Olen tässä kuukauden päivät viettänyt sellaista elämää josta minulla on vain hataria muistoja. Elämää tuiki tavallisesti mutta melkein ilman juoksua. En oikeastaan muista millaista elämä olisi ilman juoksua - olenhan juossut jo yli kaksikymmentä vuotta. Noista vuosista viimeiset kahdeksan systemaattisesti ja kärsivällisesti suunnaten yhä pidemmälle.
Ennen tuhannen mailin juoksuani olin jo päättänyt olla harjoittelematta tämän loppuvuoden. Ainakin joulukuuhun asti, jolloin Unkarin 6-päivän harjoittelu on syytä käynnistää. Tämä ajatus tuntui etukäteen hyvältä ja helpolta toteuttaa koska olen ollut hieman väsynyt jo vuoden verran.
Nyt huomaan kuluneen kuukauden jälkeen että alitajuntani ei ole antanut olla. Se on jauhanut taustalla valmiiksi kaksi päätöstä jotka olennaisesti liittyvät ultrajuoksuuni ja tuleviin vuosiin.
Olen ennenkin todennut että alitajuntani on kusipää. Se valitsi nytkin päätöksiensä esittelyyn väärän hetken. Hetken, jolloin juoksin vapaudesta nauttien lauantain saunalenkkiä vailla minkäänlaista ajatustakaan harjoittelusta tai syvemmälle pyrkimisestä.
Kesken viimeisten kilometrien minulle esiteltiin jatkumo tapahtumia joidenka seurauksena tulisin seisomaan 3100 mailin lähtöviivalla kesäkuussa 2016. Hämmästyttävintä oli oma reaktioni. Hiljainen hyväksyntä. Vielä kerran. Annat vain kaiken.
Viime aikoina palkkatyö on napannut ison osan päivistäni. Tapaan työssäni paljon ihmisiä ja osallistun monenlaisiin keskusteluihin, myös niinsanottujen työkaverieni kanssa. Jos koskaan niin nyt olen tuntenut että en kuulu joukkoon. Ajatukseni ja arvomaailmani on liukunut jonnekin aivan toisaalle. Olen täysin ulkopuolinen. Ja nautin siitä suunnattomasti.
Eteeni on siis pilkahdellut osia siitä elämästä jota elin ennenkuin valitsin toisin ja aloitin tosissani keskittymään ultrajuoksuun päivästä päivään. Valitsin siis toisenlaisen tavan kokea elämää ja sen syvyyksiä suhteessa ulkopuoliseen maailmaani.
Nämä eteeni pilkahtelevat elämän osat eivät minua vieläkään miellytä. Tämä ei tarkoita että esimerkiksi töiden tekeminen olisi vastenmielistä. Ei suinkaan. Sensijaan se on täysin turhaa ja sisältököyhää. Se on ajan haaskausta. Mutta pakollista sellaista.
Nyt olen törmännyt vaikeuksiin koska en harjoittele. Harjoitteleminen on ollut niin kiinteä osa psykofyysistä kokonaisuuttani viimeisten vuosien aikana että onkin yllättävän haastavaa antaa olla. Tuntuu todellakin siltä että hyvä menee pilalle.
Luulin että olisi helppo nauttia juoksusta itsestään vailla tavoitteita. Ehkä onkin niin että 2016 tavoite on niin vaativa että en uskalla antaa olla. Jo vuosia sitten kysyin itseltäni näistä väli- ja lepokausista että kuinka alas uskallan kuntoni päästää.
Tavallaan vanhan vitsin mukaan on harjoiteltava että jaksaa harjoitella. Tuhannen mailin jälkeen tuo tuntuu ahdistavalta. Minähän elän juoksua päivästä päivään. Tässä on ristiriita.
Istuimme Kirsin kanssa savusaunan pienellä kuistilla lauantai-iltana. Kaakkurit metelöivät täysin tyynellä järvellä. Vanhojen hirsien tuoksuun sekottui häivähdys savun hajua. Kesä ja koivu. Hiljainen odotus.
Saunan hämärässä hiljaisuudessa tajusin että paluuta ei kohdallani enää ole. Olen mennyt ultrajuoksun kanssa jo niin pitkälle että takaisin kääntyen olisi pidempi matka palata kuin edetä eteenpäin kohti tuntematonta.
Päivääkään en matkaltani antaisi pois. Vaaditaan vain rohkeutta edetä - edelleen.
Alla linkki Anne Savinin tekemään haastatteluun.
Paina linkissä näkyvässä GoogleDriven ikkunassa lataa ja sitten avaa ohjelmalla Media Player tai vastaavalla.
Haastattelu
 |
| Vispautuvaa soijaa, mansikoita ja alla piparkakkutaikinalla raparperipiirakka kauraryyneillä. |
VIIKON 28. PALAUTTELUT JUOSTEN
Ti- 8 km - 1.00
Ke- 13 km - 1.27
La- 10 km - 1.01
Su- 10 km - 1.06
yhteensä 41 km - 4 tuntia ja 34 minuuttia
Heinähelteellä, ylikuntoista vääntöä mutta silti...
Joko kärsivällisyys on kovilla? Vuosi 2016 on vielä kaukana ja jossain välissä on kai palauduttavakin. Tiedän tunteen kun alitajunta kehittelee noita ideoita eteenpäin, yleensä silloin kun pitäisi rentoutua, ajatella muita asioita.
VastaaPoistaKiitos Jyrki ajatuksesta mutta kärsivällisyys riittää kyllä.
VastaaPoistaPalautuminen onkin sitten toinen kysymys. Voisin kysyä mitä on palautuminen ?
Onko se taantumista vai lepoa ?
Minun tapauksessani on siis haastavaa palautua juoksematta...
Pekka Aalto jakaa kuulemani mukaan lähinnä vain postia ultrien välissä. Toivottavasti sinä et ala tehdä silti niin, sillä siellä on välimatkat "hieman" erit kuin stadissa. ;) Kyllä pieni liikehdintä hyvää tekee, mutta uskallan ounastella palautumisen kestävän - sekä pienesti juoksemalla ja samalla paljon leväten, tehden muuta - piiiiitkään. Itselläni on aineenvaihdunta (elimistö) vielä hyvinkin palautumisvaiheessa, vaikka muut osat voisivat jo mennä... tekemään muutakin kuin jakamaan postia.
VastaaPoistaYlipitkissä näyttää olevan haasteellisin ja varmasti myös yksilöllisin tuo suorituksen jälkeinen aika. Varsinkin yksilöllisin. Jokaisella on heikkoudet ja vahvuudet ihmisenä eri osissamme, jotka sitten näkyvät ylipitkien suorituksien palautumisen erilaisuuksina. Se on asia johon ei voi vaikuttaa. Jollain on jotain rakenteellista, sisäelimet ovat hyvin yksilöllisiä, verenkierto, hermosto, aivotoiminta, kaikki. Ylipitkissä suorituksissa jälkimainingeissa kaikki kertaantuvat määrittelemättömästi. Käsittääkseni suorituksen jälkeinen aika on juuri siksi niin haastavaa ja yksilöllistä.
Tsemppiä! Hyvältä näytää täältä käsin.
Onni ja muutkin :
VastaaPoistaPitkien ultrien jälkeinen aika on kaikkein kasvattavinta. Silloin sisäisen ja ulkoisen elämäsi tasapaino punnitaan.
Mitä sait kasaan juostessasi ja miksi ? Onko sillä merkitystä tulevaisuuteesi ja oletko oppinut matkaltasi jotain uutta ?
Minä hymyilen enemmän nykyisin. Hiljainen tasapaino. Kiitollisuus. Ja etenkin varmuus tulevasta ja tulevan mahdollisuudesta.
heh, "alitajuntani on kusipää", musta tuntuu, että mulla on ihan samanlainen.
VastaaPoistaMonipäiväiset ultrat ovat haave, mutta vasta vuosien päästä, nyt hyvä kun kestää 160K juoksua viikossa, pitää tulla lisää kestävyyttä jalkoihin. Unkari, New York ovat omallakin toivelistalla, mutta ehkä sitten joskus 202?. sitä ennen juostaan näitä yksillä silmillä juostavia matkoja.
Viisaita ajatuksia taas kerran, toivottavasti joskus pääsen itse kokemaan edes jotain tuon kaltaista tilaa, niin saan itsekin ymmärrystä näihin asioihin. Palautuminen.. Varmasti tiedät itse parhaiten miten se tapahtuu ja milloin on aika taas harjoitella. Hienoa.
VastaaPoista