LIIKKUVA TUNTURI

Lukitsen matkailuauton oven. Lämmittelen lonkkia hetken auton lähellä. Kiristän repun hihnat ja otan ensimmäisen askeleen. Tulee pitkä päivä. Olen viivytellyt lähtöä ja kello tulee jo kaksitoista. Sää on selkeytynyt. Sitten vaan.

Juoksen varovasti ensimmäisen kilometrin. Jatkuvaa nousua, pitkospuita, rappusia, kivikkoa ja juuria. Nousen Saanan portaiden alapäähän. Vaistomaisesti katson vasemmalle viistoon yli Mallan. Kilometrinen Bossovarri kiiltää auringossa. Odotuksen tunne kipristelee vatsaa. Tuntematon reitti. Koskematon minulle.

Löysään alamäkeen. Vauhti nousee liikaa. Aika ei ole vielä. Skirhasjoki on miltei kuiva. Poroja. Suuntaan Saanan takaa lähinnä biologien käyttämälle huoltotielle. Reppu on kevyt mutta häiritsee oudokseltaan. Pieni keitin ja pastaa bolognaise. Leivät valmiina. Geeliä ja urheilujuomajauhetta. Vaihtopaita ja takki. Hanskat. Näin elokuussa mennään vähällä.

Jalka luistaa. Korjaan automaattisesti kädellä tasapainoa. Pysy nyt poika pystyssä. Poika. Vanha teuras. Elastisuus vähenee vuosi vuodelta. Mukana on paineside ja elastinen side. Koskaan ei vielä ole tarvittu mutta kuka tietää. On mentävä maltilla. Tunturia kunnioittaen. Kivikossa ei saa herpaantua.

Tulen asvaltille ja pysähdyn hetken juostuani museosillan koskelle ottamaan vettä kahteen pieneen pulloon. Auto hiljentää kohdallani. Katsotaan pitkään. Heilautan kättä ja jatkan juoksua. Siilasjärvi jää vasemmalle. Kulkee ihmeellisen hyvin. Takana on 140 km viikko eikä eilinenkään 21 kilometrinen paina paljon. Naurahdan itselleni. Turpaan tulee varmasti tänään. Olen jo kotona katsellut karttaa ja jättänyt käyrät laskematta.

Menen Norjan rajasta yli ja Galggojärvi on oikealla alhaalla. Pois asvaltilta. 9 km takana. Katson Turslagetin punaiseksi maalaamaa kiveä. Nyt se sitten alkaa. Jo viime vuonna kävin maistelemassa tätä alkua. Upealta näyttää. Skaidi polveilee ja lataan menemään. Silmät nousevat väkisinkin välillä ylös katsomaan tulevaa. Bossovarri kasvaa silmieni edessä.

Tulen harjanteen takaa ja totean samanaikaisesti kaksi asiaa. Kahluupaikka ja kaksi vaeltajaa tauolla. Lennän pystysuoraa rinnettä alas ja rykäisen. Pojat kääntyvät. Vaihdetaan tervehdykset. En pysähdy kuin vasta joella. Otan geelin ja juon jääkylmää vettä. Täytän pullot ja loikin kiveltä kivelle joen yli. Tossut kuivat vielä. Very Good, now we are really cooking... Nyt mennään sitten ylös.

Inov Roclite puree rinteeseen. Kolmekymmentä metriä ja ilmanotto on jo täysillä. Laitan kävelyksi ja kädet reisille vuoristotyyliin. Tähän nöyrtyy kovempikin. Varsinkin kun edessä on kilometrejä ja tuntematonta kivikkoa vielä paljon. Ei ole järkeä polttaa kaikkea ruutia. Otan pari valokuvaa ja juon vettä suoraan purosta.Ylhäällä katson haikeana taakseni. Nousua tuli hieman yli kahden kilometrin matkalla puoli kilometriä. Ei mitään mahdotonta mutta kuitenkin töitä sai tehdä.

Oikealla on Sallorassa tunturi. Melkein 1200 metrinen. Komeaa. Lunta ei ole paitsi laikkuina pohjoisen katveessa. Katson eteenpäin ja hätkähdän. Ruuhilaakso on kokonaan kiveä. Siis tulossa on kipeät jalat. Mittaan katseellani. Puolitoista tuntia ja tupa tulee. Ruokaa. Tulee jos tulee. Ei näy juoksematta. Keskityn alamäkeen. Pysähdyn puoleenväliin ja kaivan kartan. Katson tarkasti horisontista korkeimman huipun jotta minulla on jokin kiintopiste jos eksyn. Punaisia merkkejä on ollut kiitettävästi kivissä. Vaeltajat ovat myös kasanneet kiviä torneiksi joten vaikka polkua ei ole sen voi aavistaa.

Laaksonpohja on haastava. Pieniä teräviä kiviä. Olen noin 850 metriä merenpinnasta. On täysin hiljaista. Mitään elollista ei näy eikä kuulu. Yritän ymmärtää suuntaa. Juoksen ja kävelen vuoroin. Nestettä kuluu. Matkalla on järviä. Edessä näkyy Golddabakti ja sen takana jossain on tupa, Golddahytta. Hämmästelen mennessäni mitä kaikkea mannerjää on saanut aikaan. Maisema on avara ja puuton. Täällä saa perspektiiviä omille tekemisilleen.  Ja tuossa on lihamylly. Siis aivan oikea lihamylly. Ja kaksi vanhaa kamiinaa. Mitähän seuraavaksi. Reitti hukkuu. Siirryn vaistonvaraiseen liikkumiseen. Ähäpäs. Pari sataa metriä ja punainen piste näkyy kivessä taas.

Tulee kaksikymmentä kilometriä täyteen. Teen arviota koska se tupa tulee. Päädyn 22 kilometriin. Rinne edessäni on pystysuora. Alhaalla on koivikkoa. Polku menee jonnekin sen kätköihin. Mitään ei näy. Eipäs! Tuolla on katto. Onnistuinpas. Alamäki on järkyttävä. Ottaa etureisiin. Ruokaa. Vihdoinkin.

Keitän pastaa ulkorakennuksen seinustalla. Golddahyttan molemmat tuvat on lukittu ja minä en ole lunastanut avainta tullista. Enkä avaimella mitään tekisikään. Siistissä kunnossa ovat kaikki rakennukset kuten Turslagetin tuvat aina. Vedenottopaikkakin on katettu talvea varten. Istun ja teen ruualle oikeutta. Juon kaakaota jälkiruoaksi ja syön kaksi dominokeksiä. Tämä on juhlaa.

Kun teen lähtöä tulee kaksi nuorta tyttöä isot rinkat selässään. Tervehdin piruuttani saksaksi ja saan vastauksen norjaksi. Jatkan matkaani virnuillen. Ähäpäs taas. Pieni kiusa on parasta.

Juoksen tasaisen hiljaa ja mieli karkaa jonnekin. Ajatukset eivät sovi tänne. Muistelen edesmennyttä äitiäni. Pohdin taloudellista lamaa ja yrityselämää – maksamattomia laskuja. Katselen järvelle jonka pohjukasta pitäisi kohta näkyä Kolmenvaltakunnan keltainen pyykki. Vatsa täynnä herpaannun ja Inovin kärki imee kiveen kiinni. Tajuan kaatuvani. Nuorena harrastetut itsepuolustuslajit opettivat kaatumaan. Jostain selkäytimestä saan vedettyä käskyn vasemmalle kädelle. Tulen maahan kyljittäin enemmän olkapää edellä. Liike jatkuu ja saan jalat järjestykseen. Nousen ylös ja pudistelen hiekkaa housuista. Ei vammoja. Jatkaessani juoksua tunnen adrenaliinin ja säikähdys tulee myöhässä. Laitan kävelyksi. No niin. Kuinka väsynyt olenkaan.

Tulen poroaidalle. Oikealla Kolmenvaltakunnan pyykillä on nuorisoa. Juoksen aidansivua ylämäkeen. Vielä kymppi niin tämä loppuu. Tulee vastaan kaksi vaeltajaa. Pysäyttävät ja kysyvät mistä tulen. Selitän. Kysyvät treenaanko maratonille. Selitän että en. Kyselevät lisää. Teen ultrajuoksua tunnetuksi. Nuorempi saa tarpeekseen ja jatkaa matkaa. Vanhempaa kiinnostaa kuinka vanha olen. Päädytään lopulta Unkariin ja 545 kilometriin. Kysymykset lakkaavat. Tunnen kuinka kankeus hiipii keskustelun aikana jalkoihin.

-Menkäähän terveenä ja nauttikaa luonnosta.

-Sinä samoin, hyviä juoksuja.

Hyviä juoksuja, niin niin, ajattelen. Ylämäessä kohti Kitsiputousta tajuan olevani todella väsynyt. Ei mene enää. Painaa. Polveileva reitti Mallan sivulla vie mehut. Rytmi sekoaa. Nyt on vaikeaa.

Tulen skaidille. Näen että joku juoksee etäällä minua kohti. Tulee nuori kaveri kevyellä askeleella ja kevyellä repulla vastaan. Tervehditään mutta ei pysähdytä. Juostuani hetken katson taakseni ennen Kitsiputousta edeltävää kivikkoa. Hän on samassa kohdassa missä minä olin kun näin hänet ensikerran. Minäkin olen nyt samassa kohdassa missä hän oli. Nopeutemme on siis sama. Irvistelen eteenpäin. Nyt on jaksettava.

Olen loppulaskussa. Vielä vitonen ja sitten saunaan. Ison ja pienen Mallan välissä tasangolla. Keskityn liikaa maisemaan ja samalla kun kaadun näen edessäni kaksi vaeltajaa kävelemässä alaspäin. Nyt ei toimi refleksit. Menen oikea käsi edellä turpeeseen. Vasen polvi kolahtaa. Nyt tulee verta. Arvioin haavoja. Eipä kummempaa. Pinnat rikki. Varjelus vieläkin.

Pysähdyn lompololle juomaan ja pesen veret pois. Otan geeliä ja katselen taivaalle. Koska tämä kaikki loppuu ja ryhdyn turistiksi. Paistan makkaraa ja valokuvaan. Olen vaan ja nappailen kaljaa. Kalastan. Miksi aina pitää juosta nulkata henkihieverissä tunturissa.

Jatkan mieli mustana taivalta. Pudotan vauhtia. Kolmannen kerran en enää kaadu. On varoitettu. Vanhuus. Elastisuus ja kimmoisuus katoaa väsyneenä. Jumppaan alas Siilaskosken sillalle. Viimeiset askeleet polulla.

Asvaltti ja parkkipaikka. Pari kilometriä vielä retkeilykeskukselle. Kirsi soittaa. Saan tekosyyn kävellä. Vaihdetaan kuulumiset. Ehjänä perille. Joo joo.

Sammutan kellon matkailuauton rappusilla. 38 kilometriä – 6 tuntia 32 minuuttia. Tunturi on puhunut jälleen. Onnun saunaan ja imen matkalla palautusjuomaa. Viren kaatui kerran minä kahdesti. Ei hullumpaa.

Tullessani saunasta alkaa sataa. Sataa kaatamalla. Synkät pilvet katkaisevat tien valolta. Hämärtää. Katson retkeilykeskuksen leirialueelta ylemmältä tasanteelta kohti Mallaa. Nuori juoksija on jo varmasti paluumatkalla. Siellä on nyt hämärää ja kivet liukkaat. Katson vielä synkälle taivaalle. Hiljainen toive. Anna pojan palata terveenä.

Elämä jatkuu. Aina tulee muita meidän jälkeemme mutta tunturi on ja pysyy. Ja koettelee kulkijaa. Joskus se ottaa ja joskus antaa. Joskus se liikkuu juoksijan jalkojen alla. Harva sen on kokenut ja vielä harvempi uskoo kun kerron. Kerroinpa nyt kuitenkin.

Päivästä toiseen yhä kiitollisempana. (Kuvan otti Kirsi)

VIIKKO 33. HARJOITTELU

Ma-38 km - 6.32, Kilpisjärvi - Norja Golddahytta - Kilpisjärvi

Ti-15 km - 1.50, Lullefjellet Norja

Ke-8 km - 1.00. Galggujärvi Norja

To- Lepo

Pe-6 km - 50 min. Etelä-Varanki Norja, osittain kalliokiipeilyä. Ennen lenkkiä kävelyä Kirsin kanssa tunti.

La-15 km - 1.40 Ylös tunturiin edestakaisin, paluusta 3km putkeen 4.20 vauhdilla. Vestre Jacobselv Norja (Annijoki)

Su-10 km - 1.11. Vestre Jacobselv Norja, vuorenrinteellä hiihtoladunpohjaa ja merenrantaa. Ennen lenkkiä kävelyä pari tuntia Kirsin kanssa.

yhteensä 92 km - 13 tuntia ja 3 minuuttia 

Pyhässä metsässä.

Yritys ymmärtää luontoa ja olla sen kanssa yhtä.

Hieno viikko eikä aivan kevyt kuitenkaan. Karavaani kulkee ja makkarakin käy.