Tuo voisi kuvata myös ultrajuoksua. Yksinkertaista raaputtamista. Oikeastaan se kuvaa koko elämää. Raaputtamista sekin. Pinnan alle pääsee kurkistamaan. Syvemmälle näkevät vain harvat. Vielä harvemmat kokevat. Ymmärtää ei voi tuskin kukaan.
Ultrajuoksua on tylytetty hitaaksi ja helpoksi juoksuksi. Ultrajuoksijat on tylytetty hitaiksi - eivät pärjää normaalimatkoilla. Tylytys on jatkunut arvostuksen hakuun ylipitkien suoritusten kautta. Mediatempauksistakin on puhuttu.
Kevät tulee ja kukat kohta kukkivat. Annetaan kaikkien kukkien kukkia - valitsemallaan tavalla.
Kun lähden 12.5. Nuorgamista kohtaamaan 1609 kilometriä kukaan ei ammu lähtölaukausta. En ole maksanut osallistumismaksua eikä kukaan käske viivalle lähtöä varten. Ei ole numeroa rinnassa eikä kuuluta kuuluttaja. Poissa on chippi jalasta. Media loistanee poissaolollaan. Alkujumppaakaan tuskin kukaan vetää musiikin soidessa.
No, mitä sitten on ? On vain matkalla vanheneva juoksija ja kiitollisuus. Kiitollisuus siitä että saa yrittää - terveenä.
Matkan varren blogipäivityksistä teille aukeaa sitten mistä on kyse. Miksi juoksen yhä pidempiä matkoja yhä hitaammin ? Mitä kaiken takana loppujen lopuksi on ?
Ennen tuota teidän on vain odotettava. Aivan kuten minunkin. Mutta kello käy koko ajan.
Harjoittelin Unkarin 6-päivän juoksua varten syyskuusta 2012 - maaliskuun 2013 loppuun yhteensä 2555 km. Tuhannen Mailin juoksuun olen nyt samassa 7 kuukauden ajassa harjoitellut 2826 km. Lepopäivien lukumäärä molemmilla kausilla on lähes sama.
Tämäntyyppisiin monipäivä- ja etappijuoksuhin harjoitellaan varsin kirjavalla tavalla mutta varsin kauan. Tällä tarkoitan vuosikausien juoksurutiinin kasvattamista mutta etenkin myös henkisen kasvun myötä ajankulun uudenlaisen perspektiivin ymmärtämistä. Ihminen joka on sopusoinnussa itsensä kanssa on myös ympäröivän kanssa sopusoinnussa ja kykenee liikkumaan ajassa samalla katsellen kun kaikki kukat kukkivat - valitsemillaan tavoilla.
Kyse on jalkojen iskunkestävyyden harjoittamisesta sekä kehon kokonaisvaltaisen energiahuollon toimivuudesta. Ja sitten on oltava kykyä intohimoon. Ehkä tarvitaan myös hyvä syy? Omani lupaan kertoa sitten kun aika tulee.
Harjoittelussani siis ei ole mitään salaisuuksia. Näin kuukausi ennen lähtöä kyse on lähinnä siitä kuka uskaltaa levätä. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, niin näistä kuuluisista viimeisistä viimeistelyistä on suomalaisilla urheilijoilla varsin paljon kokemusta. Aivan liikaa siis.
Omalla kohdallani lepääminen on nyt helppoa koska olen ilmoittanut jo syksyllä olevani levon tarpeessa. Tämä ei tarkoita että olisin ottanut harjoittelussani riskejä vaan pikemminkin vain helpotuksen tunnetta.
Lepojaksooni kuuluu toki huoltavia ja irrottavia harjoituksia mutta työ on siis nyt tehty. Mieli on tyyni kuten ennen Unkaria. Unkarin lähdössä hätkähdin kuinka hiljaiseksi mielen saa kun sen oikein oivaltaa. Samankaltainen mutta paljon voimakkaampi tunne on nytkin ja se edelleen voimistuu.
Olen valmistautunut vuosien varrella erilaisiin koitoksiin ja elimistöni on oppinut tietämään mitä on tulossa. Siksipä elimistössä on koettavissa erinäisiä tuntemuksia. Hyytävästä kauhusta aina pieniin kolotuksiin. Päätäni siis ei tässä lueta osaksi elimistöäni vaikka se varsin kiinteässä yhteydessä tuossa keikkuukin.
Sunnuntain lenkillä tiellä oli yliajettu sammakko selällään. Sääli sitä mutta se muistuttaa asenteestani. On turha kurnuttaa liikaa ennenkuin hommat on hoidettu.
Viikolla haravoin, vaihdoin kolmeen autoon kesärenkaat. Pesin lattiaa ja hakkasin mattoja. Uskalsin käydä töissäkin vaikka tiedän että työnteko tappaa päivittäin jopa tuhat ihmistä. Tavallista hyvää arkea siis.
Ensiviikolla vähäeleisyys korostuu. Pyrin rauhoittamaan viimeiset viikot ennen lähtöä. Uskallan nyt levätä koska tiedän että alkaen 12.5. minun on annettava kaikkeni ja hieman vielä lisääkin.
Todennäköisesti viikolla 18. juoksen pikkunätin määräviikon jotta levon jälkeen saan koneen käymään. Viikon 19. lopulla hilaudumme pohjoiseen ja sitten on aika lähteä.
Kello käy - Kuka uskaltaa levätä ? Onkohan kaikki mitä elämäämme kuvittelemme kuuluvan tarpeellista ? Lepopäivä tulisi pyhittää.
Tuntuukin että turhaa kiirettä tehdään tekemällä. Mielestäni ihmiset eivät oikein kestä hiljaisuutta ja vähäeleistä päivärytmiä.
Siksipä monikaan ei tunne tarvetta raaputtaa pintaa syvemmältä. Harmi. Kehotan uskaltamaan. On vain uskottava.
 |
| Blogin oikeasta yläkulmasta tämän tekstin alta löydät infoa reitistä ja muusta. |
 |
| Kevät. Kotiranta aukeaa. |
VIIKKO 15. HARJOITTELUNI
Ma- Lepo
Ti- Lepo
Ke- 12 km - 1.16. Hiekkaa ja polkua.
To- 10 km - 1.09. Tiellä ravistelua.
Pe- 8 km - 51 min. Vatsavaivaa. Mielikuvaharjoittelua vaikeuksiin.
La- 20 km - 2.05. Vauhdinvaihteluharjoitus. Lenkistä kävelyä 2 km.
Parhaat kilometrit 4.35 - 5.05. Parhaat vauhdit hieman alle 4.00 min /km.
Su- 10 km - 1.05. Koleassa sateessa mielikuvaharjoittelua hitaasti. Peipot laulavat toivoa.
Yhteensä 60 km - 6 tuntia ja 26 minuuttia.
LOPUKSI HUUMORIA ?
Lenkkini varrella Pinsiössä oli kyltti :
VAROVASTI LEIKKIVIÄ LAPSIA !
Miten vanhemmat ovat onnistuneet ? Yleensähän lapset rikkovat leikeissä lelunsa ja muitakin vahinkoja sattuu.
Tarvittaessa voin antaa yhteystiedot lapsiperheellisille blogini lukijoille niin voitte kysyä itse miten he ovat saaneet lapsensa leikkimään varovasti...
Ensin sanomaa...
Ja sitten ajankuva kauniiden poikien versiona...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti