KITINÄNSIETO JA VASTAUKSIA

Jälleen tässäkin heinäkuussa olen ollut töissä kun muut lomailevat. Hyvä niin koska en välitä joukkopsykooseista. En siis tarvitse rentoutumiseeni festareita tai muita normaaleja heinälomarientoja.
Festarithan ovat peiteilmaisu julkijuopottelulle. On kukkaisviikkoa ja muuta kulttuurikesärientoa. Näiden suojissa suojissa on sitten kiva nappailla itsensä turvoksiin muiden mukana. Heinälomarientojakaan en kaipaa koska en muutenkaan tee mitään muutakaan niinkuin muut yleensä.
Töissä on osin mukavaakin. Tosin välillä ottaa korviin. Vaikka autoradio on kiinni niin tunnelma on ihan kuin kansanradiossa. Kyytiin eksyy kitiseviä ihmisiä, näitä mielensäpahottajia. Heidän mielestään Suomi on katastrofissa. Maailma on katastrofissa. Mutta he itse eivät ole katastrofissa tai ainakaan syyllisiä mihinkään katastrofiin.
Sitten he pelästyvät kun kerron että minäkin olen katastrofissa. Taksi tuottaa hädin tuskin kulujensa verran ja muutenkin tässä väsyttää. Hiljaiseksi heidät saa lopullisesti kehottamalla riisuutumaan alasti ja istumaan muurahaispesään. Kas siinä kun polte leviää genitaaleista koko kehoon niin tyhmempikin huomaa että ympärillä kannetaan kortta kekoon vimmatusti. Eikä katastrofista ole tietoakaan. Paitsi palaneen perseen osalta.
Suomi on siis edelleen yhden totuuden maa. Paras esimerkki tästä takavuosilta on Jouko Turkan seitsemän veljestä. Turkan teoksesta kaikilla oli mielipide. Useimmat eivät olleet nähneetkään Turkan teosta saati lukeneet Kiven alkuperäistä tekstiä. Ihmisillä oli vain mielikuva poikajoukosta kiven päällä tai Impivaarasta. Säälittäväksi asian teki että Turkan käsikirjoitus kun on tarkasti Kiven alkuperäistä tekstiä kunnioittava...
Olen kiinnittänyt huomiota keskusteluun työn arvostuksesta. Tutkimuksissa on todettu että viisikymmenluvulla tai aiemmin syntyneillä arvostus on korkein. Meillä kuusikymmenluvun pätkätyön kurittamilla muka ei. Arvostamme kyllä työtä jos sitä on mutta se ei ole pääprioriteetti elämässämme.
Banaaliksi asian tekee tämänhetkinen irtisanomisten aalto. Saamme maksaa kovan hinnan globaalista osaketaloudesta. Yrityksen tuottama hyvä ei enää hyödytä paikallisesti vaan valuu maailmalle. Pörssikurssit ja tulos nousevat mitä enemmän ihmisiä irtisanotaan. Kasvotonta sijoittajaa ei tytärtalouden ongelmat kiinnosta. Eikä ihminen siellä ketjun alapäässä.
Ihmiset ajetaan kirjaimellisesti takaisin Kiven aikaan. Metsäpirtteihin syrjään tai muuten vaan karkuun juoksemaan. Näinhän allekirjoittanut ei tunnusta tekevänsä vaikka metsäpirtissä oleileekin ja paljon juokseekin.
Eläkejärjestelmä ja hyvinvointivaltio on suuri pyramidihuijaus. Henkilöt jotka aikanaan saivat vähentää asuntolainansa korot ja sairas- ynnä matkakulunsa sataprosenttisesti verotuksessaan kehottavat meitä jaksamaan pidemmälle työssä. Jos ihmettelemme miten on perusteltua että heidän eläkkeensä ovat isompia kuin meidän palkkamme saamme lokaa niskaan. Meistä kuulemma ei ole mihinkään kun emme pysty edes vanhuksiamme hoitamaan. Ja niin edelleen.
Teemme niin tai näin niin kitinä yltyy. Valitettavasti osa meistä osaa ajatella omilla aivoillaan. Pyrimme nauttimaan elämästä silloin kun sitä vielä on. Ammattini puolesta voisin kertoa teille loputtomasti tarinoita siitä kun neljänkymmenen kuokitun vuoden jälkeen vihdoin uskallettiin jäädä eläkkeelle ja viikon oleilun jälkeen verisuoni katkesi päästä. Kun piti tehdä sitä ja tätä sitten mutta kun. Perkele sentään kun olisi ajoissa tajunnut.
Suomalaisen työn hinta kun on hilattu pilviin ja työllisten määrä on aivan liian vähäinen jotta pyramidihuijaus toimisi. Suomi on täynnä vastikkeetonta sosiaaliturvaa ja käsittämättömiä yhteiskunnan maksamia etuja kaikille tulotasosta riippumatta ynnä kehitysapua ties minne. 
Vähempään tyytyjiä ei tällä menolla siis ole eikä tule. Kaikki haluavat kaiken ymmärtämättä että henkilökohtainen henkinen hyvinvointi ei suinkaan lähde puitteista vaan vapaa-ajasta ja kyvystä tehdä sillä jotain mielekästä. Mielekäs ei todellakaan ole aina kallista.
Kitinänsietoni siis alenee aina vaan. Lienee terve merkki ?

VIIKKO 30. PALAUTTELUT

Ti- 13 km - 1.30
To- 14,5 km - 1.40
Pe- 10 km - 1.16
La- 9,5 km - 1.06
Su- 13 km - 1.46
Yhteensä juoksua 60 km - 7 tuntia ja 18 minuuttia

Kaikki juoksu hiekkatiellä tai poluilla. Kaikki lenkit sisältävät lyhyitä kävelypätkiä haasteellisessa umpimetsässä tai muuten vaan laiskottelun takia.

VASTAUKSIA

1. Minulta kysytään jatkuvasti miten olen toipunut 1000 mailista eli 1622 kilometristä jotka juoksin Nuorgamista Hankoon.
2. Jotkut blogiani lukevat ovat julkisesti kertoneet joskus tulevaisuudessa tähtäävänsä kuuden päivän juoksuihin, Suomen päästä päähän juoksemiseen  tai jopa 3100-mailin kilpailuun New Yorkiin kuten minäkin.

Johtuen noista kahdesta ylläolevasta  kerron mielelläni kokemuksistani rehellisesti. Lisätäkseni ymmärrystä haaveiden tiellä...

Osasin odottaa että toipuminen on hidasta. Osasin odottaa että toipumiseen liittyy vahvoja henkisiä kokemuksia. Sanalla sanoen osasin odottaa vaikeuksia.
Hämmästyttävää on edelleen aaltoileva väsymys. Seitsemän viikkoa on kulunut siitä kun lopetin silloin viimeisen viikon 456 kilometriin. Tällä viikolla juoksin kevyesti 60 kilometriä, joka väsyttää minua yhtä paljon kuin että olisin juossut 120 kilometriä ! Tosin helteellä ja palkkatyöllä on osuutensa mutta olen hyvin tietoinen mitä kropassani tapahtuu.
Käytän matematiikkaa ymmärryksen lisäämiseen. Juoksin siis kesäkuussa 560 kilometriä. Heinäkuussa tulee noin 200 km. Yhteensä tämä on 760 kilometriä eli keskiarvona 380 kilometriä kuussa siis kahden viimeisen kuun aikana. Vuosikeskiarvoni kuitenkin on 511 kilometriä kuussa koska olen juossut heinäkuun loppuun mennessä todennäköisesti noin 3582 kilometriä.
Levoksi tuo 200 km ei riitä. Myöskin 380 km on liian paljon vaikka sitä suhteutetaan vuosikeskiarvoon.
Pyrin kuitenkin hyötymään juoksemistani 1622 kilometristä. Jos aion nostaa tasoani niin että kykenen juoksemaan vuonna 2016 lähes sata kilometriä päivässä 52 päivän ajan on minun oltava rohkea. Mutta ei tyhmä. 
Toistaiseksi en usko koskaan pystyväni juoksemaan 3100 mailia 52 päivässä mutta se on toinen tarina josta kuulette joskus myöhemmin.
Henkisellä puolella olen kokenut syvää melankoliaa, sitäkin aaltoina huomattavasti pidempään kuin olin kuvitellut. Kaikille niille jotka suunnittelevat huimailuja Suomen päästä päähän tai muuten vaan korostan ottamaan tarkasti huomioon että todella pitkiä matkoja juostaan pitkään vielä senkin jälkeen kun on päästy perille. Hinta voimasta on maksettava. On oltava voiman arvoinen.
Valmistautumiseksi ei riitä se että häädetään perhe tiehensä ja juostaan kotioloissa harjoitusviikoissa mahtavat määrät kilometrejä ja loppuaika maataan ja syödään. On osattava myös olla harjoittelematta. Ja on osattava luoda mielikuvia tulevasta ajasta. Myös itse tavoitteen jälkeisestä ajasta. Ja etenkin on löydettävä sisäinen voima. Henki itsestään.
Minä olen mielestäni selvinnyt hyvin. Tästä on kiittäminen Kirsin pitkämielisyyttä ja omaa kykyäni järjestää mielekästä tekemistä harjoittelusta vapautuvalle ajalle. Myös palkkatyön määrän lisäys on tuntunut tässä vaiheessa hyvältä, tämä illuusio ei kuitenkaan kauan jatku - älkää huolestuko.
Tulevina kuukausina kuntoutuminen jatkuu, juoksun määrä kasvaa varmasti syksyllä mutta varsinainen harjoittelu alkaa vasta marras-joulukuun vaihteessa.
Elokuun lopussa suuntaan pohjoisen tuntureille. Tulee olemaan rentouttava kokemus kun ei tarvitse harjoitella vaan voi vain juosta päämäärättömästi jos huvittaa.

HYVÄ BIISI

Blogien päivittymisessä seuraajien listoille on edelleen ristiriitaisuuksia ja viiveitä. Paras lääke on oma aktiivisuus; kannattaa kurkata kuka mitäkin on postannut ja koska - riippumatta listoista.

Lukekaapa siis edellinen OIKEAN KÄDEN PERINTÖKIN jos luulitte että pidin kahden viikon tauon kirjoittamisessa.

OIKEAN KÄDEN PERINTÖ

Minulta on usein kysytty mistä periksiantamattomuuteni tulee. Mistä tulee usko huomiseen päivään ? Mistä voima tulee ?

Voima tulee hengestä ihmisen sisältä. Tasapaino löytyy harjoittelun kautta keskittyen ja rukoillen.

Mutta mistä tulee periksiantamattomuus ?

Hän syntyi 25.4. 1906. Saunassa Roineen rannalla. Kerrotaan, että kevät oli tuolloin aikainen ja jäät kolistelivat rantasaunan perustuksia hänen tullessaan maailmaan.

Kolmeentoista ensimmäiseen ikävuoteen kuului onnellista mutta työteliästä pikkupojan elämää maaseudulla ja neljä vuotta Liuksialan kansakoulua. Näillä opeilla alkoi sitten maa- ja sekatyömiehen ura.

Kaksikymmenvuotiaana taakse jäi 360 päivää asevelvollisuutta ja hän pääsi maininnalla - hyvä käytös - siviiliin 3.3.1927.

Jossain vaiheessa lavatansseista löytyi morsian. Yhteinen haave oli perustaa maatila. Varsinkin kun morsian opiskeli karjakoksi. Valtio kutsui poikansa kertausharjoituksiin kesällä 1936. Noiden 20 kertauspäivän aikana sotamies sai erikoiskoulutusta VK:n ajomieheksi. Kertausten jälkeen elämä jatkui työtä maalla tehden. Jos aikoi elää oli tehtävä työtä – joka päivä.

Maailma kuitenkin muuttui ympärillä. Valtio kutsui poikansa jälleen ylimääräisiin harjoituksiin 19.12.1936. ”Ylimääräiset harjoitukset” oli kauniisti sanottu. Harjoitukset huipentuivat hänen kohdallaan Kollaanjoen taisteluun talvisodassa.

Hän oli JR 69:n niitä nuoria miehiä jotka vaihdettiin jermujen tilalle. Heikoissa varusteissa hän palellutti jalkansa mutta osaltaan piti lupauksen vanhemmille : Kollaa kesti.

Kenraali Hägglund kysyi luutnantti Juutilaiselta että kestääkö Kollaa. Juutilainen vastasi että kyllä se kestää ellei ketään käsketä karkuun juoksemaan.

Neljä kuukautta ja kaksi viikkoa pakkasessa. Kuin lautasella miehet makasivat Korsukukkulalla puuttomaksi ammutussa maisemassa. Oli kaivauduttava jos halusi elää.

Usko ei ilmeiseti horjunut koska nyt morsiammesta oli jo tullut vaimo. Ruoveden Väärinmajalle paluu elävänä oli riemullinen. 3.5.1940 hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi.

Vajaa vuosi ja hän seisoi jälleen Messukylän asemalla. Mitkähän mahtoivat olla miehen mietteet kun juna lähti kohti Joensuuta. Hän tiesi että perheenlisäystä oli odotettavissa joulukuulle.

Jälleen ylimääräiset harjoitukset. Peiteluvun 3352/5 taakse kätkeytyi JR 60 ja ensimmäinen joukkue. JR 60 ylitti Moskovan rauhan rajan 13.7.1941. Aiemmin Karjalan armeijan reservinä toiminut rykmentti joutui etulinjaan Tulemajärven maastossa. Mentiin kohti Petroskoita eli Äänislinnaa.
Maisema oli lohduton. Hyökkäyksen jäljiltä tienvarret ruumiita ja hevosenraatoja täynnä. Kesän helvetillinen helle ja kalmanhaju. Sotapäiväkirjassa kerrotaan että miehet joivat ukkoskuuron satamaa vettä hevosen kavionjäljistä. 35 kilometrin marssi joka päivä. Osittain upottavassa suomaastossa. Kaukana edessä kuului taistelun kumu.

JR 60 joutui erittäin kiivaisiin puolustustaisteluihin Vieljärvi - Prääsän tien molemmin puolin. Vieljärvellä Tsokkilassa oli kaivauduttava jälleen mikäli aikoi elää. Joukkueen sotapäiväkirjan mukaan vastapuolelle oli tuotu kuorma-autoittain uusia voimia.

Lähes viikon kestäneen yhtämittaisen taistelun jälkeen hänen onnensa kääntyi. Tykki- ja kranaatinheitintulen alla 28.7.1941 sirpale vei oikean käden käsivarren. Todennäköisesti joukkosidontapaikalla ei ollut paljon mitään sahattavaa hauiksen alta. Nivel, kyynärvarsi ja kämmen sormineen olivat poissa iäksi. Hevosmatka kenttäsairaalaan oli 60 kilometriä, voi vain kuvitella tuskien taivalta hevoskärryjen keinahdellessa eteenpäin.

Myös matka kotiin junalla lienee ollut morfiinista huolimatta helvetillinen. Töölön SPR sotasairaala 54:n lääkäri avasi tyngän uudelleen ja järjesteli hermoja sekä muotoili luun päätä. Vaimo tuskin pääsi häntä heti katsomaan sillä poika syntyi 15.12.1941 Kalvolassa.

Hän pääsi sairaalasta pois 29.5.1942. Hänet vapautettiin kokonaan palveluksesta vasta 31.10.1942. Tosin jo saman vuoden elokuussa hän oli ottanut vastaan vartijan työn Tampereen Kalkussa autovarikko ykkösessä. Oli tehtävä työtä mikäli aikoi elää.

Yksikätinen kahden sodan runtelema mies sai unohtaa haaveet maatilasta. Hän työskenteli puolustusvoimien palveluksessa melkein 24 vuotta ja jäi eläkkeelle 25.4.1966. Minä olin silloin kaksivuotias.

Hän oli vaarini Mauno Koskinen.

Joskus pikkupoikana mietin mitä vaari mahtoi miettiä kun lämmitti saunaa ja istui kadentynkä polveen nojaten alalauteella vaatteet päällä kuunnellen tulen huminaa. Tai joskus istuessaan kuistilla hiljaa kanssani katsellen kauas järvelle.

Rauhantahtoisempaa ihmistä kuin hän, sai hakea. Hän kertoi sodasta vähän mutta riittävästi. Millaista oli maata paskat housuissa suossa monta päivää ilman ruokaa suu täynnä turvetta kun taivas oli rautaa täynnä.

Tai millaista oli lähteä toistamiseen. Ei ollut vaihtoehtoa. Oli tehtävä mitä käskettiin.

Tai miltä myöhemmin tuntui kun vasemmistoradikaalit irvistelivät että mitäs menitte.

Kun luette blogini pöytälaatikko-osastoa saatte ehkä käsityksen kuinka periksiantamaton vaarini oli. Aavehermosärkyjen ja painajaisten keskellä hän ei koskaan luovuttanut. Hän opetti minulle että viha ei koskaan tuo kantavaa voimaa. Ja että vapaus ja tasa-arvo ovat kaikki kaikessa. Hän opetti esimerkillään itsekuria ja työnteon mentaliteettia. Mitä itseltään tulee vaatia jos aikoo pärjätä.

Ennen kuolemaansa hän myönsi tekemänsä virheet ja sai ne myös omalta isältäni anteeksi. Vaarini ei halunnut olla sankari vaikka hänet palkittiinkin neljällä eri kunniamerkillä. Hän olisi halunnut elää tavallista elämää jota hänelle ei sotien takia kuitenkaan suotu.

Minä kävin oman sotani syövän kanssa. Aivan kuin vaarikin, jäin henkiin, mutta en ennalleni. Saan kantaa lopun elämääni särkyjä minäkin matkassani. Nämä ovat pieni hinta elämästä ja valinnan vapaudesta. Oikein oivaltamisesta.

Periksiantamattomuuteni ja päivästä päivään yrittämiseni perintö ovat siis peräisin oikeasta kädestä. Kädestä, joka on edelleen siellä jossain. Kädestä, joka on annettu vapautemme puolesta - taistellen.

 

Lähteet :

Vaarini kantakortti ja nimikirjanote kansallisarkistosta

JR 69 ja 60 sotapäiväkirjat kansallisarkistosta, myös pataljoonan sotapäiväkirjat.

Ari Rautala : Sotiemme tapahtumapaikoilla

Kaino Tuokko : Jalkaväkirykmentti 60 1941 - 1944

JR56 ja JR60 Kilta

DVD JR 56 ja 60 sotaretkestä (JN-kulttuurivideot) 

VIIKON 29. JUOKSENTELUT

Ti- 11 km - 1.12
Ke- 10 km - 1.08
To- 12 km - 1.24
Su- 17 km - 2.02
yhteensä 50 km - 5 tuntia ja 36 minuuttia 

Sunnuntaina juoksin kovassa helteessä erittäin vaativalla polkureitilläni ensimmäistä kertaa tuhannen mailin jälkeen. Juoksin kuitenkin hiljaa, välttäen varsinaisen harjoittelun tunnelmaa.
Lenkki luo uskoa tulevaisuuteen ja osoittaa että palautumista tapahtuu pikkuhiljaa.

LISÄYS 22.7.2014

Sain infoa että vaikka päivitin blogini jo sunnuntaina niin se ei ole päivittynyt seuraajien blogisivustoissa oleville listoille uutena tekstinä vaan siellä näkyy edellinen "ei siinä hyvä mene pilalle" postaus viimeisimpänä tekstinäni. Kuitenkin klikattaessa tuota listaa avautuu etusivu eli viimeinen kirjoittamani teksti. Ongelmaa on esiintynyt aiemmin muillakin bloggerin käyttäjillä ja se on poistunut itsestään. Jos tiedät ongelman syyn ilmoitatko minullekin siitä sähköpostiini.