtämittaisiin rasituksiin. Juu juu pitää olla käsitys energiasta ja sen perille saannista. Juu juu voi harjoitella ulkoilmalajia helvetin tylsällä ja kovalla sisähallin radalla tai matolla juosten ja sitten on ikävää kun kilpailussa sataa kuusi päivää putkeen ja tulee varpaaseen pipi. Juu juu ja niin edelleen.
Mutta.
Kuka on henkisesti niin kypsä että ei juokse jalkoja altaan kuuden päivän juoksun ensimmäisenä päivänä ? Saati jo aiemmin harjoitellessaan. Kuka pystyy nöyrtymään ja kasvamaan kilpailun aikana ihmisenä ? Kuka ei sano kuudennen päivän aamuna että ei enää mene kun tuli juostua liikaa viidentenä päivänä ?
Kuka on apina omassa selässään itselleen ?
Lukuisissa ultrajuoksublogeissa esitellään euforiaa ja valtavia harjoitusmääriä. Hienoja tossuja ja mittareita. Oivallisia taktiikoita ja diagrammeja. Ruokavalioita ja filosofiaa. Uskontoa ja juoksemisen himoa.
Niin tässäkin blogissa - aina välillä.
Oivallukseni nuoremmille juoksijoille onkin siinä miten ajattelet kun juokset yli rajojen. Miten sinun tulisi ajatella harjoitellessasi. Miten ajattelet ennen rajaa ja etenkin sen jälkeen ?
Minä kirjoitan omista ajatuksistani. Huonoista ja hyvistä. Rehellisesti.
Ajatellaanpa ihan itse. Eikä olla apinoita.
VIIKKO 44. JUOKSUT
Ma- Kotona osin tiellä 14 km - 1.37.
Ti- Onnin kanssa Nivalassa 12 km - 1.21. Peltokerrointa hieman mukana.
Ke- Onnin kanssa osin kaatosateessa 10 km - 1.04.
Illalla yksin Tuurissa 7 km asvalttia - 43 min.
To- Tuuri Talasnevan hiekkatietä vaisusti 12 km - 1.16. Ilman särkylääkettä tosin.
Pe- Lepo
La- 19 km - 2.03. Poikkeuksellisen hieno auringonpaiste, osin poluilla.
Su- Päivällä 12 km - 1.22.
Ilta 2 km - 14 min. Barefoottia Merrellin Bare Acces 3 kengillä hiekkatiellä.
yhteensä 88 km - 9 tuntia ja 40 minuuttia
Viimeaikoina luettua :
- Åke Edwardson / Tapaaminen Esteponassa
-Sven Pahajoki / Dominick Arduin - seikkailijan salaisuus
-Lee Child / Epäilty
-Raamattua
TULOSSA ENSIVIIKOLLA MUUN MUASSA :
Lenkkikenkätestin tulokset ja pohdintoja harjoituskauteni alkuun.
Muistakaa ultrakoskinen@gmail.com jos jokin herättää kommentoitavaa.
Gimme A Bullet to Fire !
 |
| Kotona kaikkialla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti